Sodat sen kun vähenevät – jospa Ukrainan sota on vain töyssy maailman rauhoittumisen tiellä?

Sotilaallisilla valloitusprojekteilla ei ole mennyt kovin hyvin vuosikymmeniin. Saddam Husseinin sotilaalliset erityisoperaatiot Irania ja myöhemmin Kuwaitia vastaan eivät päätyneet kaksisesti. Galtierin suosionkohotuskeikka Falkland-saarille päätyi vallasta luopumiseen. Slobodan Milošević onnistui häviämään neljä sotaa vuosikymmenen aikana. Silloinkin kun maan valtaaminen on onnistunut sen rauhoittaminen on ollut hankalaa. Yhdysvaltain ja Iso-Britannian hölmöntölväys Irakiin 2003 on seurauksiltaan tunnettu. Harvinaisena poikkeuksena oikeutettu humanitäärinen interventio Kosovoon onnistui kun vastakkain oli pieni Serbia ja koko Naton sotilasmahti. Lopuksi parimiljoonaisen, väestöltään ystävällisen alueen rauhanturvaaminen tehtiin 50 000 sotilaan KFOR-joukoin – resurssein joita ei riittäisi ison maan rauhoittamiseen oikeastaan kellään.

Ei ihme, että sodat ovat vähentyneet ja ne ovat vähemmän tuhoisia kuin aiemmin. Edellisen kerran suurvallat olivat suoraan sotilaallisesti vastakkain Korean sodan aikaan mutta silloinkin rajoitetusti  – Kiina ei iskenyt Yhdysvaltoihin (eikä olisi voinutkaan) eikä Yhdysvallat Kiinaan.  Historioitsija Yuval Noah Harari totesikin, että siinä missä joskus ensimmäisen maailmansodan aikoihin valtiojohtajilla oli mielessään ennakkotapauksia onnistuneista valloitussodista (vaikka nyt siirtomaiden valloitukset, Ranskan-Saksan ja Venäjän-Japanin sota) ei nykyään esimerkkejä onnistuneista valloitussodista oikein ole vaikka huomioon otettaisiin koko toisen maailmansodan jälkeinen aika. Valitettavasti Venäjän annettiin 2008 valloittaa Georgialta lappilaisen kunnan kokoisen maa-alan (tosin valitettavasti verrattoman paljon suuremman väestöltään) ja 2014 Krimin mikä loi Putinille vaarallisen ennakkotapauksen.

Ukrainan sota on hirveä, mutta ei onneksi kuolonuhreiltaan yltäne kylmän sodan isojen alueellisten sotien tasolle.

Maailman sotilasmenot suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat olleet lasku-uralla jo pitkään, 1960-luvun alusta lähtien. Tuossa vaiheessa länsimaiden ydinpelote alkoi olemaan valmis ja siirtomaasodatkin oli hävitty. Neuvostoliitto toki jatkoi tuhlailuaan valtaosin hyödyttömään sotakoneistoonsa kylmän sodan loppuun saakka.

Maailman sotilasmenot suhteessa bruttokansantuotteeseen vuodesta 1960 eteenpäin. Laajempi lasku lienee tosin alkanut  jo Korean sodan päättymisestä ja Stalinin kuolemasta lähtien.

Ukrainan sotaan liittyen Länsi-Euroopan maat ja Yhdysvallat eivät ole uutisoineet todella merkittävistä puolustusmäärärahojen korotuksista, maltillisesti ja tarpeellisesti korotettunakin määrärahat jäävät merkittävästi kylmän sodan menojen alapuolelle.

Miksi toisaalta pitäisikään? Länsi-Euroopan mailla ja Yhdysvalloilla on pääosin aivan riittämiin sotilaskalustoa – ydinaseita, hävittäjälentokoneita, sotalaivoja, panssarivaunuja, tykistöä ym. – kohtaamaan Venäjän uhka. Laadullinen vertailu on hankalaa, mutta ei ole mitään syytä uskoa Venäjän kaluston olevan missään merkittävässä kategoriassa parempaa kuin länsimaalainen. Puutteita henkilöstössä, varaosissa ja muissa vähemmän näkyvissä kategorioissa korjataan kovaa vauhtia mutta laajamittaiseen Venäjän hyökkäyssotaan Natoa vastaan uskonevat enää vain tietyt toimittajat ja baltialaiset pääministerit iltalypsyllään.

Kiina voi kohota pitkällä tähtäimellä Yhdysvaltain veroiseksi sotilaalliseksi supervallaksi mutta siihen kuluu aikaa eikä huomiotta voi jättää Yhdysvaltain lisäksi Aasian toista supervaltaa Intiaa tai talouden suurvaltoja Japania, Etelä-Koreaa, Indonesiaa ja Australiaa. Huomiotta ei voi myöskään jättää muiden maiden vuosikymmenien aikana hankkimaa sotilaallista etumatkaa jossa Kiina on vasta kirittäjänä.

Miksi sitten maailma nähdään täynnä sotia ja mahdollisia sotia? Osin kyse lienee kahden epätodennäköisen riskin – pandemian ja Ukrainan sodan – realisoitumisessa kahden vuoden sisällä. Maailmanlaajuinen pandemia ja Venäjän sotaretki Ukrainaan ovat olleet sinänsä läsnä erilaisissa kulttuurituotteissa ja aikakauslehtien asiantuntija-artikkeleissa, vaikkapa The Economistin pohdinnoissa, useampia vuosia. Kun sitten pandemia tuli koronan muodossa 2020 ja sota on  realisoitunut Ukrainassa on jotenkin luontaista pohtia sotaa Baltiassa, Suomessa tai Taiwanissa. Historiantuntemuksen rajoittuessa toiseen maailmansotaan ja lehdistön paukuttaessa Putinin olevan uuden Hitlerin on helppo ajatella meidän elävän vuotta 1938. Suomen historiakin nähdään vain jatkuvana sotien sarjana itänaapuria vastaan – no, onhan kolmestasadasta viime vuodesta sotavuosia Venäjää tai Neuvostoliittoa vastaan ollut 14… Puolustusvoimien maltillisia kannanottoja siitä kuinka tilanne on rauhallinen lähialueilla ei tunnuta uskovan kun ne eivät sovi skeemaan.

Miksi maailman näkeminen täynnä tulevia sotia on sitten ongelmallista? Maailman demokratioiden asevoimien tulee luonnollisesti ja realistisesti käsitellä erilaisia sotilaallisia uhkaskenaarioita varovaisuusperiaatteen nojalla – aivan kuin jokainen maailman pelastuslaitos tekee pelastussuunnitelmat hyvin epätodennäköisiinkin skenaarioihin. Suomenkin Nato-jäsenyys tukee Euroopan vakautta ja maltillinen panostus puolustukseemme on tässä maailmanajassa viisautta. 

Tässä maailmanajassa tarvitaan toisaalta myös suuruutta nähdä myös tavoitetiloja ja vaihtoehtoisia mahdollisuuksia. Toisen maailmansodan kollektiivisen turvallisuuden menestystarinat EU ja NATO syntyivät toisen maailmansodan kärsineiden poliitikkojen toimesta. Puutteistaan huolimatta maailma jossa on YK on parempi kuin maailma ilman YK:ta. Länsi-Eurooppa tulevaisuuden rauhan maanosana olisi tuntunut utopistiselta visiolta vuonna 1945. Jonain päivänä sota Ukrainassa lakkaa, jonain päivänä valta vaihtuu Venäjällä. Ukrainakaan ei ollut kertaakaan historiansa aikana demokratia ennen vuotta 1991… Eikä Kiinankaan kehityskulku ole lukittu.

Pitää realistisesti kysyä, millaisen esimerkin Ukrainan onnistunut puolustustaistelu ja Lännen voimakas reaktio – jo tähän mennessä – luo nykyisille ja tuleville yksinvaltiaille jotka suunnittelevat lyhyttä ja onnistunutta sotaa toisen maan valloittamiseksi? Entäpä jos edessä onkin entistäkin parempi rauhan aika? Erilaisia hybridiuhkia varmasti tulee ja menee, mutta valtioiden välinen sota voi hyvinkin hautautua yhä kauemmaksi historian roskakoriin. Valitettavasti toki joudumme vielä ylläpitämään myös Suomen ja Euroopan puolustusta tätä jatkuvasti epätodennäköisempää uhkakuvaa vastaan.

Ei pelätä Venäjää, autetaan Ukrainaa, pidetään huolta Suomen ja Euroopan puolustuksesta ja muistetaan toivoa parempaa tulevaisuutta. Pidetään huolta siitä, että Ukrainan sota on vain töyssy maailman rauhoittumisen tiellä, ei risteys kohti sotaisampaa tulevaisuutta. Kyllä se siitä.

+5
JukkaRaustia
Oulu

Kirjoitan blogia omaksi ilokseni, lukeminen kannattaa aina ja kirjoittaminen syventää lukemista. Historian ja yhteiskuntaopin opettaja ja opinto-ohjaaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu