Suomen historia ei ole erityisen sotaisa – toivottavasti näin on tulevaisuudessakin

Nato-jäsenhakemuksen lähestyessä ja sodan riehuessa Ukrainassa on luonnollisesti muisteltu Suomen historian lukuisia sotia Venäjän kanssa. Kovin helposti erinäisistä sodista muodostuu vaikuttava lista ja usein unohdetaan se, että merkittävässä osassa näissä historian varrella käydyissä sodissa itänaapuri oli puolustautuva osapuoli. Sillä se ei palvele Uhrin Tarinaa. Tarina on hurmaava. Suomi ikiaikaisena uhrina perivihollisen karhunsyleilyssä, takana länttä Eurooppaa, edessä Aasia itä. Sukupolvi sukupolven jälkeen on oltu idän hyökkääjää vastassa, milloin karhukeihäin milloin panssarinyrkein. Aina on jouduttu puolustamaan länsimaista sivistystä yksin, milloin Ruotsin, milloin jonkun muun pettämänä. Tapa tuttu jo taattojen, on nyt hoidossa poikasten. Onneksi tämä tarina ei pidä paikkaansa. 

Toisaalta lievempi kärsimyksen tarina kertoo Suomen historiasta joka on erityisen sotaisa, sodat ovat yleisselitys vaikkapa hyvinvointivaltiolle, tunnekylmälle kasvatukselle, juomakulttuurille, teollisuudelle, peruskoululle ja arkkitehtuurille – näin muutamia aspekteja mainitakseni. Tämäkään tarina ei pidä paikkaansa.

Utelias voi aloittaa vertailun eri maiden historian sotaisuudesta vaikkapa tutkailemalla Wikipedian yleispiirteiltään sangen osuvia “List of wars involving x” sivuja. Yleisenä huomiona voidaan havaita erinäisten maiden käyttäneen sangen suuren osan historian vuosistaan sotimiseen naapurimaidensa tai kaukaisempien vihulaisten kanssa. Välissä tai muihin sotiin liittyen on lisäksi ratkottu sisäisiä suku-, ideologisia- tai uskonnollisia konflikteja väkivalloin. Yleisesti ottaen sodissa on käytetty enemmän tai vähemmän raakoja otteita. Vaikkapa Isovihan sotatoimet olivat hirvittäviä, aivan kuten toisaalta eri armeijoiden toiminta kolmikymmenvuotisessa sodassa tai vaikkapa eurooppalaisten armeijoiden sekä erinäisten siirtomaiden alkuperäisasukkaiden välisissä sodissa.

Entäpä sotien määrät? Ranska, nykypäivän leppoisa hyvinvointivaltio, on sotinut viimeisen viidensadan vuoden ajasta 188 vuoden aikana yksin naapuriensa kanssa ja laajamittaisemmin kaukaisempien vihollistensa kanssa jopa toisen maailmansodan jälkeen satojen tuhansien miesten joukoin Indokiinassa ja Algeriassa. Suomi on ollut viidensadan vuoden aikana sodassa naapurinsa Venäjän kanssa joko osana Ruotsia tai itsenäisesti 75 vuoden aikana. Jos mukaan lasketaan sisällissodat, Ruotsin sodat Tanskan kanssa sekä sodat Puolassa ja Saksassa sekä Krimin sota ja Lapin sota kohoaa sotavuosien määrä 69:llä 148:n viimeisen viidensadan vuoden aikana –  alempaan eurooppalaiseen pääsarjaan.

Viimeisen kolmensadan vuoden aikana Suomen historia on ollut eurooppalaisittain sangen rauhanomainen. Tänä aikana Suomen alueella on käyty sotaa vain kahdeksanatoista vuotena Venäjän ollessa hyökkääjänä kaksi kertaa (1808 ja 1939). Huomioitavaa on myös, että tällä ajanjaksolla Suomessa on käyty sisällissotaa vain kerran ja silloinkin lyhyesti, mutta ikävän tehokkaasti.

Suomen voisi sanoa väistäneen eurooppalaisia luoteja kolmensadan vuoden aikana useampaan kertaan. Heikentynyt Ruotsi ei pystynyt sekaantumaan eurooppalaisiin suursotiin entiseen malliin 1700-luvulla. Ruotsin ja sen mukana Suomen pääasiallinen kontakti Napoleonin sotiin oli lyhyt ja uhreiltaan onneksi sangen vähäinen Suomen sota 1808-1809. 1800-luvun ainoa toinen Suomea suoraan koskettanut sota oli Krimin sota erittäin vähäisin suomalaisuhrein. Muille maille jäivät niin erinäiset 1800-luvun runsaat sisällissodat kuin myös valtioiden väliset yhä tuhoisammat sodat.

1900-luvulla Suomi käytännössä väisti ensimmäisen maailmansodan vuoden 1918 tapahtumiin asti. Toisen maailmansodan aikana, kiitos sangen onnistuneen puolustuksen ja siviiliväestön evakuointien, Suomen väestötappiot olivat Saksan itäpuolisista maista pienimmät – maamme ei joutunut Saksan, Neuvostoliiton tai molempien jyräämäksi siinä missä vaikkapa Puolan arvioidaan menettäneen noin 17% väestöstään. Suomi säästyi niin holokaustilta, miehitykseltä kuin massiivisilta lentopommituksilta.

Mistä sitten käsitys sotaisasta historiasta voi johtua? Vuosien 1918-1945 sodat ovat olleet eri kulttuurituotteissa esillä runsaasti vuosikymmenien ajan. Harva se viikko törmäämme lehtihyllyssä iltapäivälehtien erikoisnumeroon sotavuosien jostain ulottuvuudesta, nettisivustoilla jonkun taistelun vuosipäivään tai elokuvateatterissa kyseisiä vuosia käsitteleviin elokuviin. Sota tuottaa nykyiselle tunnevetoiselle romantiikan ajallemme mukavaa pöhinää draaman ainekseksi.

Sotien merkityksen korostus on näkynyt ehkä aiemmin koulujen historianopetuksessa jossa on muistettu isovihat, pikkuvihat ja hattujen sodat. Voi olla, että kokeiden knoppeina, oppikirjojen tummennettuna tekstinä on voinut olla vaikkapa jonkun sodan nimi josta syystä ne ovat painuneet mieleen. 1900-luvun sodat ovatkin sitten oma lukunsa. Vaikkapa uusimmassa lukion historian Suomen historiaa vuodesta 1809 käsittelevässä Forum 2 -kurssikirjassa viisi kirjan 21:stä alaluvusta käsittelee sisällisotaa ja Suomen osuutta toisessa maailmansodassa – noin neljäsosa koko kirjasta. Sinänsä korkealaatuisesti ja taitoja harjoittaen, mutta sotia selkeästi nähdäkseni ylipainottaen. Toki kustantajat tekevät sitä mitä tilaajat haluavat, mutta se onkin toinen tarina.

1900-luvun sotien merkitys on ollut luonnollisesti suuri suomalaisten sukujen tarinoissa. Sota-aikana on tavattu, erottu, leskeydytty, sotavuosista on kärsitty vuosia sotien jälkeen. Ne ovat iskostuneet mieleen eräänlaisena yleisselityksenä, usein paikkaansa pitävänä mutta eittämättä usein myös vapauttavana seikkana.

Sotavuosien merkitys korostuu myös kansainvälisen viitekehyksen kapeuden vuoksi. Leikkimielisesti voisin epäillä nykysuomalaisen vertailevan olojaan ehkäpä Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin, joista Ruotsi tunnetusti säästyi maailmansodilta ja Yhdysvalloille sodat käytiin sangen vähäisin uhrein ilman sotatoimia omalla alueella.

Lopuksi, kyse lienee osin myös noin 50-80 -vuotiaiden muistelijoiden osalta vieläkin tietynlaisesta vastareaktiosta YYA-Suomen ajalle jolloin etenkään toisen maailmansodan vaikutusta Suomeen oli vaikeampaa tarkastella avoimesti. 

Onko sitten käsityksellä Suomen sotaisasta uhrihistoriasta mitään laajempaa merkitystä? Tuskin, ainakaan niin kauan kun yhteiskunnalliset olomme ovat vakaat. Emme tarvitse Suomeen kansallista marttyyrihistoriaa oikeuttamaan vihanpitoa mihin tahansa sopivaan suuntaan. Sodan uhrien ja sankarien muistoa voi kunnioittaa ilman toteemista kuvainpalvontaa. Emme tarvitse uhrihistoriaa myöskään motivoimaan maanpuolustusta, siihen riittävät tiedot itänaapurin tämänhetkisestä tilasta.

Näin sotahistorian aktiiviharrastajana totean, ettei toisaalta sotahistoriaakaan voi ymmärtää lukemalla ajasta jolloin suurimmat edistysaskeleet on tehty ja sodan draaman lavasteet on luotu – rauhan vuosista joita on siunaantunut viimeisen 300 vuoden aikana Suomelle 282 (94% ajanjaksosta). Miten voisi ymmärtää talvisodan mottitaistelujen logistiikkaa perehtymättä metsäteollisuuden historiaan? Sotien draama, sotarikolliset ja sankarit, uhrit ja murhaajat, vievät usein happea laajemmalta historian ymmärrykseltä. Kuin yrittäisi ymmärtää yhteiskuntaa keskittymällä true crime -kirjallisuuteen.

Tarkoittaako Suomen rauhaisa historia sitä että voisimme luopua maanpuolustuksesta ja keskittyä Nato-jäsenyyden sijaan vaikkapa rauhantyövetoiseen diplomatiaan? Valitettavasti ei, sillä naapurimme on fasistinen diktatuuri eikä demokraattinen suurvalta. Sitä odotellessa pidetään puolustus kunnossa, liittoudutaan ja toivotaan parasta tulevaisuudelta. Eikä rakenneta erityisuhritarinoita joilla ei ole katetta. Sotamme ovat olleet kärsimystä mutta valitettavasti myös osa ihmiskunnan yhteistä tarinaa.

Jälkisanat: Kyllä, suomalaisia osallistui pienissä kokoonpanoissa erilaisiin sotaretkiin maamme rajojen ulkopuolella. Niin Napoleonin sotiin kuin viimeksi Afganistanin sotaan. Samoin kaukomailla muiden käymät sodat ovat vaikuttaneet merkittävästi Suomen talouteen ja yhteiskuntaan, vaikkapa nyt Amerikan vapaussota tai ensimmäisen maailmansodan alkuvuodet. Taisteluja ei kuitenkaan käyty Suomen alueella.