Asiaa Suomen ulkopoliittisesta ennakoitavuudesta; osa I

Minun on pakko tuoda esille kokemustaustaani, koska tuoretta outoa lehtimiesuteliaisuutta ja myös ihmeellistä häirintää on esiintynyt paljon

On hyvä, että Suomen ulkopoliittisesta kansainvälisestä asemasta keskustellaan. Suomen Nato-jäsenyys on siinä ytimessä. Asetelmat Suomessa alkavat hahmottua. Lähestyn asiaa blogisarjalla aloittamalla A:sta

Turvallisuuskäsite on valtiollisella tasolla historiallinen jatkumo. Sen tulkinnassa olen todellinen kokemusasiantuntija, koska olen harvoja virallisen Suomen turvallisuuspoliittisen polun tekijöitä ja ymmärtäjiä. Suomettunut puoluepolitiikka jää tässä katsannossa ulkoradalle – ja jopa Suomen turvallisuuden kannalta väärälle ja vahingolliselle puolelle.

Olen ollut henkilökohtaisesti Suomen turvallisuusjatkumossa tekijänä ja raportoijana ulkoministeriön poliittisen osaston keskeisissä tehtävissä 1.1.1970 alkaen sekä päätoimisena akateemisena väitelleenä tutkijana alalla reilut kaksikymmentä vuotta. Olen ollut alalla ja sen liepeillä siis reilut 70 vuotta, jolloin aloitin kansainvälistymiseni länsipainotteisesti. Siksikin loistava esimieheni, presidentti Kekkonen ohjasi polkuni neuvostojaoston päälliköksi kaikkein vaikeimmiksi 1970-luvun vuosiksi.

Turvallisuuspolitiikkamme tutkijan uran aloitin suoritettuani 24.4.1969 oikeustieteen kandidaatin tutkinnon. Olin aloittanut sivutyönä valtiotieteellisen tiedekunnan kandidaattiopinnot vuonna 1968. Aloitin tieteellisen työni eli pro gradun tekemisen niin, että se valmistui vuonna 1971. Aihe oli turvallisuuspoliittinen ja koski Suomen ns. reunavaltiopolitiikkaa 1920-luvulla. Sen keskeinen arkkitehti oli ulkoministeri Rudolf Holsti. VTK-paperit sain syyskuussa 1975, VTM-arvon 1982 ja tohtoritason 1997.

Ennen kaikkea KGB-vaikutteinen äärivasemmisto ja surkeasti myös ns. vasemmistodemari- ja kepun ahtikarjalaislinja (ns. k-linja) häiritsivät jo silloin opintojani valtiotieteellisessä tiedekunnassa, vaan ei oikeustieteellisessä. Siellä opintojeni ykkösohjaaja oli loistava professori Inkeri Anttila. Hän, vaikka suositteli minulle diplomaatin uraa, kehotti vakavasti minua hankkimaan poliisipäällikkö- eli nimismieskokemusta ensin. Näin teinkin vuosina 1968 ja 1969 (Lakimiesliiton matrikkeli). Valtiotieteellisessä hyviä opettajia olivat dosentit Keijo Korhonen ja Seikko Eskola.

Poliittisen historian opiskeluni perustui alkujaan puhtaasti omaan kiinnostukseeni ja tiedonhaluuni selvittää oman maani taustoja. Kuitenkin UM:ssä valtiosihteeri ja etevä diplomaatti Jorma Vanamo näki valtiotieteen opintoni lakimiestutkinnon lisäksi ansiona. Näin teki myös presidentti Urho Kekkonen, joka vaikutti uraani alusta alkaen ja solmi minuun UM:n sisällä henkilökohtaisen työsuhteen. Siksi sain poliittisesti keskeisiä ydintehtäviä poliittisella osastolla hänen viimeisten kahdentoista vuotensa aikana.

Kekkonen halusi pitää minut poissa julkisuudesta, koska tehtävieni luonne oli pääasiassa salassa pidettävää lain mukaan. Kekkonen ei koskaan vetänyt minua poliittisiin nuorisotilaisuuksiin, mitä arvostan edelleen suuresti. Toimittajat pysyivät kaukana, mikä oli etu Suomen turvallisuuden vahvistamistyössäni. Toimittajat olivat pääosin suomettuneita, ymmärtämättömiäkin Neuvostoliiton perustavoitteista Suomessa. Ns. ”hyvät suhteet” jäivät heille arvoitukseksi tulkintojen liehitellessä lähinnä Moskovaa.

 

Kuitenkin tuleva tieni alkoi muovautua jo lapsena Helsingin Ranskalaisessa kansakoulussa (Ecole élémentaire française) 1940-luvun lopulla. Isäni kotiseudun kansainvälisyyttä Kannaksen Koivistolla ja Viipurissa seuraten vanhempani laittoivat minut ja veljeni kansainvälisyyttä uhkuvaan länsikouluun. Äitini, vuosisatainen syväsavolainen Kuopiosta osasi hyvin suomea ja savvoo, mutta arvosti kielitaidon kerryttämistä jo lapsuudesta alkaen.

 

Poliittisesti tuota länsikoulua valvoi neuvostosilmin tunnettu neuvostovakoilija ja sodan jälkeen neuvostohypyn huipulle Yleisradion pääjohtajaksi tehnyt neuvostokommunistishenkinen papitar Hella Wuolijoki.

 

Ranskalainen kansakoulu oli vuodesta 1947 alkaen osa suomalaista koulujärjestelmää, jota Kouluhallitus valvoi, pääjohtajana pitkään Reino Oittinen.

 

Huomiota näyttää herättäneen uskomattomalla tavalla koulun 50-vuotishistoriikista ja sen oppilasluettelosta ilmi käyvä edistymiseni koulussa. Kävin koulun luokat 0, 2, 3 ja 4. Näitä tietoja on kaiveltu esiin jo aiemminkin.

 

Veljeni kävi luokat 0, 1, 2, 3, 4. Hän aloitti hieman vanhempana vuotta minua ennen 0 luokalla. Minun täytyy legendojen kehittäjille kertoa, että koulun upea johtajatar, loistava pedagogi Mlle Servé nosti minut osoittamani edistyneisyyden ja koulukypsyyden perusteella ensimmäisen luokan ylitse suoraan toiselle luokalle. Näin minusta tuli vanhemman veljeni luokkatoveri.

 

Joku (piip) näyttää uskoneen, että en olisi ollut koulussa koko ajan, vaan vuoden jossain muualla. Asia näyttää hiertäneen niin, että Pariisissa pidetyssä Komission Jean Monnet-konferenssissa muutama vuosi sitten muuan ranskalainen (ilmeisesti viranomainen) tuli sanomaan minulle, että ”vous avez appris le français à Helsinki” (olette oppinut ranskan Helsingissä). Terveiset kummalliselle savolaiselle Seppo Tiitiselle, k-linjan kepulaiselle, KGB:n kaverille, Ahti Karjalaisen ja Viktor Vladimirovin valinnalle.

 

Veljeni kanssa olimme sitten Ressussa luokkatovereita aina sen keskikoulun (5. luokka) loppuun asti. Veljeni siirtyi silloin toiseen kouluun, mutta minä jatkoin Ressussa ylioppilaaksi asti. Sain ranskasta lähes puhtaan laudaturin, kuten ruotsistakin.

 

Oli minulla hyvä ystäväkin ranskalaisesta kansakoulusta aina Ressun keskikoulun loppuun asti. Hän oli Urho Kekkosen henkiystävän UM:n sodanajan poliittisen osaston päällikön ja kansliapäällikön Aaro Pakaslahden poika Johannes. Sittemmin kyllä polkumme erosivat, mutta kyllä tervehdimme, jos sattumoisin jossain tapaamme.

 

Siirtyminen ranskalaisesta kansakoulusta Ressuun oli pakollinen kuvio, koska koulu ei vielä vuonna 1955 johtanut yliopistoon. Ressussa toki osallistuin muiden lailla sisäänpääsykokeisiin. Ns. Laivurinkadun ranskalainen koulu aloitti yliopistoon johtaneen koulutuspolkunsa vuonna 1956. Nykyään koulu toimii noin tuhannen ihmisen työpaikkana Munkkivuoressa.

 

Ressussa oli pitkän ranskan linja, jota kutsuttiin ”diplomaattilinjaksi”.  Ranska tuli ensimmäiseltä luokalta, ruotsi toiselta ja saksa kolmannelta. Englanti tuli vasta lukion ensimmäiseltä eli silloiselta kuudennelta luokalta. Kielijako on ollut työelämässäni erinomainen ratkaisu.

 

Olen aidosti kiinnostunut kielistä. Nyt ranskan tasoni on kyllä parempi kuin ylioppilasvuonna. Virallinen tasoni on tänään sanavaraston ja kommunikaation osalta täydet (C2) 5.5. Joskus hankala ranskan kielioppi on ”vain” 5.2. Yleistasoni on ammattimainen 5.4. Kieliopissa on joitakin vaikeasti muistettavia osioita. Edelleen terveiset Seppo Tiitiselle ja miksei toisellekin Savonmaan poliitikolle Seppo Kääriäisellekin, ranskani nostamisesta tikunnokkaan.

 

Jatkan urani käsittelyä turvallisuuspolitiikan yhteydessä. Kovasti näyttää kiinnostavan, mistä olen vain iloinen. Mutta älköön kukaan enää missään valehdelko koulutaustastani! Pääsin yleensä ulkomaille ja siten Ranskaankin ensimmäisen kerran vasta ylioppilaana. Isäni ja äitini palkitsivat minut laudaturista opiskelijamatkalla Pariisiin ja Nizzan seudulle. Se oli unohtumaton kesäretki.

 

Jatkuu…

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu