EU:n korkea edustaja Moskovassa; Suomen perusdoktriinin tarkistus Naton hyväksi

EU:n ulkopoliittinen korkea edustaja Josep Borrel vieraili vastikään Moskovassa tutkailemassa EU:n suhteita Venäjään. Hänen kommenttinsa matkan tuloksista on lyhytsanainen toteamuksen omainen: ”Eurooppa ja Venäjä ovat ajautumassa erilleen (drifting apart)”. Venäjän valtiollinen puhemies eli Kremlin tiedottaja Dmitri Peskov puolestaan totesi, että Venäjä ei neuvottele EU:n kanssa.

Yhdysvaltain presidentti Joe Biden puolestaan piti ulkopoliittisen puheen vastikään ja viestitti, että ”linja on toinen kuin ex-presidentti Donald Trumpin aikana”. Biden piti puheensa State Departmentissa, jonne hän tuli jo parin viikon jälkeen virkaanastumisestaan. Donald Trump kävi pitkin hampain samassa talossa oltuaan jo yli vuoden presidentin virassa. Diplomatia sai samalla korostuneen sijan Bidenin ulkopolitiikassa.

Peskovin mukaan Bidenin puhe oli aggressiivinen, eikä rakentava. ”Olemme jo sanoneet, että emme aio ottaa huomioon tämän kaltaisia ylimielisiä lausuntoja”, Peskov totesi.

Biden oli myös yhteydessä presidentti Vladimir Putiniin. Yhdysvallat ei enää seuraa sivusta Venäjän aggressiivisia toimia kuten vaaleihimme sekaantumista, kyberhyökkäyksiä ja omien kansalaistensa myrkyttämistä, ovat ohi, kuului Bidenin viesti.

Samaan aikaan Yhdysvallat palaa Eurooppa-yhteyteen. Presidentti Bidenin toteamus, että ”America is back” tarkoittaa nimenomaan Atlanttisen yhteyden palautumista liitto- ja partnerisuhteiden osalta. Juuri nyt on oivallinen hetki tarkastella Suomen omaa asemaa käynnissä olevassa murrosvaiheessa.

Start-sopimuksen voimassaoloajan jatkaminen (viidellä vuodella) Yhdysvaltain ja Venäjän välillä vakauttaa perusasetelman ydinaseiden osalta. Jatkoa seuraa, on todennäköistä.

Suomen asema oli itse asiassa varsin heikko Kylmän sodan (I) asetelmissa Neuvostoliiton naapurissa. Neuvostoliitolla oli usein menossa jokin aggressio Suomen aseman heikentämiseksi länsimaana. Ennen kaikkea toukokuu 1977 poikkesi tästä linjasta. Siihen en puutu tässä yhteydessä enempää.

Asiat alkoivat presidentti Koiviston vuosien edetessä näyttämään jo tosi huonoilta Neuvostoliiton valtapoliittisen otteen kuristuessa uusiin ulottuvuuksiin, vaikka ideologinen elementti ei palannut.

Vanhalla kylmän sodan itä-länsi -akselin toimintamallilla oli puolensa. Kylmän sodan asetelmien etuina on usein pidetty ennustettavuutta, vakaata vaikkakin vastakkain eloa. Samankaltainen on mahdollisesti syntymässä uudestaan, eräin muutoksin. Rauhantila säilyi varsin hyvin edellisen kylmän sodan aikana, mutta myös Neuvostoliiton luhistumisen yhteydessä.

Suomi pyrki olemaan puolueeton maa ulospäin, idän ja lännen välissä, siinä välillä onnistuenkin erityisesti presidentti Urho Kekkosen aikana. Sisäpolitiikkaan tämä ei ulottunut, sillä puolueet saivat valtaa KGB:n tunnustuksen varassa. Vain KGB:n hyväksymillä oli asiaa Suomen hallituksiin. Tämä oli paha vasalli-ilmiö, joka oli voimassa jo Kekkosen aikana. Lopulta se ei harhauttanut ketään.

Suomella oli kuitenkin enimmäkseen ongelmia Neuvostoliiton kanssa, koska Kreml vain harvakseltaan lopetti pyrkimyksiään saada Suomi yhä tiukemmin otteeseensa. Suomi suomettui eli Neuvostoliitto sai otteeseensa jatkuvasti uusia suomalaisia toimijoita. Ideologisesti pahin aika oli 1969–1977.

Uhkaavin jakso oli sittenkin presidentti Mauno Koiviston aika. Orjuus on orjuutta hallintotavasta riippumatta. Silloin Neuvostoliitto sai Suomen sosialidemokraattisen presidentin ennen kuulumattomalla tavalla haltuunsa. Ensimmäinen vasemmistopresidentti oli jonkinasteinen katastrofi Suomelle lamoineen kaikkineen.

Rajasta, tuosta 1300 km mittaisesta rajasta tuli doktrinaalinen elementti heti sotien jälkeen. Koska se oli olemassa, oli tultava toimeen Kremlin kanssa, oli siellä vallassa kuka tahansa. Pidä Kreml aina tyytyväisenä. Maksoi miltei mitä tahansa. Siis myönnytykset olivat ensisijainen keino pitää Neuvostoliitto mahdollisimman vähän aggressiivisena.

Tuo doktriini on kuitenkin jo elänyt aikansa. Se on tietyssä mielessä vaarallinenkin Suomelle, koska viime kätinen päätös toimintamallista jäi aina Neuvostoliitolle.

 

+                             +                                +

Kun nyt perusasetelma saa Kylmän sodan I piirteitä ja Suomesta on tullut väliajalla EU:n jäsen, rajan doktrinaalinen arvotus on syytä muuttaa. Vanhasta mallista jää käyttöön tosiasia: Suomella on yli 1300 km yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Muutos tapahtuu rajan hallinnassa uudella selkänojalla: kun liittosuhteet ovat Natossa palautuneet vakaiksi Trumpin jälkeen, on saatavissa riittävä suoja Nato-jäsenyyden toteuttamiseksi juuri alkaneen presidentti Joe Bidenin kauden aikana.

Vastaväitteitä Suomen Nato-jäsenyydestä epäilemättä tulee idästä. Venäjä on iso maa, kyllä se tästä rauhanomaisesta muutoksesta selviää aivan mainiosti.

Globaalisti kokonaisuusryhmitys kulkee nyt demokraattis-liberaalin maailman kokoisena. Tämäkin raja kulkee Suomen ja Venäjän välissä. Voidaan puhua vapaasta maailmasta vastaan autoritaarinen maailma, kuten ennenkin.

Puolustusliitto Nato katselee tähyillessään 2030 -luvulle globaalisti partnereita. Hyviä maita ovat mm. Australia, Japani, Intia, Brasilia.

Suomen on syytä olla Naton ytimessä vaikuttamassa turvallisuuteensa ja maailmaan. Nato on taasen perusasetelmaltaan vakaa ja artikla 5 on olemassa kaikella voimallaan.

+                                +                                 +

Vielä pari sanaa Suomen ulkopoliittisen johdon kokoonpanosta. On silmiinpistävää, että pääministeri sooloilee oma-aloitteisesti hetken tilaisuuden hyväksikäyttäjänä, kuten on tapahtunut Navalnyi-tapauksen jälkihoidossa tunnetulla tavalla. Perustuslaki tuntee yksilötason toimijan eli tasavallan presidentin ykkösenä ja sitten valtioneuvoston kollektiivisena elimenä. Presidentti on tässä segmentissä ykkösnimi.

Ulkopolitiikassa toimii myös ulkoministeri perustuslain voimalla. Ulkoministerillä on suoraan käytössään merkittävin valmistelukoneisto, ulkoasiainhallinto. Presidentti on tässä mielessä vaikeassa asemassa pienen kansliansa kanssa pääministerin nakertaessa sivusta, siipeensä saaneen ulkoministerin katsellessa hiljaa vierestä.

Ei ole yhdentekevää, kuka Suomen viestit vie EU:n ulkopuolelle. Lakimies muistaa Perustuslain 93 §:n: ” Ulkopoliittisesti merkittävien kannanottojen ilmoittamisesta muille valtioille ja kansainvälisille järjestöille vastaa ministeri, jonka toimialaan kansainväliset suhteet kuuluvat.”

Tässä puhutaan ulkoministeristä, ei pääministeristä. Syrjäyttikö pääministeri perustuslain vastaisesti presidentin lisäksi ulkoministerinkin lähettäessään yksin yllättävästi twiitin Venäjälle ja siinä moitteet Navalnyi-tapauksessa? Pysyn kannassani, että Perustuslaki on selkeytettävä ylimmän ulkopoliittisen johdon toimivaltuuksien osalta. Nykymeno ei ole kansallisen edun mukaista. Se palvelee vain sisäpolitiikan henkilökohtaista vallantavoittelua.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu