Euroopan unionin pysyvät periaatteet: syvennä vuorotellen integraatiota ja laajene hallitusti

Keskityn tässä blogissa ennen kaikkea Euroopan unionin tilanteeseen, mutta joitakin kommentteja on aiheellista tehdä niin idän kuin lännen suuntaan.

Kun teos ”The Future of Europe. The Reform of Europe. The Reform of the Eurozone and Deepening of Political Union” julkaistiin pari vuotta sitten, peilinä olivat menneet, usein finansseihin liittyneet kriisit sekä Venäjä. Tänään mukaan on tunkeutunut terveyttä koskeva kiinalaisperäinen korona-kriisi. Kysymys kuuluu, onko mikään muuttunut tulevaisuuden tarkan suunnittelun edistämisen (blueprint) suhteen? Mitä korona-kriisi opettaa?

On totta, että korona-kriisi on ennen kokematon rajuudeltaan ja laajuudeltaan. Korona-virus on sairastuttanut ja tappanut ihmisiä yli 190 maassa. Se on siis todellinen pandemia. Se koskettaa suoraan jokaista meistä, uhkaa fyysistä terveyttä ja koko elämää. Siihen on sairastunut kuninkaallisia, poliittisia johtajia sekä köyhää kansaa ja monia kansankerroksia siltä väliltä. Ensimmäinen opetus on, että tuon näkymättömän vihollisen kanssa on opittava elämään, jollei sitä voi tuhota.

Toinen opetus on, että ymmärrys viruksesta on vietävä loppuun saakka. Se on myös poliittinen kysymys, koska lähtöasema sijaitsee Kiinassa, jonka yhteistyökyky tutkinnan osalta on ilmeisen puutteellinen.

Ongelma on myös, että korona-viruksen aiheuttama tuho istuu kovin hyvin eräiden tunnettujen tahojen manaamaan maailman tuho-filosofiaan ja sen jälkeiseen harvojen ankaralla otteella hallitsemaan menoon.

Sellaisesta haaveili myös Neuvostoliitto-vainaan Kommunistisen Puolueen (NKP) keskuskomitean kansainvälisten asioiden osasto. NKP pyrki muuttamaan vuosina 1964–1977 Suomen totalitaariseksi neuvostokommunistiseksi maaksi. Nämä reaalielämän kokemukseni ovat tutkimusteni syventäminä muistissani kirkkaina. Siihen kuului Neuvostoliiton pyrkimys Suomen puolueettomuuspoliittisen aseman tuhoamiseen, minkä pyrkimyksen eliminoiminen oli vuosia työpöydälläni UM:n poliittisella osastolla. KGB johti neuvostotavoitteiden toteuttamista Suomessa ja sai puolueet polvilleen. UM eli tietynlaista mahtiaikaa Kekkosen mandaatilla. Asiat ratkesivat akselilla presidentti Kekkonen – UM (poliittinen osasto ja siellä linjaorganisaation voimin). Kyse oli jatkuvassa kriisivalmiudessa toimimisesta. Vain muutama virkamies osallistui asioihin, välillä vielä harvempi määrä. Kriisin kehittymisaste määritteli vastatoimet. Joukkoja ei tarvittu, vain harvojen yksilöiden todella määrätietoista ja uhrautumista vaatinutta poliittista puolustussotaa.

NKP:n strategia ei rajoittunut Suomeen, vaan Suomen rooli olisi ollut toimia ”kapitalistisen maailman heikoimpana renkaana” läpimurtovaltiona.

Venäjää ei sovi unohtaa, vaikka sen rooli arvopohjaisena vastapoolina saattaa heiketä. Ei kuitenkaan pidä elätellä kuvitelmaa, että Venäjä olisi joskus valmis unionin jäsenyyteen. Venäjän eksistentiaalinen ongelma on sen petrooliyhteiskunnassa itsessään. Ilmastonmuutoksen torjunta säilyy agendalla, siitä olen varma. Öljy painuu taustalle ja sen käyttö saattaa loppua jopa aika lähitulevaisuudessa.

EU tarvitsee myös Venäjä-strategian kehittämistä. Olen todennut, että EU:lla ei ole ollut omaa erillistä Pietari/Leningradin oblast-ohjelmaa osana Venäjä-strategian uudistamista ja mahdollisuutta fokusoida suuren maan eri osia yhteistyön kohteiksi eri tavalla. Krimin asia tulisi saattaa päätökseen, mutta ei tuosta vain yhtenä kysymyksenä. En kannata sotaa Krimin vuoksi, vaan rauhanomaisia ratkaisuja sen suhteen, kuten myös Suomen Karjalan asiassa.

Kiinan kommunistisessa puolueessa (KKP) toimi myös ulkosuhteiden osasto. Se miettii samoja asioita Kiinan näkökulmasta kuin NKP aikanaan. Kommunistinen himo hallita maailmaa ei varmasti ole hävinnyt minnekään. Tämän ymmärtäminen ja tunnustaminen on hyvä perusta ja lähtökohta tulevaisuudelle. NKP:n jo 1970-luvun lopussa konkretisoitunut strateginen tavoite vuosikymmenien päähän oli pääseminen ”2000-luvulla maailman rauhankeskuksen asemaan”. Siis hallita maailmaa. Sama Kiinan tavoite on kirkastunut viimeisten vuosien aikana.

Kun jouduin pohtimaan mainitussa teoksessa (The Future of Europe) vielä paljon Venäjää, eikä Kiina noussut esille, on maailmanpoliittinen tilanne muuttunut muutamassa vuodessa radikaalisesti. Kiina on nostanut päätään tavalla, johon ei olla totuttu.

Kiinalaista asennemaailmaa yllyttää saavutettu taloudellinen menestys. Siinä missä neuvostokommunismi epäonnistui surkeasti (erit. talous), on Kiina onnistunut erinomaisesti, lännen todellisten poliittisten etujen kustannuksella. En kuitenkaan lämpene ainakaan vielä ajatukselle, että korona-virus olisi kiinalainen sota-ase maailman horjuttamiseksi ja valloittamiseksi.

 

Euroopan unionin on luotava vastastrategia omien arvojensa puolustamiseksi nykykommunismia vastaan.

 

Korona-kriisi on osoittanut Kiina/Venäjä asetelman muutokset erittäin tärkeäksi EU:n toiminnalle. Koko läntinen maailma arvoineen on tullut haastetuksi. Yhdysvallat on edelleen luonteva liittolainen, myös EU:n ex-jäsen Iso-Britannia omine maailmoineen, ml Kanada ja Australia ym.

Tilanne vaatii EU:lta arvopohjan kriteereiden tiukentamista. Ei haittaa, jos jokunen totalitarismin kaltevalle pinnalle halajava, nyt EU-jäsen, lasketaan (laitetaan) omille teilleen. On tärkeätä tiivistää rivejä. Kun asiat korjaantuvat, EU ottaa kyllä mustia lampaita takaisin huomaansa, Ison-Britanniankin vaikka palan kerrallaan.

Olen mieltynyt termin Marshall-apu -käyttöön korona-viruksen tuhojen selättäjänä EU:ssa. Yhdysvaltojen toisen maailmansodan jälkeen rakentama valtaisa apupaketti Euroopalle nosti taloudellisen selviytymisen tulokselliselle tasolle. Saksan liittotasavallassa tapahtui ihmeeseen verrattu taloudellinen kehitys. Poliittisesti Marshall-apu patosi neuvostokommunismin leviämistä läntisiin demokratioihin. Suomikin sai kutsun kesällä 1947 Pariisiin Marshall-konferenssiin, mutta presidentti Paasikiven rohkeus petti. Stalin älähti ja uhkasi ties millä, ainakin mikäli Hertta Kuusisen sanoihin on uskominen. Saattaa olla, että Kuusinen lateli osin omiaan. Kuitenkin pelin henki oli, että Stalin esti oman valtapiirinsä maiden osallistumisen Marshall-apuun. Suomi oli liukumassa itselleen räätälöityyn eli rajoitettuun YYA-sopimusmalliin noina aikoina.

Euroopan unionia on moitittu, myös Suomen ykkösrivin yritysjohtajien suulla, kyvyttömyydestä vastata nopeasti tilanteeseen, mikä johti eri valtiot erikseen määräämiin toimin. Shengen-todellisuus romahti rajojen sulkeuduttua EU:n sisällä. Tämä ei tarkoita itse periaatteen hylkäämistä, vain taktista toimintaa virusta vastaan. On selvää, että perusperiaate liikkumisen vapaudesta on palautettava mahdollisimman nopeasti. Protektionististen virtausten torjuminen kuuluu samaan pakettiin. 

On väärin moittia EU:ta kyvyttömyydestä. Integraation aste vain ei ole tähän mennessä kehittynyt yhteisen varautumisen asteelle terveydenhuollossa. Kukin hallitus iski pöytään omista lähtökohdistaan kovia rajoitteita ja yhteiskunnat seisahtuivat laajalti. Oli varmasti paniikkireaktioita seassa, mutta tuntemattoman viruksen edessä oli kieltämättä parempi tehdä enemmän kuin vähemmän. Kuitenkin syvä liikkumattomuus on monimuotoinen asia. Taloutta se romahduttaa, mutta myös sosiaaliset ongelmat ovat nousseet Suomessakin pintaan.

On hyvä muistuttaa tässä yhteydessä Yhdysvaltojen liittovaltion osavaltioille antamasta laajasta toimivallasta terveysasioissa. Harvoin on nähty näin selvästi kuvaa osavaltioiden kuvernöörien mahtiasemasta näissä asioissa presidenttivaltaisen Yhdysvaltojen lävitse. Osavaltiot reagoivat kuin EU:n jäsenmaat yksi kerrallaan omista lähtökohdistaan. Tila ei kuitenkaan salli asian laajempaa käsittelyä, mutta piirre on mielenkiintoinen.

Kysymys EU:n yhteisestä kyvystä reagoida nopeasti tuleviin äkillisiin moni-ilmeisiin vaaroihin on nyt noussut pysyvästi agendalle. Kaiken tämän kehittäminen vaatii rahoitusta.

Lähdin mainitussa teoksessa (em. The Future of Europe, s. 340) pohtimaan integraation syventämistä EU:n budjetin kautta. Yleistrendin täytyy kulkea kohti syvenevää integraatiota ja kasvavaa EU-budjettia.  Sitä täytyy suurentaa merkittävästi integraation syventämisen myötä. Yhteisvastuullisuutta tulee lisätä. Kannatan EU:n omaa valtiovarainministeriö-tyyppistä elintä, enkä suhtaudu kielteisesti myöskään EU:n omaan verotusoikeuteen, jolta pohjalta EU-parlamentin budjettivalta kasvaisi merkittävästi. Toki Komission, EU-parlamentin ja jäsenvaltioiden roolien ja niiden suhteiden kehittäminen integraatiota syventävään suuntaan vaatii tarkkaa harkintaa.

Yhteenvetona totean, että elämme juuri tässä ja nyt Euroopan unionin integraation syventämisen suurta etsikkoaikaa. EU tulee johtamaan periaatteittensa pohjalta laajalti tulevaisuuden kuvaa. Totalitarismi sisältää jo itsessään väkivallan siemenen, kun kansat saavat diktaattoreista tarpeekseen.

Sääntömääräinen EU on ehdottoman välttämätön elementti maailmanrauhan ja maapallon turvaamiseksi tulevina vuosikymmeninä, myös vuosisatoina. On syytä mainita lopuksi, että EU:n turvallisuuspolitiikka on tässä blogissa vain odottamassa omaa erillistä esitysvuoroaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu