Kiitokset, Venäjä, lukuisista puheenvuoroista Karjala-kirjastani 17/18.6.2020!

Venäjä aukaisi 17/18.6.2020 valtakunnallisen sanaisen arkkunsa kiitettävällä tavalla poliittisen historian tutkimustyöni johdosta. Aloitan tällä blogilla viestien analysoimisen ja jatkan sitä, kunhan saan perinpohjaisesti haltuuni tekstejä käytetyistä puheenvuoroista. Jotain minulla jo on, ja niin voin aloittaa kommentoimisen.

Itse asiassa dialogini Neuvostoliiton/Venäjän kanssa historiatieteen alalla on jo vanhaa perua. Edustin UM:n poliittista osastoa suomalais-neuvostoliittolaisessa historiakomiteassa jo 1970-luvun puolessa välissä. Totta kai, toivon, että dialogi jatkuu maittemme välillä myös tulevaisuudessa. Yhteistä tutkittavaa on vuosisatojen vieriessä tapahtunut todella paljon.

Viime vuoden kesällä julkaisemani käänteentekevä tutkimus ”Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palautuksen (Minerva)” elää vahvasti siitä huolimatta, että kotimainen valtamedia yritti saada sen valhein tai hiljaisuudella matalaksi.

Helsingin Sanomat julkaisi 17.2.2019 toimittaja Antti Majanderin kolumnin, jossa hän nimeltä mainiten hyökkäsi minua ja tekeillä ollut teosta vastaan. Aggressio oli poikkeuksellinen, vastoin kaikkia eettisiä ja toimituksellisia arvoja. Hän kun ei ollut lukenut riviäkään valmisteilla olleesta kirjastani, ei ollut edes keskustellut kanssani aiheesta. Hän yritti luoda pelkotilaa, jotta kirjan julkaiseminen estyisi. Ei estynyt, tietenkään. HS ei määrää tässä maassa, mitä tiede tekee.

Kuitenkin HS palkkasi tarkoitushakuiseen muka historiakirjoitukseen perehtyneen Aleksi Mainion ikään kuin mollaamaan. Huonoilla tiedoilla varustautunut Mainio nyt ylsi vain rääpimiseen ja valheeseen. HS leimasi laajat arkistotutkimukseni ”vähäisiksi” jatkaen näin retoriikkaansa vuodelta 2006, jolloin ilmestyi myös perusteokseni  ”Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991” samoin HS-valhein. Tiedusteluhistorian alaan kuuluvan teoksen faktapohja on kestänyt täysin siis jo 14 vuotta. Kaikki tutkimukseni rakentuvat tiiviisti aiempien tutkimusteni vankkaan perustaan. Tärkeä osa erittäin laaja-alaisista lähteistäni on virkavastuulla laadittujen eri maiden ulkoministeriöiden ja muiden viranomaisluontoisten sekä julkisten tahojen ammattitaitoiset alkuperäiset asiakirja-aineistot. Totta kai, otteeni on tiukan lähdekriittinen. HS on nykyään sellainen ikävä henkilöön käyvä maalittaja erityisesti nykyisen päätoimittajan kaudella. On syytä mainita, että viime kädessä arvostamani Aatos Erkko veti minut mukaan Ruotsinsalmi-hankkeeseen vuonna 1987.

On jokseenkin idioottimaista leimata ”vähäisiksi” esimerkiksi eri ulkoministeriöiden laajoja arkistoja. Tai Supon arkistoa. Tai Stasin arkistoa, Tai DDR:n arkistoa. Neuvostoliiton ulkoministeriön arkistoa. Tai NKP:n keskuskomitean arkistoa… Tai vaieta täysin kansan verorahoilla toimivan YLE:n lailla tästä erittäin tärkeästä suomalais-venäläisestä yhteisestä teemasta. Koska maksan veroja YLE:lle, minulla on velvollisuus sanoa: hyi häpeä YLE.

Arvostan suuresti, että minulla oli mahdollisuus tutkia hyvin tuntemaani Suomen ulkoministeriön arkistoa perinpohjaisesti myös Koiviston Karjala-politiikan osalta. Olen itse osa tuota arkistoa. Olen hyvin pitkään toiminut päivittäin siellä olevan materiaalin kanssa, myös UM:n poliittisen osaston raporttijaoston sekä tutkimusyksikön päällikkönä.

Erityisen kiitoksen ansaitsee Ranskan ulkoministeriö, joka avasi poikkeuspäätöksellä Suomi-materiaalia aina vuoteen 1995 saakka. Samaten erityisen kiitoksen ansaitsee Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva, joka myönsi luvan presidentti Mauno Koiviston hyvin merkittävään yksityisarkistoon. Voin sanoa, että Koiviston yksityisarkiston aikanaan erittäin salainen sisältö ja Ranskan terävien diplomaattien raportit osuvat yhteen hämmästyttävän hyvin.

—————————–

Yleisarvioni tällä hetkellä Venäjän responssista on kahtalainen: perusvire on oikea. Suomen ja Neuvostoliitto/Venäjän välillä on viriävää dialogia Karjalasta, siis Suomen Karjalasta. Kuitenkin jotkut, selvästi tarkoitushakuisesti, yrittävät laajentaa perspektiiviä. Olen kuitenkin aina ollut johdonmukainen siitä, että pääkohteeni on nimenomaan Suomen Karjala eli lähtökohtaisesti Tarton rauhan mukainen raja. Minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta Itä-Karjalaa kohtaan raja-asioissa, kulttuurista ja miksi ei taloudellistakin kiinnostusta kyllä. Entinen Viipurin lääni ja itse Viipuri/Koivisto-alue ovat erityisesti fokuksessani. Tämä tuli nyt varmasti selväksi.

En ole koskaan sanonut, että virallisia neuvotteluja olisi ollut. Niitä ei siis ollut, koska presidentti Mauno Koivisto torjui jyrkästi kaikki tilaisuudet tehdä asiasta virallista. Mauno Koivisto rikkoi karkeasti Suomen perustuslakia eli Hallitusmuotoa (1919), koska raja-asiat kuuluvat eduskunnalle. Olisi pitänyt neuvotella tulos, joka olisi Suomessa pitänyt alistaa eduskunnalle, eikä suhmuroida sitä erittäin salaisesti pilalle. Syy oli yksinomaan diktatorisesti toimineen Mauno Koiviston.

Neuvostoliitto/Venäjän ilmaisema selkeä valmius tuli tietooni useata reittiä myöten. Neuvostoliitto/Venäjän suurlähetystö Helsingissä oli yksi keskeinen reitti. Toinen tärkeä ja hyvin varma reitti oli Liettuan pääministeri Kazimiera Prunskiene. Hän avasi minulle, käydessään Kotkassa ja Ruotsinsalmi-tapahtumasarjaan kuuluneessa Uusi Hansa-seminaarissa kesä/heinäkuun vaihteessa 1990, yksityiskohtaisesti tapahtumat Moskovassa. Keskustelimme kahden kesken reilun tunnin ajan aivan samansisältöisesti kuin Tehtaankatu (Nl:n sl). Hän totesi – tietenkin – haluavansa ensin maansa itsenäistyvän, mutta jonossa olleen Karjala-kysymyksen tulevan hoidetuksi heti Viron, Latvian ja Liettuan perään. Hän luuli, niin kuin minäkin silloin, että Suomen presidentti ei voi ohittaa näin suurta kansallista kysymystä äärimmäisen salaisesti – täysin kyseenlaisesti KGB:n vanhoillisten linjan mukaisesti. Nämä voimat uhkasivat jo silloin presidentti Mihail Gorbatshovin asemaa.

Muuten, Neuvostoliitto ei enää ollut läsnä Kotkassa kesällä 1990, vaan paikalla oli Venäjän Federaatio ja sen ulkoministeri. Venäjän kansallinen lippu liehui Viron, Latvian ja Liettuan kansallisten lippujen kanssa rauhanomaisesti samassa rivistössä. Tämä on erittäin tärkeä huomio. Lippuasiakin hoitui Tehtaankadun kautta. Mauno Koivisto, kuten valtiojohto yleensä (myös Kalevi Sorsa) näkivät omin silmin nämä asiat. Pääministeri Harri Holkeri tapasi ”epävirallisesti” Prunskienen. Olin läsnä.

Molotovin-Ribbentropin salaisen etupiiriliitteen mitätöiminen oli tapahtunut Moskovassa. Sen seurausten purkaminen oli alkanut. Salaisessa liitteessä mainitut Neuvostoliiton etupiiriin sijoitettavien maiden yhteisnimitys oli 23.8.1939 Baltian maat ”Die baltischen Staaten (Finnland, Estland, Lettland, Litauen)… Geheimes Zusattzprotokolla, Punkt 1, ks. Seppinen 2019, s. 310).

Presidentti Mihail Gorbatshov totesikin tämän kesän kommentissaan, että ”hän ei sulje pois mahdollisuutta, että joku teki meidän ohitsemme jotakin” (Sovpressa.ru, 18.6.2020). Oikein Mihail Gorbatshov, oikein. Neuvostoliiton loppuaikoina Moskovassa oli käynnissä raju valtataistelu. Eri tahoilla oli useampia linjoja, jopa kaksi ulkoasianhoitoa.

Tärkeä tosiasia on, että Neuvostoliitto/Venäjä, neuvoteltaessa yya-sopimuksen korvaavaa ’naapuruussopimusta’, pakotti presidentti Mauno Koiviston hyväksymään tekstiin maininnan Etykin päätösasiakirjan passuksen rauhanomaisen rajansiirron mahdollisuudesta. Koivisto vastusti sitäkin raivokkaasti, mutta tässäkin hän epäonnistui (UM:n arkisto, Koiviston yksit. ark., Seppinen 2019, s. 227). Sopimus allekirjoitettiin 20.1.1992 Helsingissä. Valta oli silloin Boris Jeltsinin käsissä.

Art. 3 on voimassa olevan naapuruussopimuksen määräys ja mahdollisuus. Kansainvälisoikeudellista estettä rajansiirrolle Suomen hyväksi ei ole. Kaikki aiemmat rajansiirrot Suomen itsenäisyyden aikana ovat menneet Neuvostoliiton ja siis nyt Venäjän hyväksi. Viimeinen varsinainen rajansiirto tapahtui vuonna 1947 Jäniskosken yhteydessä. Nyt on Suomen vuoro.

Sopimuksen 3. art: ”Sopimuspuolet sitoutuvat säilyttämään yhteisen rajansa hyvän naapuruuden ja yhteistyön rajana Etykin päätösasiakirjan mukaisesti sen loukkaamattomuutta ja toistensa alueellista loukkaamattomuutta kunnioittaen”.

Tätä pykälää Koivisto siis vastusti raivokkaasti. Hän ei halunnut minkäänlaista Etyk-viittausta eikä raja-sanan mainintaa. Venäjä sen sai sopimukseen. Etykin päätösasiakirja mahdollistaa neuvottelemalla rajan rauhanomaisen tarkistamisen. Sopimus myös antaa rajakeskustelulle täyden legitimiteetin.

 

Tämä tällä erää. Terveiset Moskovaan. Palataan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu