Mahtavaa, Tiina ja Antti Herlinin säätiö, mahtavaa!

Helsingin Sanomat (HS Helsinki viikko 3) uutisoi tarkoitushakuisen ahtaasti upean uutisen siitä, että Suomen arkkitehtuurimuseon säätiö on myynyt Kaivopuistossa Puistokatu 4:ssä sijaitsevan historiallisen puuhuvilan Tiina ja Antti Herlinin säätiölle. Historiallinen rakennus  saa näin ollen uuden elämän. Hienoa!

Huolimatta siitä, että HS pimitti puuhuvilan merkittävimmän toimintamuodon eli Ranskalaisen koulun toiminnan alkamisen siinä, ilahduin uutisesta poikkeuksellisen paljon. Satun nimittäin olemaan osa tuon merkittävän kiinteistön kouluaikaa.

Kyseessä on todella merkittävän toiminnan alkupiste sodanjälkeisessä Suomessa. Suomeen jo 1930-luvulla saapunut Mlle Christine Servé nimittäin perusti tuona vuonna 1947 Ranskalaisen kansakoulun tuohon kiinteistöön, jota me entiset oppilaat kutsumme Puukouluksi. Tämä merkitsi rakennuksen pelastumista silloin.

Koulusta tuli integroitu osa suomalaista koulujärjestelmää ja Kouluhallituksen valvoma opetuslaitos. Se oli frankofonisten (ranskaa hallitsevien) suomalaisten sodanjälkeinen pesäpaikka. Koulu on laajentunut eräiden osoitemuutosten jälkeen Munkkivuoreen Helsingin ranskalais- suomalaiseksi valtion kouluksi. Yliopistoon johtaneen polun koulu aloitti vuonna 1957 Laivurinkadun osoitteessa, mutta on kasvanut sen jälkeen noin 1 000 henkilön työpaikaksi. Samalla ranskan taidon kehittyminen ja säilyminen on vahvalla pohjalla Suomessa tänä anglisismin luvattuna aikana.

+                         +                          +

Itse aloitin esikouluiässä Puukoulun. Kävin lastentarhaa ja ns. 0-luokan, ennen kuin suosikkiopettejani, johtajatar Servé katsoi minun edistyneen niin, että minut siirrettiin suoraan ykkösluokan yli toiselle luokalle. Tämä nyt on vain fakta. Kun valmistuin 4. luokalta vuonna 1955, koulu ei ollut vielä siirtynyt Laivurinkadulle, jonne uusi koulurakennus rakennettiin. Koulurakennuksen peruskiven muurasi 20.4.1956 suurlähettiläs M. Géraud Fauve korkeiden suomalaisviranomaisten kanssa. (Ranskan suurlähetystön raportti koulurakentamisesta Laivurinkadulle nro 281/RC/4.5.1956. Quai)

Siksi hakeuduin toukokuussa 1955 Ressuun Kalevankadulle ja minut hyväksyttiin sen kielilinjalle ns. diplomaattilinjalle. Ranska tuli heti ensimmäiseltä luokalta, sitten ruotsi, saksa ja viimein englanti. Alku saattoi olla turhauttavaa ranskaa jo hyvin hallinneille aloittaa luokan enemmistön kanssa alkeista. Mutta, lohdutus tietysti oli, että ”kertaus on opintojen äiti”. Sainkin ranskasta ylioppilaskirjoituksissa lähes puhtaan laudaturin.

En ollut päässyt Ranskaan vielä kertaakaan. Vanhempani kuitenkin kustansivat minut Nizzan seudulle palkintomatkalle heinäkuussa ylioppilasvuonna. Olin lisäksi juuri päässyt Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Olikin syytä vetää hetki henkeä Välimeren ilmastossa Etelä-Ranskassa,

Näin alkoi uraani vahvasti ohjanneen Ranskan vaikutus. Vaikka olin vuonna 1969 valmistunut oikeustieteen kandidaatiksi, ja viihdyin erittäin hyvin aloittamallani nimismiehen uralla Hirvensalmella pienessä nimismiespiirissä (n. 750 km2 ja n. 3000 asukasta) ja sen jälkeen suuressa Iin nimismiespiirissä (3 600 km2 ja n. 10 000 asukasta) päällikkönä, kielitaitoni johdatti minut lopulta ulkoasiainministeriöön karriääridiplomaatiksi melko tasan puoli vuosisataa sitten. UM määräsi joulukuussa 1969 minut palvelukseen 1.1.1970 alkaen. ’

Ranskan hyvä hallinta johti minut heti kesällä 1970 merkittävään tehtävään. Suurlähettiläs Soini Palasto halusi minut virkamiesharjoittelijan kumppanikseen neuvottelumatkalle Pariisiin. Ranska nimittäin ojensi auttavan länsimaisen kulttuurin käden Suomelle ja ehdotti kulttuurisopimuksen tekemistä. Kun kommunismin uhka olikin ankara juuri tuolloin, aikataulu oli kireä. Saimme tekstin valmiiksi ennätysajassa. Ranskan ulkoministeri Maurice Schumann, joka oli ollut huolissaan Suomesta kommunismin rajussa paineessa, saapui 11.9.1970 Suomeen allekirjoittamaan sopimuksen. Suomen ulkoministeri oli Väinö Leskinen (useita kuvia Lehtikuva Oy). Sopimus on edelleen voimassa.

Pian presidentti Urho Kekkonen halusi minut henkilökohtaisesti eturintamaan puolustamaan suomalaista puolueettomuutta ja länsimaista yhteiskuntaa UM:n poliittiselle osastolle. Olimme tavanneet kahden kesken (tête à tête) Suomen suurlähetystössä Kööpenhaminassa tammikuussa 1972.  Tiesin jo kohtaloni: UM:n poliittinen osasto. Aloitin siellä 1.1.1975, ja pian minusta tuli osaston sosialististen maiden päällikkö. Nujersimme KGB-vetoisen kommunistisen aggressiivisen toiminnan toukokuuhun 1977 mennessä. Silloin presidentti Kekkonen oli lähdössä viralliselle valtiovierailulle Neuvostoliittoon. Olin jo saanut tiedon huhtikuun lopussa 1977 Neuvostoliiton suurlähetystöstä entisen KGB päällikön (1964-1970) ja silloin virassa (1974-1979) olleen poliittisen suurlähettilään Vladimir Stepanovin kansliapäälliköltä Juri Popovilta Neuvostoliiton ensimmäisen kommunikealuonnoksen Kekkosen vierailua varten. Alkuperäinen kappale on yhä edelleen kassakaapissani pankissa.

Vallankumoushuuma päättyi siihen! Olimme ajaneet puolueettomuutta koskeneen riidan ylimmälle tasolle Kremlissä. Stepanov vaati koko puolueettomuuden päättämistä neuvoteluissa. Hän kajautti suomeksi:”Se on nyt loppu Suomen puolueettomuuden kanssa (äidinkielellään Itä-Karjalasta). Itse kaikkivaltias Leonid Brezhnev kuitenkin päätti, että kommunismin levittäminen Suomeen saa päättyä ja heti. Siksi hän antoi Neuvostoliiton ensimmäisen oma-aloitteisen puolueettomuustunnustuksen Suomelle. Hän vahvisti sen Kremlin suuressa neuvottelussa 17.5.1977: ”Presidentti Kekkonen on länsimaisen Suomen valtionpäämies” (UM/pol.os. 400/10.6.1977, jaostopäällikkö Jukka Seppisen muistio vierailun pääneuvottelusta Kremlissä).

Kekkonen antoi HS:lle lausunnon, jonka otsikoksi nousi presidentin lausuma: ”Kekkonen sanoi matkaansa kaikkein tärkeimmäkseen”. (HS 25.5.1977/johdantouutinen ja sivut 14-15). Kekkonen sai kruunun valtiomiestyölleen Suomen länsimaisen puolueettomuusaseman puolustajana. Minä sain presidentiltä SL:n ensimmäisen luokan ritarimerkin vuoden 1979 jaossa etuajassa. Kannan sitä ylpeänä poliittisen kommunismin vastaisen sodan voittajana rintamassa itse Kekkosen kanssa.

Alkoi aika, joka merkitsi ns. Brezhnevin doktriinin poistumista Kremlin sotapakista. Enää Brezhnev eivätkä hänen seuraajansa ryhtyisi asevoimin puolustamaan ”sosialismin saavutuksia” Euroopassa. Tämä todentui todeksi Puolassa parin vuoden kuluttua, kun Solidaarisuuden nousu uhkaamaan ”sosialismin saavutuksia” muodostui tosiasiaksi. Se ei enää laukaissut sotilaallista interventiota, vaikka Puolan kommunistinen johtaja, kenraali Jaruzelski sitä vaati.

Brezhnev itse päätti näin vuonna 1981. Kova kaarti Juri Andropovin johdolla tyytyi tähän. Tärkeä syy Brezhneville oli, että Prahan miehitys elokuussa 1968 oli johtanut vakaviin neuvostokommunismia haitanneisiin seurauksiin ympäri Euroopan, Suomessakin. Brezhnev siis katui vahvasti päätöstään hyökätä elokuussa 1968 Tshekkoslovakiaan (Kremlin arkisto).

On perusteltua sanoa, että kehitys Euroopan muuttumisesta kokonaisvaltaiseksi länsimaisen demokratian keskuspaikaksi alkoi vuonna 1977 meidän suomalaisten pitkäjänteisestä toiminnasta. Ranska johti länsi-eurooppalaista prosessia, me avasimme Itä-Euroopalle rauhaa kehittyä samaan suuntaan – Ranskan merkittävällä tuella.

+                     +                     +

Puukoulusta alkanut vahva frankofoninen urani sai jatkoa heti kesällä vuonna 1977. Presidentti Kekkonen oli vahvistanut Suomen Ranska-suhteita taustalla. Ulkoministeri Sorsa nimittäin oli sopinut Kekkosen myötävaikutuksella keväällä 1976 virallisella virailulla Pariisissa, että suomalaisia nuoria virkamiehiä voitaisiin ryhtyä jatkokouluttamaan Ranskan valtion hallintokorkeakoulussa ENA:ssa.

Kun Suomen länsimainen asema oli vahvistettu keväällä 1977, sain valtiojohdolta tehtäväksi ilmoittautua ehdokkaaksi ensimmäiseksi suomalaiseksi opiskelijaksi ENA:aan. Muutoin en aiemmin ollut saanut vihiäkään tästä asiasta. Olin sitä paitsi niin kiinni Neuvostoliiton kaitsemisessa laskemaan Suomi irti kommunismin uhasta, etten paljoa ehtinyt sivuilleni vilkaisemaan. Asia eteni. Ranskan suurlähetystö ilmoitti UM:lle nootilla nro 66/20.7.1977, että ”Ranskan yliopistoviranomaiset olivat hyväksyneet M. Jukka Seppisen ehdokkuuden”. Samalla suurlähetystö toivoi, että asiasta kehittyisi pysyvä yhteistyömuoto. Näin on käynyt. Enalaisia suomalaisia on jo reippaasti yli 30 henkeä.

Alkoi valmistautuminen tuohon suureen tehtävään. Sain yleisarvosanaksi vuoden 1978 lopulla päättyneestä ns. pitkästä ulkomaalaisille suunnatusta koulutusjaksosta maininnan ”excellent”. Tämä on fakta.

Koulutukseen kuului aimo annos sotilaallisia elementtejä ymmärrykseni lisäämiseksi sotilaspolitiikan merkityksestä ja keskeisestä roolista rauhan turvaamisessa. Olen äärimmäisen kiinnostunut turvallisuuspolitiikasta, mikä lienee huomattu laajemminkin Suomessa. Se ja Euroopan integraatiopolitiikka kuuluivat opinto-ohjelmaani hyvinkin keskeisesti, mutta oli toki paljon muutakin. Niinpä kun hakeuduin läänitason harjoittelujaksolle Quimperin prefektuuriin Bretagnen kärjessä, sain tilaisuuden tutustua Brestin suureen laivastoasemaan. Sain yleiskuvan merivoimista ja niiden kapasiteetista maailman merillä. Vain luolastoissa majailleet ydinsukellusveneet jäivät näkemättä. ”Vous comprenez…oui, oui”, vastasin. Minut lähettiin lisäksi Länsi-Berliiniin tutustumaan Ranskan armeijan pääesikuntaan. Quelle chance! Integraatiopolitiikan tuntemuksen syventämiseksi minut määrättiin jatko-opintoihin aiheesta Ranskan ulkoministeriön Eurooppa-osastolle, peräti kuukaudeksi. Quelle chance!

Päätän tämänkertaisen artikkelini Puukoulun avaamista seurauksista johtopäätökseen: Suomi on Ranskalle strateginen kumppani, mikä tulee ottaa vakavasti huomioon ajankohtaisia valintoja tehtäessä. Asia ei ole uusi: Ranska rahoitti jo vuosina 1748 alkaen pitkään Suomenlinnan eli Sveaborgin eli Viaporin rakentamista.

+                               +                           +

Olen ollut mukana laatimassa Puukoulusta historiikkia ja kirjoittanut siihen useita artikkeleita.  Suurin ansio sen toteutumisesta lankeaa Marja Rantaselle, Johanna Pensalalle ja Irina Lindebergille. Me Puukoulun entiset oppilaat kokoonnuimme vuonna 1997 joukolla muistamaan arvokasta kokemusta koulusta. Historiikki julkaistiin vuonna 2001.

Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini Sointu vei kädestä kiinnipitäen minut ensimmäiselle päivälle Puukouluun. En todellakaan osannut arvata, mitä kaikkea siitä seurasi. Mahtavaa. Niin ja jatkuu päivittäin.

Vinkiksi uusille omistajille: Läntisen Euroopan integraation isäksi hyvin perustein tituleerattu entinen pää- ja ulkoministeri Robert Schuman vieraili Puukoululla vuonna 1953. Olisiko muistamisen paikka sitten aikanaan, kun remontti on valmis?

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu