Metsäpolitiikan äkäinen pyrähdys

Sitran yliasiamies Jyrki Katainen lausahti omillaan metsänhoidosta heiton, joka osui ns. mehiläispesään. Kyse on lyhyesti sanottuna metsäteollisuuden raaka-ainesaannista ja siten isosta kansallisesta kysymyksestä.

Ala kiinnostaa minua erittäin paljon, useammassa roolissani. Historioitsijana olen erityisen paljon selvittänyt metsätulojen roolia Suomen selviytymiselle toisen maailmansodan seurauksena Neuvostoliiton vaatimien sotakorvausten maksamisessa (ks. erit. Jukka Seppinen, Vaaran vuodet? Suomen selviytymisstrategia 1944–1950. Minerva 2008).

Lyhyesti sanottuna Suomi selvisi länsimarkkinoilta saaduilla metsätuloilla sotakorvauksista. Toinen asia tietysti on, olivatko sotakorvaukset reiluja, koska hyökkääjä oli Neuvostoliitto, joka vain halusi syyllistää Suomen omista hyökkäystoimistaan. Lisäksi kyseinen imperiumi varasti Suomelta valtavat määrät metsää.

Hokema, että Suomi elää metsästä, ei ole katteeton, päinvastoin.

Torjuakseni ilkeämielisiä ennakkoon, totean luontoihmisenä toimivani aktiivisesti luonnon puolesta, niin kaupunkilainen kuin olenkin. Mutta maailmankuvani rakentui yhtä lailla Helsingin Kruununhaa’an kasvuympäristöstä kuin hyvin läheisten maatilasukulaisteni tilalta Virolahdella, varhaislapsuudesta alkaen. Isäni sisko oli pitkään kyseisen tilan emäntä ja sittemmin serkkuni oli isäntänä. Kaikki maitotilan työt tulivat tutuiksi. Tila oli toinen kotini.

Metsiin tutustuin myös partiolaisena Helsingin Metsänkävijät-lippukunnassa. Isäni oli toiminut Koivistolla Karjalankannaksella Koiviston meripartiolippukunnan johtajana. Niinpä minustakin tuli aluksi kolkkapoika. Vihdin metsät tulivat tutuiksi, samoin moni muu alue Helsingin lähiympäristössä. Silloin usein käyttämämme vanha Porintie tunnettiin ”Tannerin tienä”, hänen Sorkin tilansa vuoksi, ehkä muustakin. Vielä mökkeily Mäntyharjulla alkoi vuonna 1958 isäni hankittua tontin sukulaisten mailta.

Luonto- ja vaellusharrastus jäi osaksi normaaleja vapaa-ajan toimintojani.

Partion jälkeen osallistuin Suomen Ladun toimintaan Kiilopäältä käsin jopa niin, että Suomen Latu koulutti minut eräoppaaksi UKK-puistoon erityisesti reitille Kiilopää-Luiro-Kiilopää. Suomen Latu nimittäin markkinoi vaelluksia Keski-Eurooppaan. Kielitaitoisena vedinkin Suomessa ollessani 1980-luvun alussa jonkin verran keväthangilla ranskankielisiä vaeltajia kyseisellä viiden vuorokauden reitillä. He olivat kokeneita vaeltajia.

Ulkomailla asuessani useassa suurlähetystössämme diplomaattitehtävissä vaelsin paljon, kuten Pariisista käsin eri puolilla Ranskaa Alppeja myöten sekä myös Lontoosta käsin Englannissa ja Skotlannissa.

Hankin 1980-luvun lopulla asunnon hinnan vuoksi Kotkan maaseudulta, josta käsin kävin töissä UM:ssä. Siihen kuului kymmenen hehtaaria peltoa ja saman verran metsäalaa, jota kavensi isohko kallio. Hoidin tilaa sivutyönäni. Pellot siirsin luomulle, kauralle ja vehnälle. Metsää hakkasin yksittäisen puun arvioinnin pohjalta, siis ilman aukkohakkuuta. Se oli siihen pienelle alalle sopiva malli. Metsäala kasvoi metsänä ja eri-ikäisenä. Kaupat tein paikallisen metsänhoitoyhdistyksen kautta.

Tavoitteenani oli saada tila tuottamaan. Siihen oli hyviä mahdollisuuksia. Se on toinen juttu. Kohtasin Historiallisen Kotikutoisen Laman. Syylliset esiin.


 

Sitten tähän päivään. Metsäasia on tullut toiminnoissani entistä tärkeämmäksi viimeisten vuosien aikana. Perheeseeni tuli perintönä metsätila, jonka hoito on langennut minulle. Erinomainen juttu. Kaikki saamani kokemus luonnosta on päässyt täyteen käyttöön.

Perheeni siis kuuluu yksityismetsänomistajien suureen joukkoon. Siihen kuuluu julkisten tietojen mukaan n. 600.000 omistajaa. Keskimääräinen metsäala lienee n. 30 ha.

Edellinen sukupolvi on auttanut avohakkuulla minua kehittämään ajatusta empiirisestä koetilasta, jossa hoidan kahta tasaikäistä taimikkoa, joista vanhempi on viitisen vuotta nuorempaa vanhempi. Taimikoiden pinta-ala on seitsemän hehtaaria. Olen itse ensiharventanut nuoremman alan hyvään kasvuasentoon.

Taimikko perustettiin kevyen pintaäestyksen pohjalle kylvömenetelmällä. Seurauksena oli erittäin runsaat, tiheät suoraviivaiset taimien rivistöt. Ensiharvennus oli tärkeätä tehdä ajallaan. Se onnistui, ja kasvu on ollut sen jälkeen tosi hyvää.

Tämän rinnalle perustan ensi keväänä laikkumätäsperiaatteelle vajaan hehtaarin alalle taimikon istutusmenetelmällä ja seuraan kasvua verrattuna kylvömenetelmään.

Muu ala on vanhempaa metsää. Sitä hoidettiin tasan vuosi sitten neljän hehtaarin osalta ylispuu-poistomenetelmällä. Koko ala kasvaa pääasiassa hyvärunkoista mäntyä. Poistot avasivat nuoremmille eri ikäisille, osin n. 40/50 -vuotiaille puille latvatilaa järeytyä. Loppu tilasta saa saman käsittelyn ajallaan.

Metsäteollisuus osti puuerän, ihan mukavan kokoisen. Seuraavan operaation odotus supistunee reiluun viiteen vuoteen.

Seitsemän hehtaarin, itse hoidettavan taimikon osalta tulee tulosta jonkin vuoden kuluttua, kun harvennuksen aika koittaa. Kemera-tulo on ollut tähän mennessä siltä osin ainut tulolähde.

Kuitenkin, reaalirahan osalta tilamme on omistuksemme alkamisen aikaisessa olotilassa tuottanut enemmän kuin on ollut kuluja. En laske omaa työtäni kuluksi mukaan, koska saan paljon muuta, mm. hyvää mieltä ja kuntoa sekä terveyttä tästä työstä perheeni hyväksi. Metsäteollisuus on saanut erittäin korkeatasoista pääosin tukkitason raaka-ainetta, joka on jakautunut osoitelistan mukaan neljälle eri tehtaalle.

Omaehtoista luonnon siemennystä esiintyy mukavasti vanhemmassa metsässä. Se vähentää kustannuksia, koska odotan selviäväni siltä osin ilman taimikon perustamista.

Meidän tilamme edustaa koko lailla yksityisten omistusten keskiarvoa.

Olen kuullut eräiden metsäteollisuusihmisten reagoivan äkäisesti, jos kutsun käyttämääni menetelmää ns. jatkuvan kasvatuksen periaatteeksi. Voin kutsua edellä selvitettyä toimintamallia joksikin muuksikin.

En ota kantaa Jyrki Kataisen heittoon, enkä metsän vastaukseen. Pidän totta kai, Suomen metsäteollisuuden kotimaisen raaka-ainehuollon varmistamista äärimmäisen tärkeänä tehtävänä. Silti pidän ennakkoluulottoman keskustelun käymistä metsänhoidosta erittäin tärkeänä. Pidän luontoarvoja ylipäätään erittäin tärkeinä ihmiskunnan selviytymisen tiellä. Metsä on siinä keskeisessä asemassa.

Maisema-arvot ovat myös huolehtimisen arvoisia. Ulkoilun osalta olemme tilallamme jo tehneet paljon. Tilallamme on läheisen kaupungin kanssa jo vuosia sitten annettu tilaa valaistulle kuntoilu-uraverkostolle. Sille mahtuu väkeä. Ruuhkaa ei ole.

Puhumme paljon kansallismaisemista. Silti en kannata suojelufasismia, millä tarkoitan uskonvarmuuden politiikkaa kaiken säilömiseksi koskemattomaksi.

Suomen Perustuslaki suojaa yksityistä omaisuutta. Maanomistajan sanaa täytyy kuulla ja kunnioittaa. Se on lähtökohta. Oikeusvaltion tulee vallita kaikkialla Suomessa. Poliisin toimintaan tässä asiassa palaan erikseen sopivassa paikassa. Huomautettavaa on. Kas, olenhan sattumoisin myös juristi, jolla on nuorena miehenä hankittua nimismieskokemusta niin syyttäjän tehtävistä kuin kenttätoiminnan johtamisesta. Olen monialaihminen, näin se menee.

Uskon, että metsäteollisuus on tulevaisuuden ala. Innovaatiotutkimusta vain on kehitettävä merkittävästi korvaamaan ties mitä, kuten muovia. Ilmaston lämpenemisen rajoittamistyössä samaten metsäelementti on todella tärkeä. Siivotaan ilma puhtaaksi toimimaan omilla luonnollisilla ehdoillaan – metsänkin avulla!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu