Valko-Venäjä; zizhn pokazivaet (itse elämä osoittaa)

Valko-Venäjä on ollut Euroopan kartalla viimeiset vuosikymmenet jossain määrin marginaalissa. Presidenttinä on häärännyt Aleksandre Lukasenko diktatorisin neuvosto-ottein. Kun Venäjällä pahamaineinen KGB kiellettiin syksyllä 1991, Valko-Venäjällä sama nimi on pysynyt – nähtävästi myös metodeissa.

Kun Venäjän valtaan linnoittautunut presidentti Vladimir Putin valitti tässä taannoin, että Neuvostoliiton hajoaminen oli ”geopoliittinen katastrofi”, sitä se oli vain omaan napaan tuijottaville venäläisille, siis osalle Venäjän kansalaisia. Enemmistölle Neuvostoliiton alistamista kansoista samasta asiasta koitti vapaus ja aito demokratia, mikä on pääsääntöisesti kestänyt ja kehittynyt, joskin eräin huolestuttavin merkein jopa Euroopan unionin piirissä.

Vaikka Suomessa vallitsi muodollisesti ja osin todellisuudessa vuoden 1919 Hallitusmuoto, maassa kehittyi korostunut ja jatkuvasti syventynyt Neuvostoliiton etupiiriaseman hyväksynyt henki. Sillä on osuva nimitys, Finlandisierung tai kotokielellä suomettuminen. KGB kutsui sitä ”ystävyyspolitiikan vaatimusten ymmärtämiseksi”. Sankoin joukoin uratietoiset suomalaiset siihen sortuivat, aina Suomen turvallisuuspoliisin 1980-luvun johtoa myöten. NKP vaatikin puolueettomuuden korvaamiseksi termiä ”Suomen ja Neuvostoliiton jatkuvasti syvenevät ystävyyssuhteet”. Ulkoministeri Kalevi Sorsa kerran minulta kyselikin huolestuneena työhuoneessaan Ritarikadulla: ”Mitenkähän syvälle nämä suhteet oikein menevät?”. Hän tunsi vahvan puolueettomuutta – siis Suomen länsimaisuutta – puolustavan toimintani.

Neuvostoliiton katoaminen kartalta joulukuussa 1991 oli pitkän, pitkän prosessin tulos. Se vapautti myös Suomea, mutta valtiollisesti syvemmin lukuisia muita niin sosialistisia maita kuin Neuvostoliiton osavaltioita, nyt myös Valko-Venäjää.

Tietyllä tavalla on perusteltua todeta, että Neuvostoliiton hajoaminen alkoi samalla hetkellä kuin se syntyi rajun väkivaltaisesti. Lenin kiihotti joukkojaan uskomattomaan väkivaltaan ja ryhmämurhiin tarkoituksena lietsoa pelkoa vallan maksimoimiseksi. Väkivallan toteuttajia kutsuttiin tshekisteiksi, Leninin perustaman KGB:n edeltäjäelimen Tshekan mukaisesti. Lenin onnistui kovin hyvin.

 


Valko-Venäjän viimeaikaiset tapahtumat ovat liitettävissä pitkään Neuvostoliiton väkivaltaista ja keinotekoista järjestelmää vastustaneisiin kansannousuihin. Mainitsen niistä muutamia. Itä-Berliini vuonna 1953, Budapest 1956 ja Praha 1968.

Kaikissa näissä tapauksissa Neuvostoliitto käytti asevoimia saadakseen tilanteet väkivalloin kontrolliinsa. Hallitukset tappoivat kaduillakin omia kansalaisiaan.

Kävi sananmukaisesti: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Varsinkin kun käyttää miekkaa omia kansalaisiaan vastaan. Tyypillinen piirre kommunistihallinnoissa oli asetelma: vallanhaltijat rakentavat asemansa sille näkemykselle, että kansalaiset ovat hallitusten vihollisia, joita pitää pakolla pitää tietyssä alistetussa asennossa, jotta nämä palvelisivat etuoikeutettua kommunistista luokkaa. Tällä luokalla oli Neuvostoliitossa nimikin: nomenklatuura.

NKP:n pääsihteeri Leonid Brezhnev sai elinaikanaan kokea interventiopolitiikan surkeat seuraukset kommunistivallalle nimenomaan Prahan 1968 jälkeen. Hänen haaveensa kommunismin riemukulusta Euroopassa 1970-luvulla kutistui Brezhnevin kokemusten ja katumusten jälkeen Kremlin interventiopolitiikan eli ns. Brezhnevin doktriinin romuttamiseen. Brezhnev osasi katua, mutta vasta sitten kun kommunistivalta alkoi murentua uhkaavasti jalkojen alta.


 

Käänne tapahtui konkreettisesti huhtikuussa 1977, kun Suomi valmistautui presidentti Urho Kekkosen tulevaan valtiovierailuun Neuvostoliittoon. Vierailu tapahtui 17.-25.5.1977. Sitä edelsi Brezhnevin päätös lopettaa NKP:n haave, että Suomesta tulisi ”mahdollisimman vähällä väkivallalla” kommunistinen valtio. Tämä oli Brezhnevin Suomen-politiikan punainen lanka vuosina 1964–1977. Toisin sanoen Suomen kautta piti avata portti kommunismin leviämiselle muualle länteen.

Juuri ennen Brezhnevin päätöstä keväällä 1977, vallankumousta vuodesta 1964 alkaen kenttätyönä Suomessa valmistellut, KGB-päällikkö ja poliittinen suurlähettiläs Vladimir Stepanov vaati – äidinkielellään suomella – mm. minun kuulleni – UM:n tiloissa virallisissa kommunikeaneuvotteluissa: ”Se on nyt loppu Suomen puolueettomuuden kanssa!”. Neuvotteluja veti tuossa tilaisuudessa UM:n poliittisen osaston va. päällikkö Paul Jyrkänkallio.

UM:n poliittinen osasto kävi ytimeltään pitkittynyttä poliittista sotaa NKP/KGB:n tätä politiikkaa vastaan. Supon vastavakoilu tunnisti saman asian samoin sanoin. Tämä kaikki tapahtui ennen Seppo Tiitisen keväällä 1978 alkanutta kautta Supon päällikkönä (Tiitinen Supon päällikkö 1978–1990).

Poliittisen osaston sosialististen maiden jaoston päällikkönä toimi tuolloin presidentti Kekkosen tahdosta tämän kirjoittaja Jukka Seppinen.

Leonid Brezhnev tunnusti Kremlin neuvotteluissa 17.5.1977 presidentti Kekkosen länsimaisen valtion päämieheksi sanoin ”Lännessä ei ole toista valtiomiestä… (jaostopäällikkö Jukka Seppisen muistio keskusteluista Kremlissä 17.5.1977, UM. Pol.os. nro 400/10.6.1977. UM:n ja Kekkosen arkistot). Kekkonen totesi, että tämä vierailu oli hänen uransa paras (HS 25.5.1977). Olihan Neuvostoliitto lisäksi käyttänyt yhteiskommunikeassa Suomesta sanaa puolueeton. Sain Neuvostoliiton ensimmäisen luonnoksen Kekkosen vierailua varten 30.4.1977 Neuvostoliiton suurlähetystössä. Siinä sana puolueeton esiintyi ensi kertaa Neuvostoliiton oma-aloitteisesti antamana.

Tämä oli käänteentekevä ja historiallinen tapahtumasarja. Kun Solidaarisuus nousi Puolassa parisen vuotta myöhemmin, Puolan kommunistinen johtaja Wojciech Jaruzelski vaati 1981 Brezhneviä aseelliseen interventioon Solidaarisuuden kukistamiseksi. Brezhnev sanoi edelleen viisaasti EI (Kremlin arkisto).

Sama linja jatkui edelleen Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä. Vaikka Neuvostoliiton sisäisesti esiintyi vaatimuksia Baltian maiden itsenäisyyspyrkimysten taltuttamiseksi asevoimin, poliittinen valta ei niihin ryhtynyt. Päin vastoin, Neuvostoliitto mitätöi viime voimillaan Molotovin-Ribbentropin etupiirisopimuksen 23.8.1939. Se laski Baltian maat omille teilleen ja oli valmis samalla logiikalla neuvotteluihin Suomen kanssa sen sopimuksen seurauksena Suomen menettämien alueiden tulevaisuudesta, siis ainakin osittaisesta palauttamisesta. Ks. Jukka Seppinen, Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palautuksen, 2019).


 

Vapautumisprosesseja ei historian todistuksen mukaan voi peruuttaa luodein ja tappamisella. Tästä on kysymys nyt myös Valko-Venäjällä. On jotenkin hyvin surullista nähdä Lukasenkon kulkevan ympäriinsä rynnäkkökivääri kädessään kansaansa vastaan.

Presidentti Vladimir Putin on varmasti tietoinen pitkäaikaisen KGB-kokemuksensa pohjalta Prahan 1968 seurausten merkityksestä Kremlille ja siitä, mitä väkivallasta vallan perustana omaa kansaa vastaan lopulta seuraa.


 

Kun presidentti Kekkosen valtiovierailulla 1977 teimme Kremlin neuvottelujen jälkeen pitkän matkan Kirgisian kautta Valko-Venäjälle Minskiin, juhlaillallisilla Minskissä vieressäni istunut isäntä lopetti pitkän keskustelumme toteamalla: ”Zizhn pokazivaet”, (elämä näyttää). Se on opettanut. Vain poliittinen ja rauhanomainen ratkaisu vie elämää eteenpäin. Jälkipotku tulee lujana, joskus.

Kyllä valtataistelu on oleellinen osa elämää, se on tosiasia. Mutta sitä ei pidä toteuttaa raaimmalla tai tyhmimmällä mahdollisella tavalla. Ihmiskunnalla on nyt edessään eksistentiaalisia ongelmia planeetallaan. Puhdistetaan edes ilmakehä saasteista yhdessä. Ja tapetaan korona. Sitten koetetaan elää säällisesti. Voi olla, että tämä on hurskas toivomus, mutta aina pitää yrittää ja olla varuillaan.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu