Vladimir, muista historia ja tulevaisuus, kohta kukaan ei enää osta Venäjän öljyä…

YLE näytti tänään 31.10.2020 aamu-uutisten jälkeen hyvin mielenkiintoisen dokumentin kommunistisen Puolan hiipumisesta 1970 ja 1980-luvuilla. Olen tutkinut näitä vaiheita kohtalaisesti, ja jopa ollut osin mukana koko prosessissa Suomen osalta.

Ohjelma antoi totuudellisen kuvan Puolan kansan kärsimyksistä ja niistä tekijöistä, joiden perusteella kommunistinen väkivaltainen hallinto oli tuomittu epäonnistumaan. Katolinen kirkko oli siinä keskiössä, samaten puolalaisen paavin valinta. Lisäksi väkivaltainen, huonosti toiminut järjestelmä aiheutti ärtymystä puolalaisissakin. Neuvostoperäinen marxismi-leninismi menestyi huonosti taistelussa katolilaisten puolalaisten sielusta.

Neuvostoliiton rooli sen sijaan oli ohjelmassa heikosti esillä, jopa puutteellisesti. Puolan oman kotimaisen KGB-rinnasteisen väkivaltakoneiston toiminta omaa kansaa vastaan sen sijaan oli hyvin esitetty. Kytkennät Kremliin jäivät kuitenkin ohuiksi. On totta, että Puolan vallankumous länsimaiseen demokratiaan oli Puolan koko kansan ponnistusten tulos. Dokumentti jätti ilmaan kysymyksen: miksi Neuvostoliitto ei puuttunut tapahtumien kulkuun sotilaallisella interventiolla, kuten esimerkiksi Budapestissa vuonna 1956 tai Prahassa vuonna 1968?

NKP:n pääsihteerin Leonid Brezhnevin rooli oli hänen valtakautensa aikana yleisen tietoisuuden ja historiallisten tiedossa olevien kokemusten, tutkimusteni ja omien kokemusteni mukaan kommunistisen valtiorakennelman keskiössä erityisesti itäisessä Euroopassa. Hän nousi valtaan syksyllä 1964 ja hänen aikakautensa päättyi kuolemaan marraskuussa 1982.  Tänä aikana Brezhnevin ulkosuhdetoiminnassa oli dogmaattinen aggressiivisen ideologisen levittämishalun mukainen nousukausi, mutta huhtikuussa 1977 myös realiteetteihin taipumisen vaihe.

Kreml oikeutti sotilaallisia interventioita pitkään ns. Brezhnevin doktriinilla, joka tarkoitti sitä, että Neuvostoliitolla (Varsovan liiton kautta) oli oikeus puuttua sotilaallisesti asioihin, jos sen valtapiirissä ”sosialismin saavutukset olisivat vaarassa”. Tämä tarkoitti selkokielellä, että Neuvostoliiton oma valta-asema olisi ollut vaarassa. Asian voi ilmaista ideologisin termein: neuvostoperäisen dogmaattisen valtioideologian eli marxismi-leninismin asema olisi vaarassa murtua. Juuri viimeksi mainittu prosessi eteni pitkäkestoisesti Puolassa.

On tärkeätä hahmottaa neuvostojohtajien jaksotus 1980-luvulla. Brezhnevin jälkeen seuraava NKP:n kaikkivaltias johtaja oli Budapestin vuonna 1956 tantereella tapahtuneen sotilaallisen verilöylyn toimeenpanija, Neuvostoliiton suurlähettiläs sosialistisessa Unkarissa. Hänen nimensä oli Juri Andropov, josta tuli vuonna 1967 koko KGB:n vaikutusvaltainen ylin päällikkö. Hän oli puhdasoppisen marxismi-leninismin armoton toimeenpanija.

Andropovin teräsnyrkki Budapestin kaduilla oli Vladimir Kryustkov, josta tuli KGB:n viimeinen päällikkö vuosille 1988–1991 (syksy), jolloin KGB lakkautettiin sortuvassa Neuvostoliitossa. Hän oli ankaralle marxismi-leninismille uskollinen Andropovin kasvatti. Hänelle NKP:n pääsihteeri vuodesta 1985 Mihail Gorbatshov oli marxismi-leninismistä luopunut revisionisti ja luokkapetturi. Juuri Kryutskov oli elokuun 1991 vallankaappausyrityksen aivot ja pääarkkitehti. Hän yritti epätoivon vimmalla ”pelastaa” vanhoillisen Neuvostoliiton.

Tästä oli hyvin lyhyt matka, ellei olematon Suomeen, sillä Suomen presidentti Mauno Koivisto seurasi vanhoillisen KGB:n andropovilais-kryutskovilaista linjaa epäitsenäisesti loppuun asti vuonna 1991. Hän heräsi hitaasti ja vajavaisesti realiteetteihin vasta tämän jälkeen.

Suomi ei elänyt aiemminkaan irrallisena saarekkeena irti Puolasta. KGB (Andropov) kiristi otetta merkittävästi Suomesta Solidaarisuuden nousun myötä (lähde erit. Jukka Seppinen, Kun presidentti Koivisto esti Karjalan palautuksen, Minerva 2019). Juri Andropov palkitsi jo vuonna 1983 Mauno Koiviston Neuvostoliiton korkeimmalla kunniamerkillä, Lenin Ordenilla ja sitoi tämän KGB:hen.

Kun Solidaarisuus kehittyi lailliseksi, Mauno Koivisto vajosi KGB:n vasalliksi.

Andropov kiristi kyllä otetta myös Puolassa, mutta ei silti enää avannut avointa sotilasoperaatiota Solidaarisuutta vastaan. Kun sotilas W. Jaruzelski nousi Puolan johtoon vuonna 1981, sotatilan julistamisen kautta alkoi kovan painostuksen kausi Solidaarisuutta vastaan, mutta Neuvostoliiton avointa sotilaallista interventiota Prahan tapaan ei Puolassa tapahtunut.

Olen tutustunut 1990-luvulla asiaa koskeviin asiakirjoihin Moskovassa ns. presidentin arkistossa. Sain tutkimusluvan Venäjän ulkoministeriön suosituksesta. Erityisen mielenkiintoinen oli Brezhnevin keskustelu vuonna 1981 Jaruzelskin kanssa. Jaruzelski vaati Neuvostoliitolta sotilaallista suoraa interventiota Solidaarisuutta vastaan Prahan tapaan. Brezhnev sanoi EI.

Yhtä sun toista apua tuli, mutta operatiivinen taso jäi siis Puolan omiin käsiin. Solidaarisuus painui maan alle, mutta selvisi ja Puolan kansa sai vapautuksen.

Brezhnevin doktriini murtui Suomessa jo vuonna 1977. Brezhnev pyrki saamaan Suomesta kommunistisen maan ”mahdollisimman vähällä väkivallalla”. Piti ehdottomasti saada kommunismille sievempi ulkokuva Suomella. Raju väkivalta oli seurannut Leninin ääriväkivaltaista vallankumousta kaikkine ääriväkivaltaisine seurauksineen. Prahaan vuonna 1968 osunut väkivalta hajotti kommunistista liikettä maailmalla pahasti. Samalla siitä kärsi neuvostokommunismin ajoittain merkillisen ja epätodellisen kova suosio, myös Suomessa, jossa SKP hajosi Prahan tapahtumien jälkeen kahtia.

Neuvostoliitto (NKP/KGB) pakotti SKP:n näennäiseen yhteneväisyyteen valtaannousun varmistamiseksi. Se tuki ehdoitta NKP-henkisiä ns. taistolaisia ääriuskollisesti. Suomen enimmäkseen nuorten taistolaiskommunistien ego räjähti avaruuteen asti, ja halu muiden tappamiseen heräsi. Tätä Brezhnev ei varmasti halunnut. Viha kuitenkin jäi. Vaikutusvaltainen, alansa ykköstaho Suomessa on kertonut minun olleen taistolaisten tappolistalla.

Brezhnevillä oli todellisuudentajua ja tavallista järkeä tallella riittävästi. Hän paneutui asiaan huhtikuussa 1977 perusteellisesti. Hänen neuvonantajakuntansa julisti, että Prahan interventio oli ollut oikea ja hyvin perusteltu. Tähän liittyi presidentti Kekkosen tuleva valtiovierailu Neuvostoliitossa 17.-25.5.1977.

Pitkäaikainen vallankumousvaltuuksin varustettu KGB-päällikkö Vladimir Stepanov (1964-1970) ja vallankumousvaltuuksin varustettu sama mies NKP:n keskuskomitean poliittisena suurlähettiläänä (1974-1979) pyrki kaatamaan myös Suomen puolueettomuusaseman ja poistamaan sanan ”puolueettomuus” kaikista virallisista asiakirjoista.

Tämä asia kuului laillisesti minun reviiriini UM:n poliittisen osaston linjaorganisaation poliittisista suhteista vastanneena kyseisen jaoston päällikkönä.

Suomen kansainvälisen aseman määrittäneet yhteiskommunikeat Neuvostoliiton kanssa olivat suoran tykistökeskityksen kohteena. Tilanne äityi poliittiseksi sodaksi presidentti Kekkosen vierailun alla keväällä 1977.

 

Korkean tason vierailut politisoituivat vahvasti vuoden 1977 alussa. Vladimir Stepanov julisti kommunikeaneuvotteluissa UM:n tiloissa: ”Se on nyt loppu Suomen puolueettomuuden kanssa!!”. Tässä kokouksessa oli pieni ryhmä poliittisen osaston itäasioiden virkamiehiä läsnä, minä siis neuvostoasioiden jaostopäällikkönä. Puhetta puoleltamme johti poliittisen osaston va. päällikkönä Paul Jyrkänkallio. Torjuimme jyrkästi vaatimuksen. Vaikka jouduin merkitsemään vastuullani olleita asioita ”erittäin salaisiksi”, annoin asioiden tilasta selvän vihjeen Suomen vaikutusvaltaisen lehdistön vapaimmaksi jääneelle lehdelle.

Kyse oli poliittisen sodan julistuksesta. Supon vastavakoilupäällikkö oli sittemmin samaa mieltä, vaikka kysymys ulkopoliittisena kuului UM:lle, ei Supolle. Se oli kuitenkin tulkittavissa hyökkäykseksi Hallitusmuotoa vastaan. Se oli hyökkäys presidentti Kekkosta vastaan. En saanut presidentiltä muuta ohjetta kuin: ”Pidämme puolueettomuudesta kiinni”. Kekkonen solmi minuun suoran työyhteyden tammikuussa 1972. Tapasimme kahden kesken virkahuoneessani suurlähetystössämme Kööpenhaminassa. Esimieheni, suurlähettiläs Jaakko Hallama ei ollut läsnä, mutta oli tietenkin asiasta tietoinen.

Saimme keväällä 1977 pitkäaikaisen vastarinnan seurauksena Suomen puolueettomuusasian nousemaan Kremlissä NKP:n keskuskomitean hierarkiassa itse Brezhneville.

Pääsihteeri Brezhnev teki huhtikuussa 1977 ratkaisunsa. Hän tunnusti Suomen länsimaisen puolueettomuuspoliittisen aseman. Sain 30.4.1977 Kekkosen valtiovierailujen valmistelujen yhteydessä Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanovin kansliapäälliköltä kommunikeaehdotuksen nro 1. Se sisälsi Neuvostoliiton oma-aloitteisen puolueettomuustunnustuksen Suomelle ensi kertaa vallankumoushenkisenä aikana. Pääsihteeri käveli koko NKP:n keskuskomitean ylitse, ja näyttävästi siten Suomessa suurlähettiläänään toimineen Stepanovin ylitse. Brezhnev romutti ns. Brezhnevin opin. Hän vahvisti 17.5.1977 saman asian Kremlin poliittisissa keskusteluissa. Hän tunnusti Kekkosen ”länsimaisen valtion päämieheksi”. Olin läsnä. (UM/pol.os. muistio nro 400/10.6.1977, laati jaostopäällikkö Jukka Seppinen. UM/ erit. Kekkosen arkisto, ks. Kekkosen omat alleviivaukset, Orimattila)

Kaikki tämä tapahtui ennen Seppo Tiitisen aikaa Supon päällikkönä. Pian Ahti Karjalainen ja elokuussa 1977 Suomeen KGB:n paikallispäälliköksi palannut Viktor Vladimirov alkoivat etsiä Supolle uutta päällikköä, joka ”ymmärtäisi edeltäjiään paremmin Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyspolitiikan vaatimuksia”. Löytyi Seppo Tiitinen, kokematon kepun ahtikarjalaislinjainen savolainen. Puolueettomuus piti vaihtaa termiin ”Suomen ja Neuvostoliiton jatkuvasti syvenevät ystävyyssuhteet”.

Uusi Brezhnevin määräämä linja kesti sittemmin Puolassa ja muualla koko Neuvostoliiton loppuelinajan. Linja edisti Neuvostoliiton imperiumin hajoamisen hyvin vähällä väkivallalla. Juri Andropov ei murtanut Brezhnevin päätöstä, vaikka tilanne kärjistyi Puolassa. Hän kuoli jo helmikuussa 1984, oltuaan tehtävässä vajaat kaksi vuotta. Konstantin Tsernenko oli Andropovin jälkeen hyvin lyhytaikainen NKP:n pääsihteeri. Hän kuoli jo keväällä 1985 oltuaan vain noin vuoden korkeassa virassaan. Tietenkin Neuvostoliitto oli interregnumin tilassa pitkään Brezhnevin jälkeen, mutta lopun ratkaisi yksi tärkeä havainto: väkivalta kattavasti kansaa vastaan johtaa ennen pitkää valtaan takertuneet turmioon.

———————————-

Valko-Venäjä on tässä jatkumossa nyt veitsen terällä. Jos olisin presidentti Putinin neuvonantaja, sanoisin ”Vladimir, hillitse itsesi, anna valkovenäläisten elää haluamallaan tavalla”.

On syytä muistaa, että Stalin totesi samoin sanoin Yhdysvaltain presidentille Franklin D. Rooseveltille ja Ison-Britannian pääministeri Winston Churchillille 1.12.1943 Teheranissa suostuessaan tunnustamaan Suomen käymän taistelun erillissodaksi Neuvostoliittoa vastaan: ”Suomalaiset saavat elää haluamallaan tavalla…”. Tämä tarkoitti, etteivät Liittoutuneet vaatineet Suomea antautumaan ehdoitta ja tulemaan miehitetyksi. Suomi ei ollut natsi-Saksan liittolainen, mikä tuli vahvistettua korkeimmalla mahdollisella tavalla. Suomalainen neuvostolasein tehty sodan jälkeinen asiaa koskeva kirjallisuus on fiktioitua epätodellista kirjoittelua. Jos Suomi olisi ollut natsi-Saksan liittolainen, Liittoutuneet so. Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen. Päinvastoin Roosevelt vaati Stalinia jättämään Viipurin Suomelle suosiolla. Hän ei niin halunnut tehdä, koska halusi vanhasta muistista pitää rajan hyökkäyksellisenä. Sitä se on edelleen.

No, suomalaiset eivät ole saaneet elää haluamallaan tavalla, kuten Leonid Brezhnevin aloittama ideologinen hyökkäys Suomea vastaan ja sitä seurannut suomettumisprosessin nopea syventyminen osoittavat.

Vasta nyt EU-jäsenenä, suomalaiset saavat elää haluamallaan tavalla. EU-jäsenyys on Suomelle lottovoitto. Sitä ei tule pyrkiä heikentämään Paavo Väyrysen ym. ja perussuomalaisten lailla. Suomen politiikka ei kestänyt neuvostopainetta, kuten Mauno Koiviston tapaus mitä suurimmassa määrin osoittaa, vaan KGB tunkeutui maahamme vahingoittaen monia asioita, myös ihmisiä. KGB sai kohmelokaupalla ns. hyödyllisiä idiootteja riveihinsä hymyilemällä. Tätä linjaa suositteli jo NKVD:n agentti Jelisei Jelisejev sotien aikana. Ns. hyödylliset idiootit eivät tiedä, mitä tässä suhteessa tekevät.

On muistettava, että 1700-luvun rajat Ruotsia vastaan olivat hyökkäyksellisiä, jatkohyökkäystä enteileviä. Sama tilanne vallitsee Talvisodan jälkeen vuoden 1940 rajan suhteen. Vladimir, minulla on asiaa valtaiselle Venäjälle.

Minä tunnen pienen Suomen riskit, jotka liittyvät Suomen kansan yksin olemisen vaikeuteen maailmassa. Minä haluan vahvistaa Euroopan unionia. Tämä voisi olla vihje myös nykyPuolan johdolle. Puola on sekä EU:n että Naton jäsen. Luulisi heidän tietävän nämä asiat kuitenkin paljon syvemmin kuin mitä minä olen kokenut. Minua ei ole onnistuttu tappamaan länsimaisena kansalaisena. Tosin meilläkin KGB aiheutti paljon tuhoa yhteiskunnassa saamalla keskeiset puolueet mukautumaan suomettuneeseen tilaan. Hitaasti siitä toivumme. Suomen valtamedia näkee itsessään edelleen huonosti vanhoillista KGB-malkaa omassa silmässään, mutta mielellään osoittaa sormella muita. Tämä koskee YLEä, mutta myös Helsingin Sanomia.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu