Presidentti – viimeinen este tasavallan tiellä

Kuva: Tasavallan Presidentin Kanslia (CC BY-NC-ND 2.0)

Hetkittäin sosiaalisessa mediassa tuli vastaan pohdinta Suomen seuraavasta presidentistä; tai pikemminkin epäusko, että kukaan pystyisi Niinistön saappaita täyttämään. Olen vähän eri mieltä: oikeastaan lähes kuka tahansa pystyisi halutessaan nykyisenlaisessa presidentti-instituutiossa luomaan samanlaisen aseman itselleen. Ikävät päätökset on lainsäädännön turvin Kekkosen jälkeisellä aikakaudella siirretty hallituksen tehtäväksi ja jäljelle on jätetty pelkästään edustustehtäviä sekä vastaavia positiivista imagoa luovia esiintymistilaisuuksia. Nykyinen presidenttiys onkin ennen kaikkea seremoniallinen rooli vanhalle valtiomiehelle tai -naiselle ottaa näkyvästi kantaa haluamaansa suuntaan, minkä lisäksi on mahdollisuus ulkopoliittiseen kannanottamiseen.

Olenkin vahvasti sitä mieltä, että on tullut aika jatkaa presidentin valtaoikeuksien kaventaminen loogiseen lopputulemaansa, instituution kuoppaamiseen lopullisesti. Miksikö? Siihen on useita syitä.

 

Selkeyttä ulkopolitiikan hoitoon

Vuosikymmenten ajan ulkopolitiikan hoito kuului yksinomaan presidentille, onpahan ulkoministeriötä leikillisesti kutsuttukin ”presidentin ministeriöksi”. Valtaoikeuksien kaventamisen myötä pääpaino siirtyi kohti valtioneuvostoa eli hallitusta, mutta ulkopolitiikan hoito jätettiin yhtenä ainoista aidon poliittisista komponenteista presidentin osallistuttavaksi. Tällä hetkellä perustuslain mukaan presidentti johtaakin ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Seurauksia etsiessä ei tarvitse edetä pidemmälle kuin vuosikymmenen takaiseen lautaskiistaan, jossa presidentti ja pääministeri olivat kyvyttömiä sopimaan ulkopolitiikan johtamisesta EU-areenoilla siinä kuuluisassa yhteistoiminnassa.

Presidentti-instituution poistaminen selkeyttäisi ja virtaviivaistaisikin juuri ulkopolitiikan hoitoa. Vastuuketjut olisivat yksiselitteisiä ja äänestäjien ”oikeusturva” äänestämänsä tahon ulkopolitiikalle selkeämpi, dynaamisempi, sekä parlamentarismin kanssa paremmin yhteensopiva eli vastuunalainen.

 

Parlamentarismin tavoittamattomissa

Juuri presidentin vastaamattomuus parlamentarismille onkin eräs suurimmista instituution nykyongelmista. Perustuslaissa ei ole minkäänlaista menettelyä presidentin viralta panemiseksi, se on täysin kaiken poliittisen vastuunalaisuuden tavoittamattomissa – lukuunottamatta vain kerran mahdollista uudelleenvalintaa, jos sellaista presidentti edes tavoittelee. Presidentti on siis vähintään kuuden vuoden ajan äänestäjiensä, eduskunnan ja vastuun ulottumattomissa, mikä on aivan liian pitkä aika politiikassa. Samaan on kiinnittänyt huomiota muun muassa Osmo Soininvaara.

Asianlaita on nähdäkseni kovin kaukana optimaalisesta. Onneksi sekin ratkeaisi presidentti-instituution lakkauttamisella ja tämän ulkopoliittisten valtaoikeuksien siirtämisellä hallituksen huomaan. Tarpeen vaatiessa taakkaa voisi jakaa useammalle ministerille tai jopa perustaa täysin uuden ministerinviran – tärkeintä on sen vastuunalaisuus. Valtioneuvosto on vastuussa teoistaan ja päätöksistään kansanvaltaiselle eduskunnalle: se voi koska tahansa äänestää hallinnon tai jopa yksittäisen ministerin epäluottamuksen puolesta näin katsoessaan oikeutetuksi. Mikäli ulkopolitiikka – tai mikä tahansa hallinnon politiikan osa-alue – ei miellytä kansan valitsemaa eduskuntaa, voi se helposti muuttaa asioiden suuntaa niin valitessaan.

 

Historiallisesti valtaoikeuksien kaventaminen tuonut vakautta valtionelämään

Vanhempi lukijapolvi kenties muistaakin kekkoslaisen sisäpolitiikan rauhattomuuden: reilun neljännesvuosisadan presidenttikaudelle mahtui yhteensä 22 erillistä hallitusta, joiden keski-ikä oli siis vain hieman reilun vuoden mittainen, joskin tätä pidentää parin viimeisen Kekkosen ajan hallituksen pitkäikäisyys presidentin kunnon ollessa jo heikko. Ennen Kekkosen presidenttikautta istuneet hallitukset olivat vielä hieman lyhytikäisempiä, keskimäärin vuoden istuneita.

Klikkaa kuvaa isommaksi.

Kekkosen jälkeen ja presidentin valtaoikeuksien kaventamisen –  muun muassa eduskunnan hajotusoikeuden, hallitustunnustelijan nimitysoikeuden ja hallituksen erottamisoikeuden poiston – myötä hallitukset ovat kasvaneet huomattavasti pitkäikäisemmiksi. Keskimääräinen hallituksen istumisaika Kekkosen presidenttikauden päätyttyä on yli kaksi ja puoli vuotta, lähemmäs kolme jos Marinin vielä kesken olevaa hallituskautta ei oteta lukuun. Lisäksi ajanjakson lyhytikäisimmissä on ollut lähinnä kyse pääministerin vaihtumisesta puoluekoostumuksen pysyessä ennallaan.

Presidentin pysyessä pois sorkkimasta kansanvaltaista hallitusprosessia on valtiollinen elämä säännönmukaistunut ja muuttunut paljon ennustettavammaksi. Ei enää mielivaltaisia hallituksen hajotuksia kenellekkään vastaamattoman presidentin toimesta, vaan hallitukset istuvat niin kauan kun niillä on kansanedustuslaitoksen luottamus. Työ on kuitenkin vielä kesken: presidentti jo olemassaolollaan vaikuttaa hallitustyöskentelyyn. Kuten valtio-opin professori Matti Wiberg kuitenkin sanansa asettelee, ”jos presidentti on olemassa, instituutio langettaa varjon kaiken poliittisen päätöksenteon ylle”.

 

Monarkismin viimeinen jäänne

Presidentin vahvat valtaoikeudet säädettiin alun perin perustuslakiin myönnytyksenä valtiomuotokamppailun hävinneelle ja monarkiaa ajaneelle kokoomukselle. Vahva presidentti-instituutio toimi kompromissina tasavaltalaisten ja kuninkaanvallan puolestapuhujien välillä, jonka vähintään osatarkoituksena oli eheyttää kiistan hävinneet valtiovallan taakse. Sittemmin virta on kääntynyt yhä vahvemmin monarkiaa vastaan: ympäri maailman kuninkaallisilta on viety niiden epädemokraattiset valtaoikeudet ja vain historiallisista syistä jätetty seremoniallinen rooli. Suomi asettuu samaan kehityskulkuun, jossa puolimonarkistisen presidentin valtaa on vähennetty kiihtyvään tahtiin. Kuten muun muassa Soininvaara sekä Wiberg ovat niin ikään esittäneet, on aika ottaa viimeinen ja ratkaiseva askel.

Niinistö on suoriutunut roolistaan kunniallisesti, mistä kertoo laaja arvostus hänen toiminnalleen presidenttinä. Aika on kuitenkin auttamatta ajanut instituution ohitse; haudattakoon se vuonna 2024.

Julius Lehtinen

Kuuro, dataneppailija, eurooppalaisen politiikan tuntija, post-nihilistinen rääväsuu ja valtio-oppinut. Databyro.fi-sivuston luoja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu