Sosialidemokratian auringonlasku ja SDP:n uudistumistarve

Kuva: Jukka-Pekka Flander/SDP (CC BY-ND 2.0)

Jo vuosia on puhuttu SDP:n, laajemmin koko sosialidemokratian auringonlaskusta ja vaipumisesta vähemmän dominanttiin rooliin länsimaisella puoluekentällä. Suurimmassa osassa Euroopan maita keskustavasemmistolainen, traditioltaan sosialidemokraattinen puolue on vähintään keskisuuren puolueen asemassa, mutta suunta on kokonaistasolla ollut laskeva verrattuna 1900-luvun jälkipuoliskon huippuvuosiin ja hyvinvointivaltion kultakauteen. Tähän peilattuna viime kevään kannatusnousu kotimaassa tuoreen PJ:n johdolla on hetkellistä kohinaa; kyseessä on pidemmän ajan rakenteellinen muutos SDP:n kannatuksessa.

Kotimaisen sosialidemokraattisen puolueen kannatus on tiukan tulkinnan mukaan ollut pitkäkestoisessa laskusuhdanteessa kohta kaksi vuosikymmentä, vaaleista 2003 asti. Erilaisilla tulkinnoilla rajapyykin voisi asettaa myös vuosiin 1995, 1983 tai 1966. Trendi on kuitenkin suhteellisen selvä: viimeisinä vuosikymmeninä SDP:n kannatus on ollut laskusuunnassa.

SDP:n kannatus 1966-2020
SDP:n kannatus 1966-2020

Syytä laskevalle trendille on vieritetty niin vanhentuvien ja ajasta iäisyyteen siirtyneiden äänestäijen kuin populismin nousunkin kontolle. Puolue kuitenkin todennäköisesti houkuttelisi hiippakunnasta toiseen siirtyneiden tilalle uusia äänestäjiä, mikäli sen yhteiskunnallinen positio ja identiteetti puoluekentällä olisi selkeä. Väitänkin, että sosialidemokratian auringonlaskussa on kyse ennen kaikkea tärkeimpien tavoitteiden tulemisesta saavutetuiksi, jonka myötä puolueelta on kaikonnut tarkoitus ja identiteetti. Ideologia ei ole kyennyt uudistautumaan luomalla mielekkäitä tavoitteita huomispäivän yhteiskunnasta, kuten se alkutaipaleellaan teki julistuksella yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta, kahdeksan tunnin työpäivästä, yhdistys-, sanan- ja lehdistönvapaudesta, ilmaisesta oppivelvollisuudesta, kirkon ja valtion erottamisesta, progressiivisesta verotuksesta, julkisesta terveydenhuollosta sekä sukupuolten tasa-arvosta lain edessä.

Kaikki mainitut prinsiipit sisältyivät niin kutsuttuun Forssan ohjelmaan, joka toimi Suomen Sosialidemokraattisen puolueen ohjelmana laatimisestaan vuonna 1903 aina vuoteen 1952 saakka. Kuten jo ehdit varmasti ajatellakin listausta lukiessa, on ohjelmakohdista muodostunut hengästyttävän universaalisti jaettu ohjelma. Kovin moni, oli kyse sitten kokoomuksesta tai perussuomalaisista, tuskin tänä päivänä kiistäisi esimerkiksi ilmaisen oppivelvollisuuden tai sukupuolten tasa-arvon lain edessä mielekkyyttä. Voi siis hyvällä syyllä sanoa, että SDP:n vuonna 1903 utopiakuvina maalailemat tavoitteet on nykypäivään mennessä paitsi toteutettu aikalaisten vastustuksesta huolimatta, myös yleisesti tunnustettu ja hyväksytty muun modernin yhteiskunnan toimesta.

Kun puolueen tehtävä, maailmankuva ja tavoitteet on täytetty ja jopa muiden poliittistent tahojen toimesta jaettu, putoaa puolueelta ja sen toiminnalta se vakaa ja konkreettinen selkänoja, johon tukeutuen se saattoi määrätietoisesti muokata yhteiskuntaa kohti käsittämäänsä utopiaa. Nyt tavoitteet saavutettuaan puolue on enemmän tai vähemmän keskittynyt säilyttämään saavutettuja etuja muuttuvassa maailmassa, mikä ei ulospäin luo kuvaa dynaamisuudesta tai selkeästä etenemisestä kohti tavoitetta. Samaan viitekehykseen on jämähtänyt perinteisesti demareihin suosiollisesti suhtautunut ammattiyhdistysliike. Ne ovat jääneet polkemaan paikallaan, ikään kuin täydellinen yhteiskunta olisi jo valmis, ja jota on lähes muuttumattomana vain puolustettava. Yhteiskunnan uudistusvoimista, edistäjistä, on muotoutunut säilyttäjiä – to conserve – konservatiiveja.

Hieman samankaltaisen dilemman edessä oli aikanaan Kansallinen Edistyspuolue 1930-luvun lopussa. Demokratia ja kansanvaltaisuus oli integroitunut osaksi jokaisen puolueen ohjelmaa, liberalismista oli poimittu rusinat pullasta ideologiaan kuin ideologiaan. Teemassa kansallisesta eheyttämisestä ja vasemmiston integroimisesta parlamentaariseen järjestelmään oli talvisodan kynnyksellä onnistuttu, Suomi sai ensimmäisen punamultahallituksensa, poliittisen keskustan ja vasemmiston yhteishallinnon, vuonna 1937. Viimeistään sotien jälkeen alkuperäinen Edistyspuolueen eetos kuihtuikin luokkapuoluemaistumisen ja uusien projektien myllerryksessä; puolue oli tehnyt itsensä merkityksettömäksi. 2020-luvulla Suomi – ja eurooppalaiset länsimaat yleensä – ovatkin pitkälti liberaalis-sosialidemokraattisia yhteiskuntia.

Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen tänään valittu puheenjohtaja, Sanna Marin, on pitkästä aikaa väläytellyt helposti käsitettäviä ja konkreettisia tavoitteita hieman Forssan ohjelman hengessä. Esimerkiksi paljon huomiota herättänyt tavoite kuuden tunnin työpäivästä, johon ennalta-arvattavat tahot reagoivat ennalta arvattavaan malliin. Aika näyttää, kulkeeko SDP Edistyspuolueen tietä saavutettuaan tärkeimmät tavoitteensa ja kykenemättä uudistumaan modernissa maailmassa. Tuore puheenjohtaja on ainakin hetkellisesti onnistunut tuomaan juuri niitä konkreettisen uudistumisen tuulia ja kehdannut rohkeasti utopisoida paremmasta maailmasta. On SDP:n kannalta kovin kriittistä, onnistuuko se uudistumaan ja lunastamaan paikkansa nuorten silmissä.

Julius Lehtinen

Kuuro, dataneppailija, eurooppalaisen politiikan tuntija, post-nihilistinen rääväsuu ja valtio-oppinut. Databyro.fi-sivuston luoja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu