Puolustuspuhe Timo Soinin puolesta

Eilisestä kirjanjulkistuksesta lähtien paljon on puhuttanut Timo Soini, tuo ilmeinen kaikkien sylkykuppi. Petti Juudaan tavoin omansa, auttoi populistit valtaan ensimmäisten joukossa Euroopassa, hoivasi radikaalin oikeiston kotimaisista marginaaleista kasvuun lopulta Soinin itsensä syrjäyttäen.

Tietyllä tapaa ymmärrän Soinin kohtaaman arvostelun, lähes jokaisella on pätevä syy polkea hänet maan tomuksi, sulkea vintille ja heittää avain viemäriin, hukuttaa unohduksen järveen.

Kaiken sen kritiikin keskellä tunnustan tässä arvostavani Soinia. Ihailevani hänen pelisilmää. Kunnioittavani hänen suvereenia taitoa tuntea kansan pulssi ja tulkita sitä tavalla, johon kukaan muu ei ole toistaiseksi pystynyt sitten Veikko Vennamon. Tunnustavani hänen ansionsa nostaa tuntematon pienpuolue marginaaleista vallan kabinetteihin. Timo Soini on yksinkertaisesti 2000-luvun taitavimpia, kenties taitavin kotimainen poliitikko.

Halveksinnan ja kritiikin lisäksi lähes jokaisella taholla on syy arvostaa Soinin ansioita politiikan saralla – tai ainakin tunnustaa ne –, kenties ujosti kuiskaten kiittääkin niistä.

Soinin johdolla Perussuomalainen puolue teki sen mihin vasemmisto ei 2000-luvulla ole pystynyt – tarjosi uskottavan ja suositun vaihtoehdon oikeistolaiselle uusliberaalille talouspolitiikalle. Tämän myöntäminen ja ääneen sanominen kipristää jotain sydänalassani, mutta modernin vihreän vasemmiston keskityttyä yhä enemmän pehmeämpiin teemoihin, kuten feminismiin, ympäristöön ja arvoliberalismiin, oli Soinille ja perussuomalaisille jätetty se vasemmiston perinteinen tontti talousoikeistolaisuuden vastustamisessa. Ja sen hän osasi käyttää. Puheiden tasollehan se lopulta sitten hallituksessa jäi, mutta seteleistä on selkärangat tehty nykyisinkin.

Suomalaisen radikaalin oikeiston nousu ei olisi tapahtunut ilman Timo Soinia. Halla-aho ei luotsaisi perussuomalaisia eikä perussuomalaiset näyttäisi siltä eurooppalaisen oikeiston modernilta ksenofobiselta identiteettipuolueelta, miltä se nykyisin näyttää, ilman Timo Soinia. Suomalainen moderni radikaalioikeisto ja perussuomalaiset – kaikesta soinikritiikistään huolimatta – ovat menestyksestään velkaa lähes kaiken Soinin päätökselle ottaa Jussi Halla-aho perussuomalaisten siipien suojaan vuosikymmenen taitteessa. Tämä kaikki toki tapahtui tarkoituksena hyödyttää ennen kaikkea itseä ja perussuomalaisia, mutta tulos on sama.

Puolueen eduskuntaryhmän hajoaminen kahtia kesällä 2017 Halla-ahon noustua puheenjohtajaksi oli oikeastaan vain tämän päätöksen jälkinäytös, looginen lopputulema ja lähes väistämätön epilogi. Soini osasi nähdä Halla-ahon henkilöimän mutta kymmenen vuotta sitten marginaalissa olleen maahanmuuttokriittisen liikkeen merkityksen puolueensa kannatukselle ja tulevaisuudelle paremmin kuin kukaan muu. Kansan pulssin lukemisen lisäksi Soini osasi suvereenisti kanavoida sen edukseen, puolueensa eduksi. Hänen ainoa virhearvionsa oli usko kykenevänsä kontrolloimaan sitä petoa, jonka hän kasvatti – päättyen niin hyvin tuntemaamme episodiin kesällä 2017.

On sitten mitä mieltä tahansa Timo Soinin politiikasta, on hänen mestarillisuutensa poliitikkona aika tunnustaa. Epäonnistuneeksi ei projektia, jossa yhden ihmisen henkilöimä puolue nousee viidessätoista vuodessa nollakannatuksesta suosituimmaksi puolueeksi, voi kutsua.

Viimeistään historia on hänet vapauttava.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu