Vaalidemokratian sietämätön keveys

Jo muinaiset kreikkalaiset, jonkin aikaa ennen ajanlaskumme alkua, ymmärsivät olla turhia kursailematta alkeellisen demokraattisen järjestelmänsä suhteen. Yleisemmin tunnettu ja ihannoitu prinsiippi oli eräänlainen suora demokratia: jokainen ateenalainen saattoi äänestää, kun asioista torilla päätettiin ruukunpalasia nostellen. Jännittävämpi ja mielenkiintoisempi tapa valita arvalla ryhmä kansalaisia tämän tuhansiin yltävän kansankokouksen työn ohjaamiseksi on jäänyt ansaitsemattomasti varjoon.

Idealisoidun kuvan ulkopuolella ateenalainen demokratia ei tosiasiassa nykymittareilla kovin demokraattinen lopulta ollut. Osallistuaksesi suoran demokratian toimintaan täytyi sinun olla miespuolinen, yli 20-vuotias, vapaa ja syntyperäinen ateenalainen. Ulkopuolelle siis suljettiin naiset, orjat ja kaupungin ulkopuolella syntyneet. Siitä huolimatta, että Antiikin demokratia muistutti lähinnä oligarkiaa, eliitin harvainvaltaa, asettivat ateenalaiset kenties tietämättään kilpailukykyisen esimerkin moderneille demokratioille.

Vaikka eduskunta, kotimainen parlamentti, ei olekaan juuri millään mittarilla erityisen rikki, voisimme mekin täyttää ne instituution 200 paikkaa arvalla nykyisistä äänioikeutetuista. Moisella menettelytavalla olisi lukuisia etuja nykyiseen vaaleilla valitsemiseen nähden, toki myös muutama heikkoutensa, kuten kaikilla systeemeillä.

Arvalla valittu kansanedustuslaitos olisi nykyistä paljon tarkempi läpileikkaus yhteiskunnasta. Kukin yhteiskunnan ryhmä oululaisista turkulaisiin ja eläkeläisistä parikymmenkesäisiin olisi edustettu sillä painoarvolla, jolla se esiintyy yhteiskunnassa. Pienehköillä otantamäärillä, kuten tässä käytetty 200 kansanedustajaa, on kuitenkin mahdollista, että arvalla valitseminen johtaa hieman vinoon läpileikkaukseen. Tätä voi ehkäistä vaikkapa kiintiöimällä pienten vähemmistöryhmien edustuksen tai lisäämällä parlamentin kokoa.

Samalla kukoistaisi myös näkökulmien ja ajattelutapojen koko kirjo: diplomi-insinööri pyrkisi varmasti ratkaisemaan ongelman eri tavoin kuin autokauppias, keski-iän kriisiä poteva perheenisä eri tavoin kuin juuri täysi-ikäistynyt lukiolainen. Ajattelun moninaisuus auttaisi löytämään ratkaisuja nykyistä kokonaisvaltaisemmin, laatikon ulkopuolelta.

Eduskunnan täyttäminen arpomalla olisi absoluuttisen reilua ja tasavertaista: jokaisella aikuisella kansalaisella olisi täysin samanlaiset ja yhtäläiset mahdollisuudet tulla valituksi. Riippumatta varallisuudesta, lasikatoista tai muista tiedostetuista ja tiedostamattomista esteistä. Valituksi arvotut eivät olisi ennalta puolueen ryhmäkurin rajoittamia ja puolueiden ohjelmien vankeja, ainoastaan oma käsitys asioista ratkaisisi.

Samoin se ehkäisisi jossain määrin korruptiota, “siltarumpupolitiikkaa” ja äänestäjien “lahjomista” uudelleenvalinnan turvaamiseksi, kun valitut edustajat eivät olisi lupailleet äänestäjilleen vaalipiirissä kuuta taivaalta valituksi tulemisen toivossa eivätkä sitä voisi tehdä kansanedustajanakaan. Isoilla yrityksillä ja ay-liikkeellä ei olisi houkutusta tukea ehdokkaita (ja näillä jäädä kiitollisuudenvelkaan) mielettömillä summilla monetisoiden vaalit rahan ja statuksen karnevaaleiksi, kun tuella ei kansanedustajuudet arvottaessa saavuttaisi mitään.

Ennen kaikkea se aktivoisi ja osallistaisi tavallisia ihmisiä päättämään tavallisten ihmisten asioista. Suomen nykyisessä eduskunnassa jok’ikinen kansanedustaja on jonkin puolueen jäsen, mikä tarkoittaa puoluejäsenten olevan käsittämättömän yliedustettu demografia Suomessa. Kansalaiset voivat paremmin sitoutua tehtyihin päätöksiin, kun ne on tehnyt hänen kaltaisensa pulliainen eikä nykyisen järjestelmän vaatima urapoliitikko; samalla vähintään arvottujen edustajien tietämys ja osaaminen kasvaisivat.

Niin, se kompetenssi. Kaikista yleisin vastaväite edustajien valitsemiselle arpomalla kytkeytyy siihen, ettei näin saavutettu eduskunta olisi tarpeeksi fiksu hoitamaan kansakunnan asioita. Onkin oletettavaa, että arpomalla eduskunta tarvittavien avustajien määrä jonkin verran lisääntyisi – vähintään jokin perehdyttävä jakso olisi syytä järjestää. Vaaleilla edustajien valitseminen eli nykytilanne ei kuitenkaan eroa tästä merkittävin tavoin. Ehdokkaaksi pääsemiseksi ei ole olemassa älykkyysosamäärärajoituksia, minkä muutamat nykyisetkin kansanedustajat hienosti osoittavat.

Huolenaihe lopulta nojaa siihen käsitykseen, etteivät ihmiset osaa tehdä tarpeeksi hyviä päätöksiä. Viemällä tämän ajatuskulun loogiseen lopputulemaan ei ihmisten pitäisi myöskään päästä äänestämään nykymuotoisissa vaaleissa, sillä he eivät osaa tehdä rationaalisia, oikeita ja hyödyllisiä päätöksiä. Jos ihmiset taas keskimäärin ovat kykeneväisiä tekemään hyviä päätöksiä, tämä pätee myös itse edustajantoimeen.

Toinen usein siteerattu huolenaihe liittyy arvalla valittujen henkilöiden intoon hoitaa pestinsä kunnialla. Jos moni ei kerran edes äänestä, mikä vaatii paljon vähemmän vaivaa, miten voisi olettaa että jaksettaisiin edustajantoimeakaan hoitaa kunnolla. Väitän kuitenkin, että esimerkiksi nykyistä kansanedustajan rahallista korvausta vastaan moni olisi valmis vaikuttamaan asioihin ja ottamaan homman tosissaan. Kynnystä tähän voi lisäksi alentaa vaikkapa puolittamalla edustuskauden pituuden kahteen vuoteen. Myös tutkimusten mukaan esimerkiksi lautamiehentoimi Yhdysvalloissa, mikä toimii pitkälti samantyyppisen arvonnan perusteella, otetaan vakavasti ja se lisää koettua kansalaisvelvollisuuden suorittamisen tuntoa.

Kolmas ja viimeinen huolenaihe liittyy arvalla valittavan eduskunnan legitimiteettiin, sen oikeutukseen tehdä päätöksiä. Vaaleilla valittavassa eduskunnassa tämä hoituu verrattaen suoraviivaisemmin ja on eittämättä vahvempi: vaaleissa äänestämällä annat luottamuksesi äänestämällesi henkilölle tehdä päätöksiä ja edustaa ääntäsi. Valituksi tulevat he, joille luottamusta äänien muodossa eniten luovutetaan. Ainakin melkein, vaalipiirit hieman sotkevat. Arvottaessa legitimiteetin onkin kytkeydyttävä representaatioon ja tasavertaiseen mahdollisuuteen tulla valituksi: lähes jokainen voi tilastollisesti kattavan eduskunnan suhteen sanoa, että edustaja siellä on samoista oloista kuin minä, hän ymmärtää kaltaisteni ihmisten huolia, oli kyse sitten lapsiperheen äidistä tai maanviljelijästä.

Kenties intuitiivisimmin ja helpoiten ymmärrettävä etu olisi lopulta vaalibyrokratian poistuminen kokonaisuudessaan ja kuluineen. Ei enää D’Hondtin menetelmän aukiselittämistä tavan tallaajalle, ei niitä lukuisia käytettyjä (ja maksettuja) työtunteja ääntenlaskuun ja tarkistuslaskentaan, ei äänestyspaikkojen organisointia, ei vaalisalaisuuden varmistamista, ei edes kampanjointia. Keskityttäisiin olennaiseen päätöksentekoon galluplukujen sijaan.

Ja, no, tarkoittaisihan se meikäläiselle alanvaihtoa tai ainakin uudelleensuuntausta, mutta sen hinnan maksaisin mielelläni.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu