Puhdistus puna-armeijan komentajien joukossa 1938?

Stalinin Venäjällä toteutettiin tunnetusti suuria joukkomurhia esimerkiksi vuosina 1937-1938. Niissä murhattiin suuria määriä
kommunisteja muiden ohella.

Venäjän propagandan mukaan puna-armeijan parhaimpien komentajien ja strategien murhaaminen niinä vuosina oli syynä suuriin tappioihin vuonna 1941 Saksan hyökätessä itään. Valitettavasti täällä lännessä tunnutaan edelleen uskottavan siihen propagandaan.

Esimerkiksi kenraalimajuri Jaakko Aatolaisen muuten ansiokkaassa tutkimuksessa, joka julkaistiin vuonna 2012 nimellä Hitler, Stalin ja Stalingrad kerrotaan puhdistuksista mm. seuraavaa:

Lisätietoja 1. Upseereiden ja komissaarien teloitukset 1930-luvulla Stalinin Neuvostoliitossa

Maserin’ mukaan Neuvostoliitossa teloitettiin ampumalla tai keskitysleireissä näännyttämällä upseereita, komissaareja sekä
ylimmän sotaneuvoston jäseniä otsikossa mainittuna
aikana seuraavan taulukon osoittamat määrät. Postin
teoksen luvut, jotka poikkeavat Maserin tiedoista, on merkitty
sulkuihin. Postin luvuissa ovat komentajien riveillä myös
komissaarit, mutta heitä ei ole eritelty. Historioitsija mainitsee teloitusten tapahtuneen vuosina 1936-1939, siis ne olisivat
alkaneet vuotta myöhemmin kuin Maser esittää.

On syytä kiinnittää huomiota amiraalien (teloitettu 100
%) lisäksi erityisesti tehtäväryhmiin armeijan komentajat (teloitettu 87,5 %), armeijakunnan komentajat (89,5 %) ja divisioonan komentajat (68,3 %). Ylimmissä komentajatehtävissä palvelevia oli yhteensä 282 ja heistä teloitettiin 210, eli kolme neljästä.

Sotatoimien johtaminen on korostetusti armeijoiden ja armeijakuntien komentajien vastuulla. Heitä oli yhteensä 83 ja heistä tapettiin 74, joten jäljelle jäi vain 9 alkuperäistä komentajaa. Juuri nämä 74 komentajaa olisivat olleet ratkaisevia. Ilman heitä sotatoimet eivät voi sujua, eivätkä ne Saksan hyökätessä aluksi
sujuneetkaan. Neuvostoliittolainen, saksalaista pienempi divisioona
kävi melko kaavamaista, taktista taistelua. Mutta kun 199
divisioonan komentajasta 136 oli ammuttu, ei kaavamainenkaan taistelu voinut onnistua. Puolet prikaatienkin komentajista oli
joutunut teloituskomennuskunnan eteen.

Joukkoja perustettaessa ilmenikin vakava puute johtajista ja komentajista. Keskitysleireistä haravoitiin takaisin riviin 13 000-14 000 sellaista upseeria, joiden teloitusta ei vielä ollut toimeenpantu tai jotka olivat saaneet vain työsiirtolatuomion.

Taulukko 1. Upseereiden ja komissaarien teloitukset Neuvostoliitossa vuosina 1935-1939

tehtävä/sotilasarvo

lukumäärä

ammuttiin
tai

näännytettiin

keskitysleirillä

%
kaikista

marsalkka

5

3

60

amiraali

8

8

100

armeijan
komentaja

16(31)

14(31)

87,5(100)

armeijakunnan
komentaja

67(95)

60(85)

89,5(89)

divisioonan
komentaja

199

136

68,3

prikaatin
komentaja

397(433)

221(136)

55,6(31)

puolustusasiain
varakomissaari

11

11

100

ylimmän
sotaneuvoston jäsen

80

75

94

nuorempia upseereita noin 35 000.

Suomen rintamalla taistellut Oleg Bozk kuvaa artikkelissaan
”Ukrainalainen 44. Divisioona Talvisodassa” osuvasti
teloitusten vaikutuksia. Erityisen tärkeä on viimeinen
kappale:

”1930-luvun lopun upseeripuhdistuksissa oli tuhottu päteviä, hyvin
koulutettuja päälliköitä. (ja erityisesti komentajia, tutkijan lisäys). Nuoria, kokemattomia miehiä ilman riittäviä tietoja ja taitoja määrättiin useimpiin päällystövirkoihin. Kun nuorempia upseereita teloitettiin noin 35 000, oli koko vakinaisen väen
upseerikunnasta ilman ulkoista vihollista tapettu suunnilleen joka
toinen. Luvussa on
myös johtavia politrukkeja.

Stalinin vainojen aikana tuhottiin yhteensä enemmän korkeinta
päällystöä kuin heitä kuoli neljän vuoden aikana vuosina 1941-1945 Suuressa Isänmaallisessa sodassa.”

Stalin aiheutti siis omassa armeijassaan suuremmat upseeritappiot kuin mihin vihollinen Saksa neljän vuoden taisteluissa pystyi.”i

—–

Ylläoleva pitkä lainaus on siis kenraalimajuri Jaakko Aatolaiselta. Aatolainen on siis täysin vakuuttunut siitä, että Stalin teloitutti tai tapatti vankileireillään noin 35 000 puna-armeijan upseeria,
mukaanluettuna melkein kaikki armeijankomentajat,
armeijakunnankomentajat ja divisioonankomentajat. Siksi siis Venäjän puna-armeija menestyi huonosti Talvisodassa ja vuonna 1941 – Aatolaisen mukaan. Nämä siis olivat ”korkeasti
koulutettuja ja kokeneita komentajia” – Aatolaisen mukaan.

—–

Itse oletan, että oikeat korkeasti koulutetut ja kokeneet komentajat oli tapettu jo Leninin toimesta vallankumouksen ja sisällissodan yhteydessä tai paenneet Venäjältä ulkomaille, kuten Ranskaan. 1930-luvulla tapettiin pääsääntöisesti huonosti koulutettuja (jopa lukutaidottomia) kommunisteja, joilla oli kokemusta lähinnä aseettomien siviilien joukkomurhaamisesta, panttivankien ottamisista ja muista rikoksista.

Sekin on sitten ihan oma lukunsa kuinka monta todella tapettiin ja
mikä osuus siitä 35 000 tapetusta on valhetta. Lainauksessani Aatolaista on kohta jonka mukaan ”Keskitysleireistä
haravoitiin takaisin riviin 13 000-14 000” upseeria.

Minulla ei ole minkäänlaista halua tai tarvetta vähätellä Stalinin rikoksia – minua vaan kiinnostaa historiallinen totuus olkootpa se sitten millainen hyvänsä.

—–

Puhdistukset puna-armeijassa

Juhani Putkinen kääntänyt katkelmia kirjasta: Viktor Suvorov – Puhastus

Sivu 22:

”Sopiva ”totuus” Puna-armeijan puhdistuksista vuosina 1937-1938 suunniteltiin Hrutshovin aikana ja taottiin meille päähän. Se oli seuraavan näköinen:

  1. Tuhatsevski oli loistava strategi;
  2. Tuhatsevski aavisti jo vuonna 1935 sodan Saksan kanssa ja varoitti siitä;
  3. Tuhatsevski anoi armeijan aseistuksen vaihtamista, mutta typerä Stalin ja hänen hännystelijänsä Voroshilov torjuivat Tuhatsevskin ehdotukset, kykenemättä niitä ymmärtämään
    ja arvostamaan;
  4. Blücher, Jakir, Uborevitch, Putna, Alksnis, Vãcietis, Dõbenko ja kaikki muut olivat jättiläisiä niin ajatuksiltaan kuin työssään.
    Tietenkään heillä ei ollut suunnitelmissa mitään salaliittoa;
  5. Hitlerin tiedustelupalvelu päätti jättää Puna-armeijan juuri ennen sotaa ilman johtajiaan, hävittää Tuhatsevski ja toiset nerot. Saksalaiset syöttivät dokumentin, ja sairaalloisesti
    epäluuloinen Stalin jäi uskomaan väärennöstä…
  6. Puhdistus armeijassa sai katastrofiset mittasuhteet. Viidestä Neuvostoliiton marsalkasta hävitettiin kolme. Viidestä ensimmäisen luokan armeijankomentajasta viisi. Kahdestatoista toisen luokan armeijankomentajasta kaksitoista. Jne. Yhteensä hävitettiin 40 000 suurta joukkojen komentajaa;
  7. Stalin tappoi nerot, jättäen jäljelle typerykset. Puna-armeijan murskaaminen vuonna 1941 – se oli vuosien 1937-1938 puhdistusten suoranainen seuraus. Vuonna 1941 ei ollut valtavalla enemmistöllä NL:n komentajista puhdistusten vuoksi tarvittavia kokemuksia, sillä he olivat
    olleet omissa viroissaan vähemmän kuin vuoden…

 

Kuka sen kaikki keksi?”

——————–

Nyt sitten Suvorov lähtee kumoamaan tämän tarkoituksellisesti länteen syötetyn valheen hyvin perusteellisesti, askel askeleelta hyvin loogisesti. Hän näyttää korkeimman ”likvidoidun” johdon
nimi nimeltä, etteivät komentajat todellisuudessa olleet kokeneita sotilaita vaan pääasiallisesti poliittisia komissaareja tai vankileirien johtajia – korkeissa sotilasarvoissa, mutta ilman sotilasjohtajilta vaadittavaa koulutusta ja kokemusta. Näyttää toteen myös sen, ettei todellisuudessa puhdistuksissa suinkaan hävitetty 40 000 komentajaa, vaan hyvin paljon pienempi määrä – osa puhdistuksista oli niin luonnollisia, kuin eroaminen vanhuuden vuoksi palveluksesta (nämäkin oli laskettu tähän ”hävitettyjen” lukumäärään – kun vuonna 1937 Puna-armeijassa oli 206 000 upseeria, niin tällainen luonnollinen poistumakin on luonnollisesti suuri, lisäksi eronnut ja erotettu on tietysti terveydellisistä
syistä, juopottelun vuoksi…).

Sivulla 49 Suvorov näyttää, että näistä ”likvidoiduista” – todellisuudessa eronneista ja erotetuista – astui takaisin palvelukseen 12 461 henkilöä (maailmanlaajuisen propakannan mukaan nämäkin oli teloitettuja) vuoden 1940 jälkipuoliskolla ja
pääasiallisesti vuoden 1941 ensimmäisellä puoliskolla.

———————

 

Puhastus sivu 54:

”Lähdetäänpäs teloitettujen strategien luettelon kimppuun. Ensimmäinen asia joka pistää silmään on komissaarien ja juristien
suuri määrä. Esimerkiksi II-luokan armeijankomentajaa
vastasivat II-luokan armeijankomissaari ja armeijanjuristi.
Ammuttujen luettelossa oli:

– II-luokan armeijankomentajia – 10;

– II-luokan armeijankomissaareja – 15;

– armeijan juristi – 1.

Yhteensä teloitettiin 26 henkilöä, jotka kantoivat neljää vinoneliötä (kenraalin tähti – jp). Heistä vain kymmenen oli komentajia.
Vähemmän kuin 40%. Loput – enemmän kuin 60% ei ollut
komentajia. Loput olivat ballastia. Heidän menettäminen ei
vähentänyt Puna-armeijan taistelukykyä mitenkään.
Pikemminkin nosti.

Toisilla tasoilla kuva oli samanlainen; tiheät parvet komissaareja. … Elikkä komissaarit tekivät ensin armeijassa oman työnsä – hävittivät
opposition, nyt oli heidän vuoronsa. Oikealta jonossa –
teloituskellariin juosten mars!

Julkisten komissaarien lisäksi oli salaisia komissaareja. Esimerkiksi armeijakunnan komentaja Maksim Mageri. Voisimme arvata, että koska hänellä on armeijakunnan komentajan arvo, niin hän siis johtaisi joukkoja; mutta hän on Leningradin maanpuolustusalueen sotilasneuvoston jäsen. Siten komissaari, joka valvoo komentajaa, joka pitää komentajalle luentoja marksismi-leninismistä ja
maailmanvallankumouksesta. Mager oli sisällissodassa 9.
divisioonan 2. ratsurykmentin komissaarin apulainen, sitten
komissaari, myös 11. ratsudivisioonan 3. prikaatin 65.
ratsurykmentissä, 1. rangaistusprikaatissa. Sodan jälkeen
hän jatkoi komissaarina – 2. ratsudivisioonassa, kolmannessa
ratsuväenarmeijakunnassa jne. Hänen arvonsa on
armeijakunnankomentaja, mutta hän ei ole milloinkaan johtanut
armeijakuntaa. Ei edes divisioonaa. Armeijan taistelukyky sellaisen
”komentajan” menettämisestä ei vähene.” – jatkuu vastaavia esimerkkejä.

Vähän siitä, ettei komissaareista ollut mitään hyötyä (oli jopa
haittaa, sillä työnsivät nokkansa operatiivisiin suunnitelmiin – jp lyhentänyt) mutta suuri osa heistä ei ollut koskaan puna-armeijassa, vaan olivat esimerkiksi GULAGin vanginvartijoiden johdon komissaareja (jp lyhentänyt). Nämä ei edes käyneet sotaharjoituksissa. Mutta kuuluivat näiden kuuluisien joukkojen komentajien joukkoon. 40 000 joukkoon.”

——

 

Jatketaanpas Suvorovin täysin aukotonta todistusketjua siitä, että puna-armeijassa juuri ennen Saksan hyökkäystä (vuosina –37…-38)
tapahtuneet puhdistukset olivat kommunistista propagandaa ja
todellisuudessa vain hyväksi puna-armeijan hyökkäyskyvylle
länteen. Valitettavasti en voi kääntää koko kirjaa Puhastus tälle palstalle, vaan joudun poimimaan sieltä-täältä katkelmia ja niitäkin
Suvorovin yksityiskohtaisia kuvauksia lyhentäen. Toivottavan
keskustelun kuluessa käännän lisää.

Sivu 71: ”23.2.1938 juhli koko … Puna-armeijan 20. vuosipäivää. Kaksikymmentä vuotta ennen sitä 23.2.1918 saavutti Punakaartin yksiköt ensimmäiset voittonsa Pihkovan ja Narvan luona Saksan joukoista. Näistä ensimmäisistä voitoista tuli Puna-armeijan
syntymäpäivä. … Jäi vain sanomatta hänen nimensä, joka ensimmäiset punayksiköt voittoihin vei…

Kuukausi ennen tätä juhlaa 24.1.1938 perustettiin ensimmäinen NL:n mitali ”20 vuotta RKKO:ta”. Mitalilla palkittiin niitä, jotka erityisesti loistivat taisteluissa, heitä, jotka maksoivat ensimmäiset
voitot verellään. Palkittiin monia. Mutta metsäteollisuuden
kansankomissaarin varamiestä II-luokan armeijankomentajaa Pavel
Dõbenko ei saanut juhlamitalia. Mutta juuri hän vei punaisten joukot taisteluun Narvassa 23.2.1918.

Piakkoin tämä legendaarinen armeijankomentaja pidätettiin.

Häntä syytettiin vakoilusta Amerikan hyväksi, oikeudenkäynti kesti 17 minuuttia. Oikeuden päätös oli vakio. Heti teloitus.

Kohtalon ironia oli siinä, että metsäteollisuuden kansankomissaarin varamies, II-luokan armeijankomentaja Dõbenko jäi pidätykseensä
saakka Puna-armeijan vakinaisessa palveluksessa olevaksi. Hänen
viimeinen virkansa oli Leningradin maanpuolustusalueen komentaja. Vihollisen tielle, joka on menossa Leningradiin jää
Peipsi-järvi (Viron ja Venäjän rajalla suuri järvi – jp). Sen voi ohittaa vain pohjoisesta, Narvan kautta tai sitten etelästä Pihkovan kautta. Jos II-luokan armeijankomentaja Dõbenko ei olisi joutunut … Lefortovon kellariin, kun hän olisi jäänyt omaan virkaansa Leningradin maanpuolustusalueen komentajana, hän olisi vuonna 1941 pysäyttänyt ja murskannut saksalaiset Pihkovan ja Narvan
luona täsmälleen niin kuin hän teki sen vuonna 1918.

Pysähdymme tässä hetkeksi. Mietitään hieman. Mikä se Metsäteollisuuden kansankomissariaat oikeastaan on? Se on metsähakkuuministeriö. Valtio meillä on maailman suurin, metsää on enemmän kuin toisilla yhteensä, metsää hakattiin tuhansilla
neliökilometreillä ja vietiin miljoonina kuutiometreinä.
Jää ymmärtämättä vain se miksi pitää satojen tuhansien metsureiden iskutyötä johtaa sotilaspuvussa henkilö, jolla on korkea, II-luokan armeijankomentajan arvo? Ennen Pavel Dõbenkoa oli metsureiden ministerin varamiehen virassa GB II-luokan komissaari Lazar Kogan, GULAGin ensimmäinen johtaja, mutta Dõbenkon jälkeen GB III-luokan komissaari Solomon Milstein NSVL:n NKVD:n GUGB:stä. … Vietiin myös toveri Dõbenko. Legendaarinen
Sisällissodan sankari, metsuriministerin varamies, II-luokan
armeijankomentaja istuu. Istuu ja kirjoittaa. Kirjoittaa toveri
Stalinille. Omassa kirjeessään hän todistaa loogisesti ja yksinkertaisesti, että häntä vastaan esitetyt syytteet on perusteettomat, että hän ei ole Amerikan vakooja. Sitä hän todistaa yksinkertaisen ja ymmärrettävän kaavan avulla, yhdellä lauseella: ”Koska minä en ymmärrä amerikan kieltä” (D. Volkonov ”Triumfi tragedia”, toinen osa, sivu 269). … Minua itseäni syytetään siitä,
että minä olisin kaikkien maailman vakoiluvirastojen agentti. Nyt minä saan ylpeydellä väittää, etten ole Argentiinan vakoilija, sillä en osaa argentiinan kieltä. Enkä ole Brasilian agentti koska en osaa
brasiliankieltä. …

Toveri Dõbenkon ainoa lause avaa meille jotakin suuren strategilisen neron olemuksesta. Aiemmin hän johti Baltian laivastoa, hänen johdossaan oli myös sotalaivaston tiedustelu. Myöhemmin hän johti kokonaista riviä maanpuolustusalueita, ja joka kerta hänen
alaisuudessaan oli voimakas riippumaton ulkomaisen agenttiverkon
sisältämä vakoiluorganisaatio, jota Dõbenkon olisi pitänyt johtaa. ….

Pavel Dõbenko oli Baltian laivaston matruusi (alin arvo – jp). Aloitti palveluksen rangaistuslaivalla ”Dvinaa” (Krasnaja Zvezda, 26.2.1989). … Ensimmäisen maailmansodan aallonharjalla matruusi Dõbenko oli yksi sodanvastaisen liikkeen aloittajista linjalaivalla
”Imperator Pavel I”. Tämä kiinnostava yksityiskohta ilmenee myöhemminkin: meidän nerokkaat komentajat olivat
peräisin pasifistien joukosta, jotka eivät halunneet sotia.
… Venäjän imperiumi oli liian armelias. Se sen hävittikin. Pavel Dõbenkoa ei ammuttu, eikä hirtetty, vaan hänelle annettiin sotilaspuku ja hänet lähetettiin rintamalle. ”Sovetskaja Vojennaja Entsiklopedija” (kolmas osa, sivu 277) tiedon mukaan ei lopettanut toveri Dõbenko myöskään rintamalla omaa työtään ja jatkoi samaa – sodanvastaista agitointia. Sitten hänet vangittiin uudestaan. Sellaiselle olisi pitänyt panna kaulaan hirttoköysi, mutta ei, häntä ei hirtetty. Siten luhistui hallitus, Ja Dõbenko ryhtyi heti, katso, koko Baltian laivaston komentajaksi. Humalassa olevat matruusit hulluuntuivat … toimeenpantiin hirmuisia rikoksia laivaston upseereja ja heidän perheitään kohtaan. …. Upseereita tapettiin
yksinkertaisesti siitä syystä, että he olivat upseereita. Heidät työnnettiin avantoihin. … Meidän muististamme se on haihtunut tuuleen. Mutta laivastotukikohdat olivat siellä, jossa on parhaillaan Suomen alat. Toisen maailmansodan kuluessa antautuivat suuret ja voimakkaat valtiot ilman suurempaa vastarintaa totalitaaristen valtioiden painostukselle, mutta pieni Suomi osoitti yhtäkkiä sellaista yksimielisyyttä, joka hämmästytti jopa Stalinia. Sen takana oli venäläisten upseerien ruumiit, joita häpäistiin humalaisten
vallankumouksellisten taholta. Suomi painoi mieleensä ne upseerit. Suomen kansa tiesi, että vapauttajat alkavat nylkemään nahkaa elossa olevilta ihmisiltä, hakkaamaan päähän nauloja, neniä, kieliä ja korvia leikkaamaan, puhkomaan lasten silmiä, tekemään kaikkea sitä mikä onnistui juopporatti Dõbenkolta. Siitä syystä, välittämättä tappioiden ja uhrien lukumäärälle, Suomi ei antautunut. Toveri Dõbenkoa muistetaan Suomessa vielä tänäänkin. Kävin siellä. Tarkistin.”

Sivu 77:

”Voittaneiden kommunistien ensimmäiseksi ja päävastustajaksi oli venäjän kansa. Ongelma oli siinä, että itsevaltaisuuden hajoamisen
jälkeen muodostettiin Väliaikainen hallitus. Nimenomaan
väliaikainen. Sitä ei tarvinnut kaataa. Se ei aikonut pitkää aikaa hallita Venäjää. Valtion kohtalo oli tarkoitus ratkaista yleiskansallisesti valittu perustava kokous: määräämään hallitsemistavan, sellaisen poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen järjestyksen, joka on enemmistön kansalaisista hyväksyttävissä.
Venäjän kansat valitsivat omat edustajansa ja lähettivät heidät pääkaupunkiin tekemään sitä minkä enemmistö päättää. Mutta sitä
Lenin ja Trotski eivät voineet luvata. Bolshevikit kaatoivat jo
Väliaikaisen hallituksen. Nyt heidän tehtäväkseen tuli estää että kansa saisi ilmaista tahtonsa. Lenin ja Trotski tekevät yksinkertaisen päätöksen: hajottaa Perustava kokous ja ajaa työläisten
mielenosoitukset hajalleen kivääritulella.

Huomattava venäläinen historioitsija J. Felstinski kirjoittaa: Bolshevikit yrittivät silloin löytää riskittömämpää keinoa kuin hajottaminen. Kansankomissaarien neuvoston istunnolla
Stalin teki ehdotuksen Perustavan kokouksen koollekutsumisen
lyhytaikaiseksi lykkäämiseksi”. Stalinin ehdotus oli: Ei
ajaa hajalleen Perustavaa kokousta, vaan viivyttää sen
avaamista. Kukapa meillä olisi kuunnellut järjen ääntä?
… Felstinski jatkaa: ”Päätettiin valmistautua hajottamiseksi. Kansankomissaarien neuvosto antoi merenkulun
kansankomissaarin P. Dõbenkon tehtäväksi koota
marraskuun 27 päivään mennessä Petrogradiin 10
000 – 12 000 matruusia.” (Krusenije mirovoi revolutsii, sivu
192).

Dõbenko yhdessä Raskolnikovin kanssa toteutti kaiken mitä käskettiin: työläisten mielenosoitukset hajotettiin kivääritulella.
Perustava kokous hajotettiin.

Tässä on oikea kohta esittää periaatteellinen kysymys: miksi matruusi Dõbenko osallistui vallankumoukseen?

 

Tälle kysymykselle minulla onnistui löytää vain kaksi mahdollista vastausta.

Ensimmäinen: että lahjoittaa kansalle vapautta ja onnea. Toinen: rynniä itse valtaan ja juopua siitä. Ensimmäinen vaihtoehto ei mene läpi. Vähän siitä, että Dõbenko ei halunnut täyttää kansan tahtoa, hän ei edes halunnut kuulla sitä, kun he siitä alkoivat puhumaan. Hän kiirehti sulkemaan kansan suut konekivääritulella. Siten
ensimmäinen vastaus ei mene läpi. Mutta mitä sitten jää jäljelle?

Ei olisi pahitteeksi, että esittäisimme saman kysymyksen myös toveri Leninille, Trotskille, Zinovjeville, Kameneville, Rõkoville ja
lopuillekin, jotka ottivat vallan lokakuussa 1917: miksi te otitte
vallan? Että kansalle onni tuoda? Mutta teitä ei ollut siihen kukaan valtuuttanut, kukaan ei teitä valinnut. Kansa valitsi Perustavan kokouksen. Sitä olisi pitänyt kuunnella…

Ja vielä – kansa tuli kaduille.
Pietarissa pidettiin rauhallisia katumielenosoituksia Perustavan
kokouksen tueksi. Mutta kommunistit laittoivat pisteen sille
kokoukselle. Kansalle – konekivääreistä. Vallankumousta ei tehty aatelisia varten, eikä kartanonherroja, kauppiaita, teollisuuspamppuja, pappeja, omistajia varten, No ketä
varten se sitten tehtiin? Proletariaattia varten! Ja Dõbenkon
matruusit antoivat tuli-iskun konekivääreistä juuri
proletariaattia päin.

… Kaikki on yksinkertaista:
Leninin-Trotskin puoluetta ei valinnut kukaan, siten on sen puolueen valta ollut laiton. Laitonta valtaa voi säilyttää vain
voiman avulla. Ainoastaan terrorilla. Ja terroria ei päästänyt
valloilleen ei Stalin vuonna 1937, vaan matruusi Dõbenko
vuonna 1917. Oikeammin kyllä Lenin, Trotski ja &.

Perustavan kokouksen hajottaminen ja työläisten mielenosoitusten ampuminen Pietarin kaduilla toi tullessaan seurauksia. Venäjä osallistui vielä Ensimmäiseen maailmansotaan, mutta uutta valtaa, joka ampui kansaa ei halunnut kukaan suojella. Saksalaiset hyökkäsivät Pietarin suuntaan. Heidän tielleen jäi Peipsijärvi.
Siitä pääsee ympäri joko Narvan tai Pihkovan kautta.

Mutta Venäjällä ei ollut enää armeijaa. Kommunistit hävittivät sotaväen. Juuri sinä aikana oli Dõbenko esillä ja sai myös
kuuluisaksi. Tilanteen saattoivat pelastaa vain Baltilaivaston
matruusit. Mikäpäs siinä, merenkulun kansankomissaari
toveri Dõbenko, ota sitten matruusit, vie heidät Pihkovan
ja Narvan luo, pelasta vallankumous! Pysäytä saksalaiset!

Ja Dõbenko vei omat matruusinsa sinne. Juuri hänen tekonsa 23.2.1918 saivat kansalliseksi juhlapäiväksi – Puna-armeijan päivän viitaksi.

… Mutta todellisuudessa Dõbenko pakeni rintamalta ja hänestä oli pidätysmääräys! 26.2.1989 oli Krasnaja Zvezdassa artikkeli suuresta komentajasta Dõbenkosta, jossa oli parilla rivillä lausuttu: Narvan
luota perääntymisen ja rintamalta karkaamisen vuoksi heitettiin Dõbenko puolueesta (palautettiin vasta vuonna 1922). … meidän puolustajat-vallankumoukselliset juoksivat Gatsinaan saakka – 120 km, siellä ottivat käyttöönsä junan ja pakenivat Samaraan saakka (Volgan takana).

… II-luokan armeijankomentajien joukossa oli Dõbenko kaikkein kuuluisin: hän kuului NL:n hallitukseen. Toisilla II-luokan
armeijankomentajilla ei ollut niin hyvää kokemusta eikä
niin hienoja voittoja. Mutta oli olemassa myös muita komentajia!
Tuhatsevski, Jakir, Blücher! He jo taistelivat voitot! Taistelivat. Ennätämme vielä heihinkin. Mutta varoitan heti: nämä loput eivät olleet niin nerokkaita, kuin oli Dõbenko. Se mitä Dõbenko teki antoi perusteen juhlia jo 80 vuotta. Mutta Tuhatsevskin, Jakirin, Blücherin, Uborevitshin, Putnan, Vãcietisen voitot eivät olleet niin
loistavia. Heidän voittojaan emme juhli. Ei ole mitä juhlia.”

Sitten Suvorov polkee suuren strategi Tuhatsevskin ”maan
rakoon”, jne.

—–

Otin vain pätkän jo ennestään lyhennellystä käännöksestäni. Lisää
aiheesta löytyy tästä artikkelista.  Sieltä löytyy myös linkki pidempään käännökseeni Suvorovia. Myös kirjassani Imperialistinen Roistovaltio on käsitelty näitä puhdistuksia suorin lainauksin ja tarkoin lähdeviittein.

Jokainen saa tietenkin uskoa mihin haluaa, mutta ainakaan minä en usko Venäjän propagandaan siitä, että Stalinin puhdistuksissa olisi tapettu kymmeniä tuhansia päteviä komentajia, jopa strategeja.

Huomattakoon myös sellainen seikka, että kenraalimajuri Aatolainen kirjoittaa tutkimuksessaan positiiviseen sävyyn Suvorovista ja hänen esittämistään tiedoista – jopa lainaa Suvorovin kirjoituksia omaan kirjaansa.

—–

i Jaakko Aatolainen – Hitler, Stalin ja Stalingrad, 2012, sivut 389-390

jussina

Kokoomuslainen lähes puoli vuosisataa. Vapaaehtoista maanpuolustustyötä suunnilleen saman verran. Viron Suojeluskunnan (Eesti Kaitseliit) jäsen enemmän kuin neljännesvuosisadan. Kotisivu: jput.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu