Voitonpäivästä

Suosittelen lämpimästi, että luette seuraanvan suomentamani pätkän, jossa kerrotaan 9.5. vietosta Venäjällä: ”Voitonparaati oli Stalinille Pyrhoksen voiton paraati, se oli voitto, joka vastasi häviötä. Me olemme nyt tottuneet viettämään voitonpyhää, mutta muistelkaamme – Stalinin eläessä sellaista merkkipäivää ei ollut. 1. toukokuuta – kyllä, 1. toukokuuta oli meillä juhlapäivä – maailmanlaajuisen proletariaatin katselmus, maailmanvallankumoukseen valmiina olon kontrolli. 1. toukokuuta oli aina vapaapäivä. Sinä päivänä kansa ei työskennellyt, sinä päivänä Punaisella torilla pidettiin meluisia paraateja, mielenosoittajien riemunhuudot kaikuivat aukioilla ja kaduilla. Aivan samoin, kuin Hitlerin Saksassa; Hitler oli sosialisti, aivan kuin Lenin ja Stalin, hän pyhitti 1. toukokuun ja kansa valui murheettomana mielenosoituksiin samankaltaisten punalippujen alla, joita meidän kansa kantoi. 

On yksi pikantti yksityiskohta: kaikkein korskeimmat pyhät Neuvostoliitossa olivat 7. ja 8. marraskuuta. Fasistien tärkeimmillä merkkipäivillä oli yksi yhteinen juuri – niiden synty on suoraan sidottu meidän niin sanotun suuren lokakuun vallankumouksen vuosipäivän kanssa. Siitä sittenkin alempana. 

Mutta nyt puhutaan siitä, että mitään Voitonpyhää ei Stalinin aikana vietetty. Saksan murskaamisen ensimmäinen vuosipäivä oli 9.5.1946. Se oli tavallinen päivä, kuten muutkin. Myös 9.5.1947 oli tavallinen päivä. Niin myös seuraavat vuosipäivät. Kun se sattui sunnuntaiksi, niin silloin ei työskennelty, kun sattui arkipäivälle, niin töitä paiskittiin hikipäässä. 

Juhlimiseenhan ei ollut syytä. 

Ensimmäistä Stalinin jälkeistä vappua vuonna 1953 huomioitiin kuten tavallisesti panssarivaunumoottoreiden jylinän ja riemunhuutojen saattamana, mutta 9.5 oli tavallinen päivä. Ei ollut panssarivaunuja, jytinää, orkestereita eikä mielenosoituksia. Stalinin taistelutovereille Molotoville, Malenkoville, Berialle, Kaganovitsille, Bulganinille ei tullut mieleenkään muuttaa sitä päivää juhlapäiväksi. 

Saapui 9.5.1955. Kymmenes vuosipäivä! Stalinia ei ole, vaan elossa ovat legendaariset marsalkat: Zhukov, Konev, Rokossovski, Vasilevski, Malinovski … Eikä vain elossa, vaan virassa! Nyt saisi huomioida! Antaisi tankkien vyöryä aukiolla ja tukkisi taivaan lentokoneilla … 

Mutta ei. 

Ei huomioitu. Ei juhlittu. Vääräuskoisia ei peloteltu tankeilla. Juhlamitaleja ei painettu. 

Myös 15. vuosipäivä meni vaatimattomasti. Juhlimatta. 

Vasta sen jälkeen, kun meidän rakas Nikita Sergejevits Hrutshev, viimeinen mohikaani Stalinin Politbyroosta, vuoden 1964 syksyllä syöstiin vallasta, tehtiin päätös Voitonpyhän muuttamisesta valtiolliseksi merkkipäiväksi. Katsohan vasta siitä ajasta alkaen muuttui 9. toukokuuta vapaapäiväksi. Se saatettiin voimaan Brezhnevin aikana. 

Leonid Iljits oli perso kunniamerkeille, sotilasarvoille, titteleille ja juhlille. Stalinilla oli yksi Neuvostoliiton sankarin kultatähti. Hän sai sen sodan vuoksi, mutta hän ei kantanut sitä. Brezhnev ripusti rintaansa niitä neljä kertaa enemmän. Kaikki saatu rauhan aikana. Brezhnev antoi itselleen marsalkan arvon ja palkitsi itseään säännösten vastaisesti korkeimmalla sotilaallisella kunniamerkillä – Voiton kunniamerkillä. Se lievästi sanottuna häpeämätön ihminen, tarvitsi voittoja ja juhlia. Hän saattoikin voimaan Voitonpyhän valtiollisena juhlapäivänä, vapaapäivänä. Saattoi voimaan vasta sitten, kun lähes kaikki Stalinin Politbyroon jäsenet olivat jo poistuneet tästä maailmasta tai vetäytyneet. 

Vaan niin kauan kun Stalin eli, kun olivat vallassa hänen taistelutoverinsa ja hänen marsalkkansa, ei saanut olla puhettakaan mistään voitonpyhästä. 

Yhden ainoan kerran järjestettiin voitonparaati, vuonna 1945, ja se olikin kaikki.

— —

Sade ei pilannut juhlaa, juhlamarssi kuulosti Stalinin korvissa hautajaismusiikilta, vaan ei sään vuoksi. Piti olla jotakin muuta, mikä pani Stalinin käyttäytymään samalla tavalla, kuin kaikki diktaattorit, jotka ovat hävinneet.
 
Stalinin tytär Svetlana todisti, että sodan jälkeen Stalin halusi toistuvasti ”siirtyä lepäämään”. Tietenkin se on vain puhetta. Stalin tarttui kiinni valtaan elämänsä viimeiseen päivään saakka, ”lääkäreiden syy” – se on vain kaukainen kumina niiltä taistelutantereilta, mikä kuului ukkosena Kremlin viisikulmaisten alta vuoden 1952 lopussa. Stalin taisteli loppuun saakka. Jopa hänen viimeinen viite kuolinpaikalta oli saman Svetlana Jossifovnan todistuksen mukaan ”uhkaava”. Vielä viimeisellä hengenvedollaankin hän lähetti taistelutovereilleen uhkauksen. Miksi hän sitten puhui jo vuonna 1945 halustaan ”mennä lepäämään”? Luopua vallasta? Vapaaehtoisesti? Luovuttaen sen jollekin toiselle. Meillä ei ole sellainen tapana. Siihen johtajamme eivät ole tottuneet. Erityisesti toveri Stalin. ”Aikoi lähteä lepäämään”, mutta itse kokosi raskauttavaa materiaalia Zhukovia, Beriaa, Serovia, Molotovia ja Voroshilovia vastaan…
 
Miten ymmärtää se vastakohtaisuus: hän syyttää lähimpiä taistelutovereitaan salaliitosta ja salakuuntelusta, valmistautuu uuteen puhdistukseen kaikkein korkeimmalla tasolla ja samalla antaa tiedoksi oman halunsa luopua vallasta?
 
Hävinneet pyytävät päästää itsensä eroon. Kertovat halustaan erota, ei siksi, että lähteä, vaan siksi, että jäädä. He kertovat halustaan erota, että kumppanit pyytäisivät heitä jäämään. Juuri siten temppuilee myös pikkupoika hysterianpuuskassa nimittäessään itseään pahaksi.
 
Että hänelle väitettäisiin vastaan.
 
Neuvostoliiton laivastoamiraali N. Kuznetsov todistaa, että Stalin käyttäytyi juuri niin heti paraatin jälkeen (6; sivu 54). Amiraali kertoo, että heti paraatin jälkeen kokoontui pieneen huoneeseen aivan Kremlin muurin luona pieni sisäpiiri: Politbyroon jäsenet ja marsalkat. Siellä sitten Stalin teki tiettäväksi ”omasta aikomuksestaan lähteä”.
 
Tietenkin kaikki alkoivat houkuttelemaan Stalinia jäämään.
 
Stalinin rauhoittamiseksi, allekirjoitettiin kaksi päivää myöhemmin, 26.6, määräys korkeimman sotilasarvon – Neuvostoliiton Generalissimus – perustamisesta. 27. kesäkuuta Stalin ylennettiin siihen arvoon. Samalla hänelle annettiin myös Neuvostoliiton sankarin nimitys ja hänet palkittiin Voiton kunniamerkillä.
 
Vaan toveri Stalin suhtautui kaikkiin niihin arvoihin ja palkitsemisiin jotenkin kummallisesti.

7. (sivu 19)
 
Ennen sotaa Stalin sai Sosialistisen työn sankarin Kultatähden. Sitä kultatähteä hän kantoi.
 
Sodan aikana toveri Stalin sai vuonna 1943, käänteentekevän Stalingradin taistelun jälkeen ylennyksen Neuvostoliiton marsalkaksi. Vuonna 1944 Stalin sai Valkovenäjän hyökkäyksen jälkeen korkeimman sotilaallisen kunniamerkin – Voiton kunniamerkin (ansaitusti).
 
Ja nyt päättävät valtion korkeimmat kunniankantajat voitonparaatin jälkeen antaa hänelle Neuvostoliiton Generalissimuksen arvo, Neuvostoliiton sankarin kunnianimitys ja palkita häntä vielä toisella Voiton kunniamerkillä. Ja tässä alkavatkin kummallisuudet. Stalin hyväksyi Generalissimuksen arvon, kantoi välillä sotilaspukua, vaan Neuvostoliiton marsalkan arvomerkein, kieltäytyen käyttämästä erityisesti häntä varten tehtyjä Generalissimuksen arvomerkkejä.
 
Stalin kantoi demonstratiivisesti Sosialistisen työn sankarin Kultatähteä, vaan Neuvostoliiton sankarin Kultatähteä ei ainoastaan jättänyt kantamatta vaan myös ottamatta vastaan. Ja kieltäytyi ottamasta vastaan myöskään toista Voiton kunniamerkkiä. Ennen sotaa saatuja kunniamerkkejä hän kantoi harvoin. Mutta niitä, jotka hänelle annettiin suuresta voitosta – niitä hän ei kantanut.
 
Venäjän Federaation Puolustusministeriön pää-äänenkannattaja Krasnaja Zvezda: ”Hän suostui ottamaan vastaan toisen Voiton kunniamerkin vasta 28.4.1950. N. Svernik luovutti hänelle samalla myös sankarin kultatähden ja kaksi Leninin kunniamerkki, joiden oli pitänyt myös odottaa kauan vuoroaan” (7).
 
Siinä lauseessa kannattaa kiinnittää huomiota sanaan ” suostui”.
 
Siten odottivat voiton kunniaksi annetut kunniamerkit omistajaansa lähes viisi vuotta.
 
Vuoden 1949 joulukuussa huomioi ”koko progressiivinen ihmiskunta” Stalinin 70-vuotispäivää. Kyllä oli paljon meteliä ja melskettä! Kyllä oli paljon riemuhuutoja ja puheita. Kuka tietää miten monia satoja miljoonia Stalinin teosten sidoksia jaettiin ympäri maailmaa kaikilla kielillä. Se on tänäänkin Guinnesin ennätysten kirjassa. Ylittämätön.
 
Toveri Stalin rakasti kunnianosoituksia.
 
Ja missä oli lahjoja. Missä tosiaan oli. Järjestettiin näyttely, niin sitä kutsuttiinkin – ”Lahjat Stalinille”. Eikä ihmiskunnan historiassa ole ollut loistavampaa näyttelyä. Toveri Stalin otti vastaan lahjat ja onnittelut.
 
Mutta voittoon sidottuja kunniamerkkejä ei ottanut.
 
Vasta 70-vuotissyntymäpäivän jälkeen suostui ottamaan.
 
8. (sivu 20)
 
Suostui ottamaan vastaan. Vaan kantoiko hän niitä?
 
Neuvostoliiton Sotatietosanakirjassa on Stalinin muotokuva, jossa hänellä on rinnassaan kaikki kunniamerkit. Vaan se on rutiinivaatimus: jokaisen upseerin täytyy valokuvauttaa itsensä kaikkine kunniamerkkeineen. Sitä kuvaa säilytetään Asevoimien henkilöstövirastossa.  Uuden kunniamerkin ja arvon saamisella täytyy tehdä uusi valokuva. Stalin noudatti vaatimusta. Hän vannoi myös sotilasvalan, kuten jokainen puna-armeijalainen, allekirjoittaen vastaavan dokumentin. Sitä dokumenttia säilytettiin henkilöstövirastossa, kuten säädetty. Siten valokuva kaikkien kunniamerkkien kanssa oli olemassa.
 
Vaan ei ole tiedossa, että Stalin olisi ilmestynyt joukkoon kantaen kaikkia kunniamerkkejään.
 
Niinpä häntä kuvattiinkin julisteissa – yhden työllä ansaitun tähden kera. Suosittelen katsomaan hovin päätaiteilijan I. Ivanovin julisteita: ”Pääsemme kylläisyyteen” (1949), ”Josef Vissarionovits Stalin” (1952) ja muita.
 
Viimeisessä virallisessa valokuvassa (8): koko Ogonjokin etusivu – toveri Stalin on yhden tähtösen kera, – työllä ansaitun.
 
Lyhyt yhteenveto: ”Voitonparaatia ei ota vastaan, kunniamerkkejä voiton vuoksi ei halua saada, eikä ota vastaan, voitonpyhää ei huomioi, oikuttelee, pyytää saada erota, vaan ei lähde …
 
*****
 
Toveri Stalin käyttäytyi siten siksi, ettei hänellä ollut mitä juhlia, ei ollut syytä tuntea iloa. Toinen maailmansota oli hävitty. Stalin tiesi sen. Ja kaikki hänen lähimmät taistelutoverinsa tiesivät sen ja ajattelivat samoin.
 
Yhdelläkään kommunistilla ei ollut syytä tanssia ja nauraa.”

(Viktor Suvorov, Viimeinen Tasavalta)

Huomautan vielä siitä, ettei Stalin suostunut ottamaan vastaan edes vuoden 1945 voitonparaatia – hänelle Toinen Maailmansota oli tappio – Venäjä ei kyennytkään valloittamaan ja miehittämään koko Eurooppaa (aluksi) kuten oli tavoitteena, vaan vain puoli Eurooppaa.

jussina

Kokoomuslainen lähes puoli vuosisataa. Vapaaehtoista maanpuolustustyötä suunnilleen saman verran. Viron Suojeluskunnan (Eesti Kaitseliit) jäsen enemmän kuin neljännesvuosisadan. Kotisivu: jput.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu