Eurooppaa puolustettiin 70 vuotta sitten Narvajokilinjalla

Venäjä oli aloittanut tammikuun puolivälissä 1944 suurhyökkäyksen osittain Pietaria piirittäviä saksalaisia joukkoja vastaan ja ne olivat joutuneet kuun vaihteeseen mennessä perääntymään Narvajokilinjalle – nyt oli vaarana, että puna-armeija pääsee taas raiskaamaan Viroa ja jos puolustus pettää yhä kauemmas Länsi-Eurooppaa.

Viro puolustautui 1944 Narvassa

Narvajokilinjaa virolaisten ei tarvinnut toki puolustaa yksin, vaan siellä toimi erittäin kansainväliset joukot puolustamassa koko Eurooppaa punaiselta rutolta.
Helmikuun ensimmäisinä päivinä siellä olivat SS-prikaati Nederland ja 11.SS-divisioona Nordland. Nordlandin riveissä taisteli mm. tanskalaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia. Nederlandin riveissä
vastaavasti runsaasti hollantilaisia vapaaehtoisia, mutta myös belgialaisia.[viii]
Narvajoen puolustus oli hyvin harva, joten venäläisten joukkojen onnistui useissa kohtaa päästä joen ylitse helmikuun ensimmäisen viikon aikana. Ne ylipäässeet joukot kuitenkin pääasiallisesti lyötiin vastahyökkäyksin.

Kaksi venäläisdivisioonaa (98.D ja 131.D) onnistui muodostamaan sillanpään pohjoisessa Riigin ja Siivertsin välistä 12.2.1944. Niitä yritettiin puristaa kasaan tilapäisjoukoin. Sitä mukaa kun venäläisiä päivällä hävitettiin, niin yöllä tuli lisää.[ix] Etelämpänä Vääskan
luona hyökkäsi 1078.rykmentti joen ylitse ja sitä vastassa oli vain joukkue 29.poliisipataljoonasta. Ei tarvita kovin vilkasta mielikuvitusta arvaamaan, ettei joukkue kyennyt estämään rykmenttiä saamasta jalansijaa Viron puoleiselta rannalta.

Puna-armeijan 314.D hyökkäsi Auveren suunnalla onnistuen tunkeutumaan kovasta vastarinnasta huolimatta 6.2.1944 mennessä rautatieasemalle saakka – divisioonalle oli
annettu apuun kaksi rykmenttiä 125.D:sta. Puolustajat onnistuivat kuitenkin pysäyttämään hyökkäyksen tykistötulella saaden hengähdysaikaa puolustuksen järjestämiseen.
Leningradin rintaman 2.iskuarmeija epäonnistui Narvan valloittamisessa ja kenraali Fedjuninski joutui keksimään syitä epäonnistumiseen.[x]

Leningradin rintaman (armeijaryhmä) komentaja armeijankenraali Govorov oli antanut 3.2.1944 2.iskuarmeijalle käskyn edetä neljällä armeijakunnalla (30.KaAK, 43.AK, 109.AK ja 122.AK) pohjoispuolelta Narvaa linjalle Jõhvi-Iisaku-Kauksi. Ei se eteneminen kuitenkaan mitään herkkua ollut. Saksan 227.D ja 170.D jäännökset joutuivat perääntymään – vaan nyt alkoi rintamalle tulemaan suurempia virolaisia joukko-osastoja, juuri kun tilanne oli
muodostumassa katastrofaaliseksi. Venäjä oli onnistunut muodostamaan kaksi sillanpäätä Narvasta pohjoiseen ja etelään. Siten oli vaarana Narvaa puolustavien joukkojen motittaminen ja tuho.

7.2.1944 Nevelin alueella sijainnut 3.Viron SS-Prikaati sai tiedon, että se vaihdetaan kahden päivän kuluessa pois ja lähetetään Narvaan. Prikaati oli jo nimitetty 20.Viron SS-divisioonaksi, mutta varsinaista muutosta ei ollut vielä aloitettu. 7.2. yöllä 45.Rykmentin I pataljoona vietiin Harald Riipalun johdossa Polotskin asemalle. 8.2. siihen liitettiin panssaritorjuntakomppania, raskaat jv-tykkijoukkueet ja kevyt ilmatorjuntapatteri, sekä lähetettiin matkaan Viron suuntaan.[xi]

Samaan aikaan mobilisoitiin Virossa uusia joukkoja. Olisi pitänyt varustaa ja kouluttaa kunnolla – monta kuukautta – vaan mitenkäs se oikein menikään.
Katsotaan yhtä esimerkkiä. 10.2.1944 Johannes Soodla määräsi
mobilisoiduista miehistä muodostettavan rykmentti. Rykmentin I pataljoonaan miehet Viljandista, II pataljoonaan Paidesta ja III pataljoonaan Pärnusta.
Asepuvut miehille jaettiin Tallinnassa 13.2. Suuri osa puvuista ja kengistä olivat miehille liian pieniä. Samalla jaettiin saksalaiset kiväärit – muuta aseistusta ei annettu. Jo 11.2. Soodlalle oli saapunut ”Nordilta” käsky lähettää ensimmäiset juuri mobilisoiduista virolaisista pataljoonista heti rintamalle, muussa tapauksessa Narvan puolustus luhistuu.

13.2. osa miehistä lastattiin autoihin ja lähetettiin Vaivaran alueelle, loput perään 14.2 rautateitse. I pataljoona (kapteeni Arnold Purre, yli 500 miestä) sijoitettiin Vaivaran alueen Sirgalan soihin, jossa niiden täytyi heti käydä taisteluun päälle käyvää vihollista vastaan – ilman koulutusta ja raskasta aseistusta. II pataljoona (kapteeni Jüri Jürgen) suojaamaan selustaa Kurtnan alueelle ja III pataljoona (kapteeni Mats Mölder) Merekülän alueelle rannikolla. Virolaiset saapuivat rintamalle nimenomaan viimeisellä hetkellä.
Puna-armeijan johdon suunnitelmien mukaan piti juuri 14.2. olla ratkaiseva päivä taistelussa Narvasta. Aamulla lähti 30.kaartinarmeijakunnan kolme divisioonaa hyökkäämään Auveren luona. Venäjän ilmavoimat tukivat hyökkäystä. Lisäksi Venäjän merivoimat suorittivat maihinnousun Merekülään – johon oli onneksi
juuri saapunut rykmentin Tallinn III pataljoona (Mats Mölder).[xii]
No, virolaiset eivät sentään joutuneet torjumaan maihinnousua pelkästään kiväärein varustettuna. Paikalla oli rannikkopuolustuspattereita ampumassa laivoja tykein ja jopa muutamia (3) Tiikeri-panssarivaunuja vastahyökkäyksiin.
Kuriositeettina kerrottakoon, että maihinnousevilla joukoilla oli käsky
kohdella myös siviilejä (virolaisia naisia ja lapsia) vihollisina – ketään
ei saa ottaa vangiksi. Vangiksi joutunut majuri Sinkov kertoi ja toinen vangiksi jäänyt kapteeni Sapolkin vahvisti Sinkovin kertomuksen. Lähes koko maihinnoussut joukko hävitettiin, vain muutama pääsi pakoon omiensa luokse.
Venäläiset yrittivät vaieta epäonnistuneen maihinnousunsa, josta
saksalaisten puolelta on tarkat kuvaukset. Vasta 1970-luvulla Venäjällä on myönnetty totuus. Maihinnousseet joukot myös täyttivät käskyn ja murhasivat säälimättä naisia ja lapsia. Kaikkialle Viroon levisivät tiedot puna-armeijan terroriteoista suurentaen kauhua Venäjän hyökkäystä kohtaan.[xiii]

Rintaman johto antoi Ivan Fedjuninskille 15.2. uuden määräyksen valloittaa Narva viimeistään 17.2. Niinpä armeija otti käyttöön myös reservinsä, 13.D, jota johti kenraalimajuri Sergei Aleksandrov. Uusi hyökkäys Auveresta viiden divisioonan voimin voimakkaan tykistön tukemana. Nyt saksalaisista syöksypommittajista oli suurta apua. 32 Stukaa oli kova sana. Tähän mennessä 30.KaAK oli menettänyt
jo 7773 miestä, joten siitä ei ollut enää jatkamaan hyökkäystä. 20.2.
puna-armeijan johto heitti tuleen Leningradin rintaman reservin 124.AK:n – yritystä ei puuttunut.[xiv]

Saksan ”rintamajohto” (kenraalieversti Model) ei jäänyt odottamaan, että venäläiset tekevät lopulta läpimurron, vaan siirtyi hyökkäykseen likvidoidakseen venäläisten saavuttamat sillanpäät. Apuun tuotiin Norjasta 214.D. Saksalaisilla oli käytettävissä vain vähän Tiikeri-panssarivaunuja, mutta niille oli valmistettu useita asemia
ja ne pyrkivät näyttämään olevansa suuri panssarijoukko. Niinhän se Sun Tzu opetti pari tuhatta vuotta sitten, että kun olet heikko näyttele vahvaa ja kun olet vahva näyttele heikkoa. 23.2. antoi Sirgalan läheisyydessä ryssille iskun yhdessä rykmentin Tallinn kanssa rykmentin Norge taisteluosasto.
Norjalaiset menettivät 500 miehestä 276. Virolaisten tappiot olivat 27
kaatunutta ja 40 haavoittunutta. Mutta ei se ollut herkkua puna-armeijallekaan.
Sillanpäätä ei saatu likvidoitua, mutta puna-armeijakaan ei päässyt eteenpäin.
Auvere-Sirgala alueella Neuvostoliiton sankarin kultatähden ansainnut I. Kipot vahvisti ne taistelut rankemmiksi kuin oli ollut Stalingradissa ja myöhemmin Berliinissä.

Huomatkaa, että olen kuvannut suuresta joukosta tapahtumia vain pieniä sirpaleita.

Pahin näytti olevan ohitse. Paikalle oli saapumassa 11.Itä-Preussin jalkaväkidivisioona, joka oli perinteikäs valiojoukko. Narvan taistelujen ollessa kiivaimmillaan paikalle joutui myös ensimmäiset Eesti Divisioonan joukot 13.2. yöllä ja viikon kuluessa saapui suurin osa divisioonasta.[xv]

11.D. paiskattiin Auverestä hyökkääviä vastaan ja Eesti Divisioonan tehtäväksi annettiin Narvan pohjoispuolisten sillanpäiden hävittäminen. Ne sillanpäät oli jo ennätetty varustaa ja venäläisillä oli käsky ne pitää kuolemaan saakka. Niistä sillanpäistähän oli tarkoitus jatkaa koko Viron valloittamiseen ja sitä kautta eteenpäin. Monipäiväisten taistelujen tuloksena sillanpää saatiin jaettua kahtia 21.2. mennessä – merkittäviä tappioita kärsien. Pelkästään 45. rykmentin toisesta pataljoonasta menetettiin kolmessa päivässä 150 miestä. Riigin sillanpään hävittäminen otettiin kunnia-asiaksi 24.2. (Viron itsenäisyyspäivä) iltaan mennessä.
Suorin rintamahyökkäyksin se ei voinut onnistua, kun venäläiset tukivat sillanpäätä raskaalla tulella joen ylitse. Siksi taktiikaksi otettiin käyttää pieniä iskuosastoja, jotka vyöryttävät taisteluhautaa käsikranaatein – jolloin vihollinen ei voi käyttää raskasta aseistustaan. Sillanpäätä puolusti 770 sotilasta, joiden käytössä oli kuusi 76 mm tykkiä, kahdeksan 45 mm tykkiä, yhdeksän 82 mm kranaatinheitintä, 48 konekivääriä ja 77 pikakivääriä.
24.2. aamulla kello viisi sillanpäähän kohdistettiin varttituntinen
tulivalmistelu, jonka aikana iskuosasto ryömi taisteluhaudan lähelle.
Tulivalmistelun päättyessä tunkeuduttiin taisteluhautaan ja armoton lähitaistelu alkoi.  Kello 9 loppui iskuryhmältä ammukset, mutta samalla tuli vapaaehtoista apuväkeä 5-6 miestä ammusten kera
ja taistelu jatkui kello 17.30 saakka, jolloin sillanpää oli hävitetty – vain
vähäinen määrä puolustajista pääsi pakenemaan joen ylitse. Virolaisten menetykset olivat 7 kaatunutta ja 28 haavoittunutta. Toisen lähteen mukaan virolaiset menettivät 2 upseeria ja 11 miestä kaatuneina ja 32 haavoittuneina.
Neuvostolähteen mukaan venäläiset menettivät sillanpäässä 515 miestä ja naista sekä koko kaluston.

Riigin sillanpään hävittämisen jälkeen virolaiset taistelijat julkaisivat lehdessä Eesti Sõna seuraavaa: ”Tänään olemme me, virolaiset, antaneet ensimmäisen vastauksen kommunisteille, jotka halusivat hävittää meidän kotimaamme maan tasalle, meidän naisiamme ja lapsiamme surmata. Tämänpäiväinen verilöyly Riigissä oli perinpohjainen. Se on ainoa kieli, mitä vihollinen ymmärtää.”
Ryhmä Narvan komentaja kenraali Friessner onnitteli erikseen virolaisia voiton johdosta. On huomattava, että kyseessä oli ensimmäinen merkittävä voitto Narvan rintamalla.[xvi]

Seuraavaksi Eesti Divisioonan tehtävänä oli hävittää Vepskülä-Siivertsi sillanpää (1100 miestä, yhdeksän 76 mm tykkiä, 11 kpl 45 mm tykkiä, 13 kpl 82 mm Krh, 47 konekivääriä, 82 pikakivääriä. Se hävitettiin virolaisten toimesta 6.3. kello 23.40 mennessä aiheuttaen viholliselle suuria tappioita, mutta myös kovin omin menetyksin. Nyt länsiranta Narvasta pohjoiseen oli omien käsissä.
Saksan ylijohdon päiväkäskyissä Eesti Divisioonaa kiitettiin niinä päivinä kaksi kertaa – mikä kunnia tuli vain harvojen divisioonien osalle. Tappioista on taas monenlaisia numeroita. Osa venäläisistä tutkijoista myöntää venäläisten valtavat tappiot, jotkut yrittävät valehdella niitä vähäisemmiksi, kuten tavallisestikin. Numerot löytyy vaikkapa virolaisen historioitsijan (ja ex pääministeri)
Mart Laarin tutkimuksesta Sinimäed.[xvii]

Narvajoen taisteluihin vaikutti myös suurpolitiikka. Saksan ylijohto piti äärimmäisen tärkeänä, ettei Suomi tee erillisrauhaa. Jos Viro olisi jälleen joutunut Venäjän miehittämäksi, niin se olisi vaikuttanut merkittävästi Suomen haluun tehdä rauha. Siksi Saksan ylijohto lupasi Narvan rintaman kestävän ja joutui keskittämään sinne lisää joukkoja. Mutta niin keskitti myös Venäjä. Helmi-maaliskuun vaihteessa 2.iskuarmeijalle ja sen täydennykseksi tuotujen yksiköille lisääntyi
kenraaliluutnantti Ivan Korovnikovin 59.Armeija sekä kenraalimajuri Filip Starikovin 8.Armeija. Näihin kuuluivat 117.AK, 6.AK, 14.AK ja 112.AK. Stalin antoi Leningradin Rintamalle uuden käskyn 22.2.1944. Sen mukaan rintama tuli murtaa niiden kolmen armeijan voimin pohjois-osassa rintamaa ja sen jälkeen piti suunnata yksi armeija Pärnun suuntaan ja kaksi armeijaa etelään Tarttoon ja Võruun, sieltä edelleen Latvian suuntaan avaten siten kevääksi tie Itä-Preussiin
ja Keski-Eurooppaan. Ryhmä Narvan piti murskata siinä ohessa motittamalla Auveren sillanpäästä ja Jaanilinnasta. Alunperin armeijakenraali Leonid Govorovin tarkoitus oli aloittaa hyökkäys juuri Eesti Divisioonan hävittämistä Siivertsin-Riigin sillanpäistä, mutta siitä ei tullutkaan mitään. Auverestä tuli nyt päähyökkäyksen lähtökohta. Ensimmäisenä tavoitteena oli Sinimäet.

1.3.1944 2500 tykkiä aloitti tykistövalmistelun Auveressä ja 59.A hyökkäsi 12 divisioonan voimin. Norjasta tuotu taistelukokemuksetta, vaikkakin hyvin varustettu, 214.D taisteli, mutta lyötiin sekaisin. Ryhmä Narva kaapi apuun mitä suinkin sai – esimerkiksi viisi panssarivaunua. 58.Divisioonan 209.rykmentti lähetettiin apuun, mutta se motitettiin. Sille lähetettiin apuun 158.tiedustelupataljoona, mutta sekin motitettiin ylivoimaisten venäläisjoukkojen toimesta. Viimeisenä reservinä saksalaisille tuotiin apuun virolaiset itäpataljoonat 658. (majuri Alfons Rebane) ja 659. (majuri Georg Sooden). Taisteluissa kuluneissa pataljoonissa oli kummassakin vain 200 miestä, mutta kun kyseessä olivat nyt ensimmäiset taistelut kotimaan kamaralla, niin taisteluhenki oli korkea. Virolaispataljoonien tulo rintamalle näkyy 2.3. XXVI AK:n sotapäiväkirjassa, pataljoonien vahvuudeksi on merkattu 150 miestä [ehkä armeijakunta tarkoitti
taisteluvahvuutta – jp]. Virolaispataljoonat saivat määräyksen liikkua toinen toisella puolen toinen toisella puolen tietä Putki kylän suuntaan, mutta törmäsivät pian viholliseen ja kohta olivat motissa, joka oli osa suurempaa mottia.
Pataljoonat taistelivat tehokkaasti motissa tuottaen niiden tuhoamista yrittäville venäläisjoukoille raskaita tappioita. Siten saksalaisille jäi aikaa tuoda 11.D apuun. 11.D hyökkäsi vapauttamaan mottiin joutuneet joukot, jotka omasta puolestaan hyökkäsivät vastaan. Jälleennäkeminen oli riemukas.
Virolaisjoukot olivat vapauttaneet 11.D:n motista Novgorodista perääntymisen yhteydessä ja nyt 11.D:n itä-preussilaiset saivat kuitata hyvän hyvällä virolaisille – mutta raskain tappioin. Puna-armeijan hyökkäys oli torjuttu, mutta nyt näissä virolaispataljoonissa oli miehiä enää 110. Ne vedettiin lepoon.[xviii]

Näissä taisteluissa Narvajoella virolainen alikersantti Harald Nugiseks ansaitsi Rautaristin Ritariristin, jota voidaan verrata suomalaiseen Mannerheim-ristiin.
Se korkea kunniamerkki ilmeisesti pelasti hänen henkensä. Hän nimittäin sairastui myöhemmin vaikeasti ja juuri sen ritariristin ansiosta häntä parantamaan lähetettiin erikoislääkäri Berliinistä.

Alkuperäinen artikkeli lähdeviitteineen löytyy täältä.

—–

Harald Nugiseks kuoli 2.1.2014 92-vuotiaana ja hänet haudattiin laajamittaisin sotilaallisin kunnianosoituksin 10.1.2014 Torissa, Virossa. Häntä saattamassa oli kenraalikuntaakin.

jussina

Kokoomuslainen lähes puoli vuosisataa. Vapaaehtoista maanpuolustustyötä suunnilleen saman verran. Viron Suojeluskunnan (Eesti Kaitseliit) jäsen enemmän kuin neljännesvuosisadan. Kotisivu: jput.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu