Suomussalmen ja Raatteen tien mokat Talvisodassa

Puheenvuoron uudistus hävitti kartat tästä artikkelista, siirry lukemaan täältä:

http://jput.fi/Suomussalmen_ja_Raatteen_mokat.htm

——–

 

 

Talvisodan historiassa yleensä kiitetään eversti Hjalmar Siilasvuota Suomussalmen ja Raatteen tien voitoista. Minusta Siilasvuo olisi kuitenkin pitänyt haukkua pystyyn Suomussalmen voiton vuoksi.

Suomussalmi – 163.D

Kerrotaan, että Siilasvuo motitti venäläisen 163. Divisioonan (163.D) Suomussalmelle ja tuhosi sen. Todellisuudessa Siilasvuo ei motittanut divisioonaa ja päästi melkoisen osan siitä pakenemaan taistelukentältä ja jopa viemään osan kalustostaan mukanaan.

Katsellaanpa niitä tapahtumia kylmästi faktoihin perustuen. Sen venäläisen 163.D:n Jalkaväkirykmentti 759 (JR 759) hyökkäsi  Suomen rajan ylitse 30.11.1939 kello 8.30[i] Raatteessa ja eteni Suomussalmen suuntaan. Sitä rykmenttiä vastassa oli vain suomalainen Erillinen Pataljoona 15 (Er.P 15), joka pysäytti hyökkäävän rykmentin. 163.D:n JR 662 ja JR 81 hyökkäsivät Suomen rajan ylitse talvitietä rakentaen odottamattomasti Juntusrannassa, koska siellä ei edes ollut tietä rajan ylitse. Siksi Juntusrannassa ei ollut edes pataljoonaa vastassa, vaan vain Rajavartio-osasto II vartioasemilla.

Kun pohjoisesta Suomussalmelle hyökkäävää JR 81 pysäyttämään ei ollut joukkoja, niin Suomussalmi oli poltettava, ettei siitä olisi tullut majapaikkaa vihollisille. Raatteen suunnassa taistelevat suomalaiset joukot olisivat menettäneet yhteystiensä länteen, joten ne vetäytyivät käskystä Suomussalmelle.

Suomussalmi poltetaan

Er.P 15 joukoissa upseerina taistellut Onttoni Miihkali alias Mikko Karvonen kirjoitti kirjaa Suomussalmen sotatanterilla sotatapahtumista mm. maaten havuilla teltan lattialla kun oli vähänkin siihen tilaisuutta. Lainaan tähän pätkän kirjasta: ”Vihollinen ei saanut olla lämpimässä. Ratsastaessani erään tutun talon ohitse huomasin miten sen isäntä, vanha uskonnollinen mies, valeli paloöljyllä keskelle lattiaa kokoamaansa lastukasaa. Huusin hänelle läpi avoimen ikkunan hämmästyneen kysymykseni. Hän pysähtyi työssään, vilkaisi minuun, tervehti ja asteli hitaasti lähemmä. Hänen äänensä oli rauhallinen ja tasainen, kun hän vastasi:

»Mitäkö teen? Aionpahan vain laittaa pienen kokon. Itse olen tämän talon rakentanut – itse sen myös tuhoan. Tulkoot nuo helvetin sikiöt. Mutta yli meidän ruumiskasojemme heidän on astuttava, ja saaliikseen saavat vain rauniot ja erämaan. Omin käsin me kaiken tuhoamme – kaiken, mikä on omaamme.»”[ii] Ei tainnut se uskovainen mies erityisesti rakastaa ryssiä.

”Kylä paloi, kaunis, vauras kylä, onnellisten ja uuraitten ihmisten asuinpaikka. Paloivat kodit, omaisuudet … Niin, siinähän kohosi savuna ilmoille minunkin maallinen omaisuuteni. Merkillistä, että muistin sen vasta nyt. Pari päivää ennen sodan puhkeamista olin rahtauttanut pois kapistukseni rajalta. Täällä kirkonkylässä ne muka olisivat paremmassa turvassa. Nyt ne paloivat. Olihan siinä paljon läheistä ja rakasta, paljon elettyä elämää, kuin osa olemuksestani.”[iii]

Kartta alkutilanteesta:[iv]

Kun suomalaisissa esikunnissa viimein tajuttiin, että vastoin luuloja venäläisiä joukkoja hyökkääkin kokonainen divisioona, niin alueelle alettiin haalimaan lisää joukkoja. Kenttätäydennysprikaatista joutui pataljoona (IV/KT-Pr) Suomussalmelle 3.12. Perangalle  6.12. Kuusamossa perustettu Er.P 16. Äkkinäinen voisi luulla, ettei tilanne enää ole erityisen paha – kolme suomalaista pataljoonaa yhtä divisioonaa vastassa. Kannattaa kuitenkin huomata, ettei suomalaisilla ollut tykistöä, eikä panssarintorjunta-aseita. Vihollisdivisioonaan kuului orgaanisena osana kaksi kenttätykistörykmenttiä (72 tykkiä) ja hyökkäysvaunupataljoona (55 Hv). Panssarintorjuntatykkejä divisioonan määrävahvuuteen kuului 48[v], eikä niillä ammuttu olemattomia suomalaisia panssarivaunuja, vaan olevia suomalaissotilaita.

7.12. Ylipäällikkö perusti eversti Siilasvuon komentoon prikaatin, jonka runkona toimi JR 27, lisukkeena aselajijoukkoja. 8.12. Siilasvuon piti ottaa alueella rintamavastuu ja hänelle alistettiin alueella jo olevat joukot.[vi] Siten syntyi Ryhmä Siilasvuo.

Seurasi hyökkäyksiä ja vastahyökkäyksiä, joissa molemmat puolet kärsivät tappioita, mutta mitään ratkaisua taisteluissa ei syntynyt.

14.12. havaittiin, että Raatteen tietä alueelle on tulossa lisää vihollisia[vii] – se oli 44.D.

Tarvittiin siis lisää nappuloita pelilaudalle myös suomalaisten puolelle. 16.12. Vääkkiöön oli saapumassa suomalainen polkupyöräpataljoona (PPP 6) sissitoimintaan 163.D selustaan.[viii] Se sissitoiminta huoltoyhteyksiä vastaan oli aivan mainio siirto – parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 17.12. Suomussalmelle saapui myös peräti patteri kenttätykistöä 2./KTR 9. 19.12. pääosat kyseisestä kenttätykistörykmentistä – miinus 3. patteri, joka oli jouduttu lähettämään Kuhmon suuntaan.[ix]

Ei alueella ollut suomalaisia joukkoja vieläkään liikaa. Piispanjärven alueelle perustettiin Ryhmä Susi IKL:n kansanedustajan everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen johtoon. Sen runkona oli JR 65. Ryhmään kuului myös alueella ennestään ollut Er.P 16. Ryhmä aloitti 25.12. hyökkäyksen Piispanjärveltä etelään ensimmäisenä tavoitteena Palovaara.[x]

Suomussalmella jo olleista Ryhmä Siilasvuon joukoista, JR 64:stä, Kevyt osasto 22:sta (Kev.Os 22), pioneeripataljoonasta (22.Pion.P) ja viestipataljoonasta (22.ViestiP) perustettiin Siilasvuon johtoon 9.D.[xi]

9.D tehtäväksi annettiin lyödä Hulkonniemessä olevat venäläisjoukot ja hyökkäyksen olisi pitänyt alkaa 26.12. aamulla. Sitä kuitenkin siirrettiin vuorokaudella.[xii]

Eli nyt alueella oli suomalaisjoukkoja kohtalaisen mukavasti yhden venäläisdivisioonan lyömiseen ja toisen pidättelemiseen kunnes ensimmäinen on lyöty. Valitettavasti joukot oli kuitenkin jaettu kahden eri komentajan alaisuuteen (Siilasvuo ja Susitaival). Siten Susitaival kävi pohjoisempana omaa sotaansa sen 163.D:n JR 662:ta vastaan ja Siilasvuo loppuja kahta vihollisrykmenttiä (81 ja 759) vastaan Suomussalmella. Välillä oli pitkä etelä-pohjois-suuntainen Kiantajärvi, joka ei erityisemmin kiinnostanut kumpaakaan herroista komentajista.

Susitaivalta sen Kiantajärven ei niin hirveästi tarvinnutkaan kiinnostaa kunhan eliminoisi JR 662:n.

Siilasvuota olisi pitänyt kiinnostaa, sillä hänen tehtävänsä oli nimenomaan lyödä ne Hulkonniemessä pesitsevät rykmentit, eikä päästää niitä karkuun Kiantajärveä pitkin.

Oheisessa kartassa tilanne 26.12.1939.[xiii]


Kuten kartasta näkyy, niin Osasto Mäkinen oli estämässä 44.D pääsemästä länteen apuun 163.D:lle ja estämässä 163.D:aa pakenemasta itään. IV/KT-Pr oli estämässä 163.D:aa etenemästä lounaaseen Hyrynsalmelle – en ainakaan itse jaksa uskoa, että sillä olisi ollut vähäisintäkään halua lähteä siihen suuntaan, nimittäin sen huolto oli poikki ja se olisi joutunut vielä kauemmas mahdollisuudesta saada elintarvikkeita, ammuksia ja polttoainetta.

Hulkonniemestä länteen oli joukkoja, joiden piti hyökkäyksellä puristaa ”mottia” pienemmäksi, aivan oikein, sillä taisteltiin aikaa vastaan.

MUTTA pohjoiseen Kiantajärven suuntaan jätettiin pakotie auki!

Minusta se oli anteeksiantamatonta. Kiantajärveä pitkin ryssät saivat käytännössä karata aivan vapaasti Juntusrannan suuntaan. Ja niinhän siinä tietysti kävikin.

28.12.1939 aamulla Vuoriniemessä ja Kirkkoniemessä sijainneet tähystäjät havaitsivat venäläisten irtautuvan sekä Hulkonniemestä, että kirkonkylästä.[xiv] ”Puolilta päivin arviolta 2 000 miestä, 20 erilaista tykkiä, 6 hyökkäysvaunua ja 48 kuorma-autoa käsittänyt 4-5 km pitkä rivistö ohitti Kannikkoniemen matkalla pohjoiseen.”[xv]

”Keskipäivällä JR 27 miehitti tyhjennetyn kirkonkylän taistelutta. Illalla rykmentti sai 9.DE:n käskyn pitää saavuttamansa tasan. Takaa-ajotehtävää ei annettu.”[xvi] Ihmettelen kauhiasti mistä Siilasvuota oikein kiitettiin – olisi pitänyt haukkua pystyyn.

Lisää venäläisiä joukkoja pakeni järvelle Kiantajärven länsirannalta.

9.DE antoi ensimmäiset käskyt takaa-ajosta Kiantajärvellä vasta 29.-30.12. yöllä[xvii] – oi aikoja, oi tapoja. Ensin päästetään karkuun ja sitten ei organisoida edes takaa-ajoa.

163.D:n tappiot

Venäläisen 163.D:n vahvuus vahvennuksineen lienee taistelujen alkaessa ollut 23 000 miestä. Arviot henkilöstötappioista vaihtelevat: 25-30 prosenttia, eli 5 800-6 900 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Tappioista noin 1000 miestä oli Ryhmä Suden osuus. Vankeja suomalaiset ottivat kaikkiaan kolmisen sataa.

Sotasaalista Suomussalmen taisteluista saatiin seuraavasti. Esimerkiksi kiväärejä miehet ottivat suoraan omaan käyttöön. Suoraan käyttöön otettu materiaali ei näy luvuissa.

Hyökkäysvaunuja 15, panssariautoja 2, kenttä- ja ilmatorjuntatykkejä 25, panssarintorjuntatykkejä 12, kuorma-autoja 151, konekiväärejä 19, ilmatorjuntakonekiväärejä 2, pikakiväärejä 33. kiväärejä 625, kenttäkeittiöitä 26.[xviii]

Eli kyseessä oli suoraan sanottuna ns. vesiperämotti.

Raatteen tie – 44.D

Se 163.D meni siten harjoitellessa. Raatteen tietä saapunut Moskovassa paraateissa esitelty määrävahvuinen[xix] valiodivisioona 44.D piti sitten lyödä seuraavaksi. Sen pitäisi nyt jo sujua paremmin kun oli harjoiteltu yhdellä divisioonalla – eikä nyt ollut niin loistavaa pakenemismahdollisuutta kuin Kiantajärvi oli.

Oheisessa kartassa tilanne 1.1.1940 puolilta päivin.[xx]

Puolustuslinja

Kirjailija, opettaja Onttoni Miihkali (pakolainen Venäjän miehittämästä Karjalasta) alias Mikko Karvonen katseli puolustuslinjaa suomalaisena upseerina keväällä 1940 ja kirjoitti kirjaansa Raatteen tiellä: ”Seison Raatteen tiellä, Kuomasjoen sillalla, ja silmäilen ympärilleni. Tässä on siis Kuivasjärven-Kuomasjärven kuuluisa puolustuslinja, jota vastaan vihollinen hyökkäili useita viikkoja, kykenemättä sitä murtamaan.

Olen hämmästynyt. Järvien välinen jokihan on vain puron putrakko, pahainen, loriseva oja nytkin, jolloin se on tulvaveden paisuttama. Se muodostaa erämaahan vain muutamien metrikymmenien levyisen mutkittelevan aukeaman.

Entä varustukset? Siellä täällä jokunen ampumahauta, pari kolme kantoihin kääräistyä piikkilankaa, – siinä kaikki. Ällistyttävää ja samalla melkein naurettavaa. Mokoma »linja» ja mokomat »varustukset».

Mietiskelen hetken ja alan ymmärtää. Tuon aukeaman reunassa on ollut maailman vankin ja luotettavin varustus, suomalainen sotilas, sisukas ja urhoollinen, kestävä kuin kallio, peräänantamaton kuin kohtalo.

Suomalainen sotilas on pitänyt vartiota noissa vaatimattomissa ampumahaudoissa, valvonut niissä sydäntalven pitkät yöt ja lyhyet päivät. Tulipalopakkanen on paukkunut hänen ympärillään, teräsmyrsky on vuorotellut lumimyrskyn kanssa, viiltävä viima on ulvonut kilpaa luotien kera. Mutta hän on pysynyt asemissaan, ravinnut itseään rakkaudella, jota hän on tuntenut isänmaata kohtaan, ja lämmittänyt vihallaan, joka täytti hänen sydämensä sinä päivänä, kun vihollinen hyökkäsi hänen maansa rajan yli.

Vaatimattomat varustukset, mutta valloittamaton puolustuslinja.”[xxi]

Divisioonan lyöminen

On inhottavaa jälkiviisastella tämänkin divisioonan lyömisen suhteen, sillä tämä meni jo oleellisesti paremmin kuin edellinen harjoitus. 44.D viipaloitiin makkaraksi aivan oikein, mutta sitä makkaraa ruvettiin syömään länsipäästä mahdollistaen osan joukoista pakenemisen itään. Sinne itään olisi mielestäni pitänyt keskittää joukkoja aivan oleellisesti enemmän ja alkaa tuhoamaan divisioonaa sieltä päin. Sen divisioonan huolto oli katkaistu idästäpäin, tuskin se olisi lähtenyt pakenemaan länteen. Jos olisikin, niin se olisi ilman huoltoa tuhottu joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.

”44.D:n joukkojen huoltotilanne oli suomalaisten hyökkäyksen alkaessa heikko. Elintarvikkeita ei divisioonalla juuri ollut ja hevosille ei ollut voitu jakaa rehuja viikkoon. Ampumatarvikkeita joukoilla oli vain 1/10-1/4 tuliannosta. 44.D:n varikolla Vasonvaarassa rajan takana oli tarvikkeita vielä jonkin verran, mutta niitä ei suomalaisten sissitoiminnan takia saatu kuljetetuksi joukoille. Yli kaksi viikkoa kestänyt tehokas häirintä oli tuottamassa tulosta.”[xxii]

5.1.1940  aamulla suomalaiset aloittivat yleishyökkäyksen 44.D:n lyömiseksi.[xxiii] 6.1. aamulla 44.D:n komentaja käski joukkojaan murtautumaan kalusto mukanaan saarroksista itään. Paikalliset suomalaiset johtoportaat saivat tästä tiedon 6.1. aamupäivällä.[xxiv]

Ulosmurtautumisyrityksiltä puuttui yhtenäinen johto ja ne yleensä torjuttiin. Tukikohtien välisistä aukoista kuitenkin pääsi osa pakenijoista Haukilan koillispuolisiin metsiin. JR 65 irrotti partioita takaa-ajotehtäviin. Jalan liikkuvat venäläiset jäivät hiihtävien suomalaisten armoille. ”Vain harvat pääsivät rajan taakse osan paleltuessa matkalle. Taistelut hiljenivät 7.1. aamupäivällä. Kaikkiaan JR 65 otti pari sata vankia. Puolisen tuhatta kaatunutta neuvostosotilasta löytyi aikanaan tältä korpialueelta.”[xxv]

”JR 27 sai haltuunsa runsaan sotasaaliin, tuhosi vielä satoja harhailevia neuvostosotilaita ja otti toista tuhatta vankia, joista useimmat olivat pahasti paleltuneet ja kovasti nälissään. Ruokaa he eivät olleet saaneet viikkoon.”[xxvi]

”Kuhmon ja Raatteen teiden haara vallattiin 7.1. iltapäivällä. Raatteen tie tienhaaran molemmin puolin oli täynnä erilaista materiaalia kuten tykkejä, hyökkäysvaunuja, kuorma-autoja ja hevosajoneuvoja. Arviolta tuhat neuvostosotilasta oli kaatunut, pari sataa jäänyt vangiksi ja osa päässyt Kokkojärven jään ylitse pakoon. Monet näistä paleltuivat pakomatkallaan tai jäivät vangeiksi myöhemmin.”[xxvii]

”6.1. iltapäivällä Raatteen tie Raatevaaralla saatiin katkaistuksi. Neuvostojoukkojen toiminta tätä 9.D:n itäisintä tiesulkua vastaan jäi vähäiseksi. Saaliiksi jäi hyökkäysvaunu ja pari kuorma-autoa. Tie pidettiin katkaistuna aina aamuyöhön 8.1. asti. Tällöin Parvavaarasta itään vetäytyvät neuvostojoukot saivat tien pimeän turvin avatuksi ja kalustonsa turvaan. 7./JR 64 irtautui sen jälkeen leirilleen Linnanlammelle, josta hiihti pataljoonansa yhteyteen Kerälään.”[xxviii]

”Suomalaisten yleishyökkäys ajoittui 1.-7.1.1940 väliseksi ajaksi. Taisteluissa 44.D tuhoutui lähes täydellisesti, sillä se menetti 70% vahvuudestaan kaatuneina ja lisäksi suomalaiset ottivat 1 200 vankia. Käytännöllisesti katsoen koko divisioonan kalusto jäi suomalaisille. Yksittäisiä miehiä ja osastoja harhaili lähimetsissä taistelun jälkeen useita vuorokausia.”[xxix]

No, niin siinä kuitenkin kävi, että osa porukasta pääsi taas karkuun. Tällä kertaa divisioonan kalusto jäi kuitenkin lähes kokonaan suomalaisten sotasaaliiksi. Pyrkimyksenä pitäisi olla vihollisen elävän voiman tuhoaminen kokonaan, ettei samaa porukkaa (ja jälkeläisiä) vastaan tarvitsisi tapella enää myöhemmin.

Sotasaalis

Raatteen tieltä kerättiin mm.:

Hyökkäysvaunuja 43, panssariautoja 10, kenttä- ja ilmatorjuntatykkejä 71, panssarintorjuntatykkejä 29, kuorma-autoja 260, traktoreita 20, konekiväärejä 106, ilmatorjuntakonekiväärejä 16, pikakiväärejä 190, kiväärejä 4822, kenttäkeittiöitä 47, moottoripyöriä 15, hevosia 1170.[xxx]

[i] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 255
[ii] Onttoni Miihkali, Suomussalmen sotatanterilla, 1940 (1992 – takavarikoitiin ja kiellettiin 1940), sivut 72-73
[iii] Onttoni Miihkali, Suomussalmen sotatanterilla, 1940 (1992 – takavarikoitiin ja kiellettiin 1940), sivut 74-75
[iv] Suomi 85 – Itsenäisyyden puolustajat – Sodan kartat, 2003, sivu 61
[v] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 281
[vi] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 259
[vii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 261
[viii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 263
[ix] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 263
[x] Suomi 85 – Itsenäisyyden puolustajat – Sodan kartat, 2003, sivu 63
[xi] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 268
[xii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 268
[xiii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 266
[xiv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 271
[xv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 272
[xvi] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 272
[xvii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 274
[xviii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 281
[xix] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 294
[xx] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivut 282-283
[xxi] Onttoni Miihkali, Raatteen tiellä, 1940, sivut 9-10
[xxii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 286
[xxiii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 288
[xxiv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 290
[xxv] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 290
[xxvi] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 291
[xxvii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 293
[xxviii] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 294
[xxix] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 294
[xxx] Talvisodan historia, Osa 3, 1978, sivu 281

jussina

Kokoomuslainen lähes puoli vuosisataa. Vapaaehtoista maanpuolustustyötä suunnilleen saman verran. Viron Suojeluskunnan (Eesti Kaitseliit) jäsen enemmän kuin neljännesvuosisadan. Kotisivu: jput.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu