Huononäköinen puna-armeijan eversti

Talvisodan aikaan Suomussalmen taisteluissa suomalaisten vangiksi joutui puna-armeijan eversti. Eversti kertoi tarinansa suomalaiselle upseerille, joka oli osallistunut everstin divisioonan (ilmeisesti 44.D) tuhoamiseen. Tämä upseeri oli Mikko Karvonen, joka kirjoitti niiden taistelujen kuluessa kirjan, esimerkiksi teltan havuilla maaten, vähäisinä vapaa-aikoinaan. Karvonen oli joutunut pakenemaan Karjalasta Suomeen ja hänen sikäläinen nimensä oli ollut Onttoni Miihkali. Viimeksimainitulla nimellä ilmestyi kirja nimeltään Suomussalmen sotatanterilla. Kirjan esipuheen Karvonen allekirjoitti 17.1.1940, eli välittömästi näiden taisteluiden jälkeen. Kirja on siten hyvin autenttista tekstiä, eikä muistelua vuosien kuluttua. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille – se on rehevää kerrontaa. Niin rehevää, että se takavarikoitiin vuonna 1940 ja julkaistiin uudelleen neukkulan romahdettua.

Tähän artikkeliin kopioin kirjasta yhden luvun sellaisenaan. Siksi en laita alkuun, enkä loppuun lainausmerkkejä.

Yksinäinen eversti

Vastapäätäni istuu punaisen armeijan eversti, pie­noinen, kaljupäinen mies. Hänellä on viisaat, ilmeik­käät kasvot, mutta silmissä on surullinen ja kovin väsynyt ilme. Hän ei matele, kuten hyvin useat venä­läiset sotavangit tekevät, ei tahdo olla mielin kielin, mutta ei myöskään uhittele eikä murjota, koska se on hänestä typerää. Hän puhelee hiljakseen, suru­mielisesti ja ikäänkuin itsekseen, polttaen savukkeen toisensa jälkeen. Ah, kuinka onneton ja yksinäinen hän tunteekaan olevansa. Ystävät, toverit ja alaiset —kaikki, kaikki he makaavat tällä hetkellä keskellä synk­kää, suomalaista erämaata. He ovat kuolleet, tuhotut. Ja millainen kuolema, ah ja voi, maineeton, häpeällinen, hyödytön …

»Ja sanokaa minulle, kunnioitettu viholliseni: ke­nelle se oli tarpeen? Miksi heidän, nuorten, iloisten ja terveitten ihmisten, piti kuolla? Kun taistelimme tsaarin kenraaleja Denikiniä ja Koltshakia vastaan, oli meillä iskulause, jonka edestä kannatti taistella ja kuolla. Maa talonpojille, tehtaat työläisille. Näin me vaadimme, siinä oli aatetta, siinä oli järkeä, ja siksi me voitimme. Kun hyökkäsimme Puolaan, oli taiste­luhuutomme: Veriveljet vapaiksi panien orjuudesta. Siihen me uskoimme, ja siksi me taas voitimme. Mutta kun lähdimme Suomeen — ei pahintakaan tunnuslau­setta, ei aatteen tynkääkään …
Ah, niin — tiedän, tiedän, meidänhän piti vapaut­taa työläiset kapitalistien ja sen semmoisten ikeestä. Älkää puhuko mitään, tunnen omassa nahassani, miten he ottavat meidät ’vapauttajansa’ vastaan. Ja vaka­vastikin puhuen: mitä me voisimme heille tarjota sellaista, mitä heillä ei jo ole? Olen vanki, mutta olen katsellut hieman ympärilleni ja nähnyt yhtä ja toista. Kaikkialla on varakkuutta ja hyvinvointia. Työläi­setkin ovat puettuja paremmin kuin meikäläinen kor­kein virkamiehistö, kommunistit. Tavallinen mustantyöntekijä meillä on heihin verrattuna kerjäläinen. Tehän ymmärrätte, etten minä tahdo harjoittaa mustamaalausta, mutta niin ovat asiat. Työläisemme elävät tietysti paremmin kuin tsaarin aikana, mutta teikä­läisiä he eivät kykene saavuttamaan kymmeniin vuo­siin …

Ja kuka on syypää tähän järjettömään sotaan? Mitä hyötyä meillä venäläisillä on tästä karusta ja kylmästä Suomesta. Meillähän on asutettavina ja asuttavina suunnattomat maa-alat, on valtavat luon­nonrikkaudet, viiden, kuuden meren satamat käy­tettävissä . . . Stalin ja Voroshilov, järkeviä miehiä ymmärtääkseni molemmat, mitenkä he antoivat joh­taa itsensä moiseen järjettömyyteen?»

Hän istuu hetken hiljaa, pää painuksissa, ja alkaa huokaisten uudelleen:
»Millaisia kelpo miehiä olivatkaan sotilaani! Puo­lan retkellä kävivät taisteluun kuin juhlaan, laulaen ja hurraata huutaen. Valiodivisioona se oli, johon rykmenttini kuului — paras Venäjän armeijassa sekä miehistöaineksensa että aseistuksensa puolesta. Kun ensiksilähtevä rykmentti nousi junaan Leningradissa, nauroivat pojat ja huusivat meille jälkeenjääville: ’Ei teille jää mitään tehtävää, me lakaisemme rei­tin puhtaaksi. Uutena vuotena tavataan — Oulussa.’ Rautatieltä rajalle on matkaa kolme ja puoli sataa kilo­metriä. Marssimme sen yhdessätoista vuorokaudessa. Se oli saavutus, josta te suomalaisetkin olisitte ylpeitä, mutta me, me saimme kaksi muistutusta ylimmällä johdoltamme — hitaudesta.

Tämän marssimme kestäessä me aloimme aavistaa, ettemme olleet paraatissa Punaisella torilla. Menetimme kymmenen prosenttia vahvuudestamme marssiväsyneinä ja paleltuneina. Ja ajatelkaahan: ei yhte­näkään yönä ollut kattoa päämme päälle. Illalla olet läpiväsynyt, läpimärkä — ala tehdä nuotiota korpeen. No, hakkaat puut, sytytät tulen, rytkähdät puolinukuksissa sen ääreen — kylki palaa, toinen jäätyy …

Kun tulimme rajan yli, loppui tämäkin ylellisyys. Jos sytytit nuotion, alkoi siihen sataa luoteja, kra­naatteja … Voi, sitä kylmyyttä, sitä rannatonta korpea, sitä pimeyttä. Koetimme pysytellä yhdessä, ettemme joutuisi eksyksiin; ahtauduimme pienelle alalle. Yritimme tietysti hyökätä, raivata tietä eteen­päin. Mutta yhtä, jos olisit iskenyt pääsi seinään. Ah, se oli vallan toista kuin hyökätä Denikinin up­seeripataljoonia vastaan tai iskeä puolalaisiin ryk­mentteihin. Jotakin käsittämätöntä, hirveätä …

Yhteytemme katkesivat. Aloimme nähdä nälkää. Nälkää näimme, mutta suomalaisia emme nähneet. Uskotteko, että ensimmäinen näkemäni suomalainen oli se, joka otti divisioonani tuhon jälkeen minut vangiksi!

Emme nähneet heitä, mutta he olivat kaikkialla. Kun joku yritti leirialueen ulkopuolelle, oli häntä vastassa kuolema. Kun asetimme vartiomiehen paikoilleen, voimme olla varmat, että tapaisimme hänet hetken kuluttua hengettömänä, luodinreikä otsassa tai tikarin viilto kurkussa. Ja kaikkialta, joka suunnalta, jostakin korven pimennoista tuli luoteja, kra­naatteja. Näkymätön kuolema kaikkialla, miehiä kaa­tui sadoittain, tuhansittain. Se oli kauheata, kauheata.

Monet tulivat hulluiksi; monet, varsinkin upseerit, ampuivat luodin kalloonsa, ikäänkuin suomalaisten kuulat eivät olisi olleet kyllin tehokkaita. Kurikin tietysti alkoi höltyä. Tapasin kerran erään joukkueenjohtajan lukemassa sotamiehille lentolehtistänne ja selittämässä, että te kohtelette vankeja paremmin kuin meille oli uskoteltu, joten oli viisainta antautua vangiksi. No, hänet tietysti heti ammuttiin …

Kauhea, kauhea taistelu — järjetön tämä koko so­ta. Venäjän kansa ei sitä halunnut … Kommunistitko? — Ah, hekään eivät sitä halunneet. Monet heistä taistelun kestäessä makasivat maakuopissa päivä­kausia … Niin, no — tietysti he pelkäsivät. Mutta tämä osoittaa joka tapauksessa, etteivät he halunneet taistella.

Tiedättekö, arvoisa vastustajani, Stalinille ja Vo­roshiloville pitäisi näyttää divisioonamme kulkema tie — tuo viiden, kuuden kilometrin pituinen tienpätkä. He ovat järkeviä miehiä, niin ainakin luulen. He te­kisivät kanssanne rauhan. Sanotte, että he pelkäävät maailman pilkkaa — ei, sitä he eivät saa tehdä; jos kerran ovat suurmiehiä, kuten väitetään, eivät saa pelätä — Venäjän tähden. Ja nuo hullut koirat:

Molotov, Shdanov ja Kuusinen, nuo järjettömät sodanlietsojat ja sydämettömät provokaattorit, ne pitäisi panna pöyhimään niitä ruumiskasoja …
Ruumiskasoja, ah ei — ruumisvuoria ne ovat. En jaksa käsittää, miten toverini joutuivat niin läjiin. Kaamea, kaamea juttu on sota. Me neuvostomaan kansalaiset ja valtiovaltakin, me puolsimme aina rau­haa, puhuimme rauhasta ja rakastimme rauhaa. Kuinka populäärejä me silloin olimmekaan. Koko sivistynyt maailma oli takanamme, olimme kaikkien vapaitten ihmisten lempilapsi. Mutta nyt — nyt meitä hauku­taan, vihataan ja inhotaan. Olemme pannaan julistettu, koko maailman yhteydestä eroitettu kansa; siinä toveri Molotovin politiikan tulos.

Yhtä minä pyydän teiltä, suomalaiset: haudatkaa maahan nuo hirvittävät ruumiskasat ennenkuin läm­pimät tulevat. Muutoin saatte niskaanne ruton. En vihaa teitä, vaikka te niin hirvittävällä tavalla tuho­sittekin divisioonani. Ymmärränhän minä, että tei­dän täytyi … Mehän olimme syyllisiä. Tai oikeam­min emme me, vaan meidän johtajamme …

Minun täytyy tunnustaa — te olette hyviä soti­laita, liian kova pala meille purtavaksi. Mutta yksi vika ja paha vika teissä on. Te halveksitte meitä ve­näläisiä liiaksi, aliarvioitte. Minut esimerkiksi otti vangiksi parimiehinen partionne. Eivät viitsineet edes riisua aseista, viittasivat vain ja käskivät kulkea edel­lään. Parikymmentä meikäläistä he kokosivat kor­vesta ja ajoivat edellään kuin karjaa — molemmilla kivääri selässä. Kun minua kyydittiin rintaman taa, pysähtyi auto jonkun tiensyrjässä olevan talon eteen. Saattajanani toimiva upseeri pistäytyi sisälle. Autonkuljettaja seurasi häntä vähän ajan kuluttua, jättäen kiväärinsä viereeni ja autonsa hyrräämään.

No, tietysti — enhän minä minnekään lähtenyt; minnekä hornaan tällaisessa lumisessa erämaassa au­tolla menisi, mutta sittenkin … Liika huolettomuus ja vihollisen aliarvioiminen ei ole hyväksi. Me osaamme kyllä taistellakin, kun olosuhteet vain ovat suotuisat. Ah, jos meillä olisi Tuhatshevski … hän oli etevä mies ja kovin suosittu, mutta pahaksi onneksi hän joutui puhdistusten uhriksi. Paljon niihin aikoihin likvidoitiin upseeristostamme parhaita miehiä. Minäkin odotin tuomiota useita kuukausia, useat tovereistani menettivät päänsä …
Ilkeätäkö elää tuollaisen uhan alaisena? Kaikkeen tottuu. Samanlainen uhkahan meillä aina on Venä­jällä ollut pään päällä. Milloin Opritshina, milloin Ohrana, milloin NKVD …»

Ulkona ulvahti hälytyssireeni. Nousin ja nyök­käsin hyvästiksi. Vanha sotilas huokasi ja mutisi raskaasti:

»Millaisia petoja, viitsivät hätyytellä naisia ja lap­sia. Aivan sydän menee sykkyrälle, kun ajattelen, että saman kohtalon alaiseksi joutuisi oma perheeni. Mikä häpeä, mikä häpeä …»[i]

[i] Onttoni Miihkali, Suomussalmen sotatanterilla, 1940, sivut 161-170

jussina

Kokoomuslainen lähes puoli vuosisataa. Vapaaehtoista maanpuolustustyötä suunnilleen saman verran. Viron Suojeluskunnan (Eesti Kaitseliit) jäsen enemmän kuin neljännesvuosisadan. Kotisivu: jput.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu