Venäjä on hyvä naapuri (2)

Otsikossa mainittuja väitteitä näkee silloin tällöin julkisuudessa. Kuin myös väitteitä, ettei Venäjä ole koskaan hyökännyt minnekään, eikä miehitä mitään alueita.

Kirjoitin aiheesta artikkelin Puheenvuoroon 3.7.2013.

Tässä on päivitetty versio siitä vanhasta artikkelista.

Talvisota

Venäjä hyökkäsi rikollisesti Suomen kimppuun 30.11.1939 rikkoen törkeästi Suomen ja Venäjän välillä voimassa olleita hyökkäämättömyyssopimusta, Tarton rauhansopimusta ja sopimusta rajaselkkausten selvittämisestä – esittämättä minkäänlaista uhkavaatimusta ja julistamatta sotaa.

Tämän Venäjän rikoksen johdosta YK:n edeltäjä Kansainliitto erotti Venäjän jäsenyydestään ja kehotti jäsenmaitaan avustamaan Suomea kaikin mahdollisin tavoin puolustustaistelussaan.i

Suuri Pohjan Sota

”Asukkaita tapettiin estoitta, ja vangitut kyyditettiin Venäjälle. Rakvere, Paide, Viljandi ja Põltsamaa poltettiin maan tasalle.

Tämän jälkeen Vironmaalla ja Liivinmaalla ei enää ollut voimia vastustaa venäläisiä. Kun nämä 1703 tekivät Itä- ja Etelä-Viroon suuren ryöstöretken ja tsaari määräsi kaiken tuhottavaksi, korskea Sheremetjev vastasi: »Herrani, ei ole enää mitään hävitettävää! — Kaikki paikat ovat tyhjät ja autiot. Miehiä, naisia ja lapsia on otettu tuhansittain vangeiksi, samoin hevosia ja nautoja. Ne, joita ei voitu ottaa mukaan, lävistettiin tai hakattiin kappaleiksi. Koko Liivinmaa ja osa Vironmaasta ovat niin tyhjiä, että paikat ovat enää olemassa vain kartalla.»”ii

Puola 1939-

”Saksan ja Neuvostoliiton kesken sovittiin yhteishyökkäyksestä Puolaan. Hyökkäys toteutettaisiin niin, että molemmat ylittävät Puolan rajan omalta puoleltaan 1.9.1939 klo 05.00.

Sovittuna ajankohtana, syyskuun 1. päivää vasten yöllä Saksan sotavoi­mat olivat valmiina hyökkäysasemissa Puolan vastaisella rajalla. Kolme tuntia ennen h-hetkeä eli noin klo 01.30 yöllä saksalaisupseerit olivat olleet puhelin- ja radioyhteydessä neuvostoliittolaisten joukkojen ylimpään ko­mentopaikkaan Puolan itärajan takana ja saaneet ilmoituksen, että siellä on kaikki valmista hyökkäyksen aloittamiseksi sovittuna aikana klo 04.45.”iii

”Stalin suunnitteli Neuvostoliiton hyökkäystä Puolaan Vorosilovin, Saposnikovin ja Kulikin kanssa, jonka oli määrä komentaa rintamaa yhdessä Mehlisin kanssa, mutta hän odotti kunnes oli saanut Japania vastaan käydyn sodan turvallisesti päätökseen. Syyskuun 17. päivänä kello kaksi yöllä Stalin tapasi Molotovin ja Vorosilovin kanssa
Schulenbergin [Saksan suurlähettiläs Moskovassa – jp] ja kertoi hänelle: »Neljän tunnin päästä, kello kuusi, puna-armeija ylittää Puolan rajan.»”iv

Venäjä käytti Puolaan hyökätessään ihan merkittävän määrän joukkoja: ”Hyökkäys alkoi 17.9.1939 ja on hyvin todennäköistä, että operaation perusryhmitys noudatti sotaa edeltäneitä suunnitelmia. Sotaretki katsottiin päättyneeksi 28.9.1940.
Operaatioon osallistuneissa Valko-Venäjän rintamassa ja Ukrainan rintamassa oli kahdeksassa armeijassa ja ratsuväkimekanisoidussa ryhmässä kaksi moottoroitua
jalkaväen konekivääriprikaatia, 18 panssariprikaatia, 18 panssarirykmenttiä, 53 jalkaväkidivisioonaa, 13 ratsuväkidivisioonaa, 41 lentorykmenttiä, 15 linnoitusaluetta, 14 ylijohdon tykistörykmenttiä ja 37 armeijakunnan tykistörykmenttiä (divisiooniin kuuluneiden 116 tykistörykmentin lisäksi).”v

Venäjä hyökkäsi Puolaan 618 000 miehen ja 4733 hyökkäysvaunun
voimin.vi

Kun jotkut yrittävät väittää, ettei Venäjä a) hyökännyt Puolaan b) ainakaan hyökännyt Puolaan Saksan kanssa sovitusti, niin lainaan: ”Saksan kanssa elokuussa 1939 tekemänsä salaisen sopimuksen mukaisesti puna-armeija hyökkää Puolaan.”vii

Venäjän ja Saksan liittoutuneina Puolaa vastaan käymä sota päättyi Puolan kukistumiseen 2.10.1939.viii

Tosin Venäjä ja Saksa pitivät yhteisen voitonparaatin, jonka yhteydessä vaihtoivat lippuja, ja voitonjuhlan Puolan kukistumisen kunniaksi jo ennen näitä sodan viimeisiä laukauksia.ix

Tarkemmin tässä artikkelissa – myös kuvia yhteisestä paraatista.x

Taisteluissa maahantunkeutuvaa Venäjää vastaan Puolan asevoimat menettivät kaatuneina ja murhattuina 6000-7000 sotilastaan sekä sotavankeina ainakin 200 000 sotilastaan. Useita tuhansia puna-armeijan sotilaita tapettiin ja haavoitettiin.xi

Miehitettyään Puolan Venäjä murhasi Katynissä eri lähteiden mukaan noin 22 000 puolalaista upseeria ja virkamiestä laukauksella niskaan. Tarkin luku 21 857 murhattua on peräisin KGB:n päällikön Aleksandr Selepinin Hrustsoville
osoittamasta kirjeestä.xii

Puolan miehitys oli varsinainen joukkomurha, sillä Puolan suurlähetystön kotisivun mukaan ryssät murhasivat noin 1,5 miljoonaa puolalaista ja ”Saksalaisten miehittäjien toimesta sai surmansa yli 6 miljoonaa Puolan kansalaista, heidän joukossaan maan kolmimiljoonainen juutalaisväestö miltei kokonaan.”xiii

”Neuvostoliiton alueelle jäi runsaat viisi miljoonaa puolalaista. He joutuivat heti alusta lähtien voimakkaan ukrainalaistamis- ja venäläistämispolitiikan kohteeksi. Huhtikuusta 1940 kesäkuuhun 1941 alueelta kyyditettiin uusimpien puolalaisten arvioiden mukaan kaksi miljoonaa puolalaista Venäjän sisäosiin ja Siperiaan. — Ehkä puolet karkotetuista sortui Neuvostoliiton leirioloihin. Suoranainen kansanmurha kohdistui puolalaisiin upseereihin. Puolan itäosassa venäläisten käsiin joutui 300 000 puolalaista sotilasta, heistä 15 000 upseeria. Heille ei myönnetty sotavangin asemaa, vaan heitä kohdeltiin rangaistusvankeina. Upseerit erotettiin muista sotilaista erityisleireille, eikä heistä muutamaa harvaa, Moskovassa
kuulusteltua lukuun ottamatta tavattu enää ketään.”xiv

Afganistanin sota 1979-1989

Venäjä hyökkäsi 29.12.1979 Afganistaniin ja miehitti sen.xv Afganistanin operaatio alkoi maahanlaskujoukkojen itsenäisillä iskuilla Kabulin ja Bagramin lentokentille. Niille laskeutui lyhyessä ajassa maahanlaskudivisioona ja erillinen maahanlaskurykmentti. Maahanlaskujoukkojen yhteisvahvuus oli 7 700 miestä, 369
BMD-l-panssariajoneuvoa, 79 BTR-miehistönkuljetusajoneuvoa, 20 tela- ja 36 vedettävää tykkiä, 350 ajoneuvoa sekä 1 062 tonnia materiaalia. Ilmakuljetusvaihe kesti 54 tuntia, käytössä oli arviolta 280 kuljetuskonetta. Maahanlaskujoukot ja erikoisjoukot valtasivat lyhyessä ajassa presidentin virka-asunnon, televisiokeskuksen, Kabulin varuskunnan, Yleisesikunnan, sisäasiainministeriön sekä turvallisuusministeriön rakennukset. Afganistanin presidentti surmattiin ja tilalle valittiin sopivampi mies. Samaan aikaan rajan ylitti neljä divisioonaa, kaksi niistä eteni kohti Kabulia ja toiset kaksi kohti Kandaharia. Ilmasuojana oli MiG-21 -hävittäjiä ja tulitukena Mi-24 -taisteluhelikoptereita.xvi

On arvioitu, että Venäjä menetti tiesodassa 118 suihkukonetta, 333 helikopteria, 147 panssarivaunua, 1 314 panssariajoneuvoa, 433 tykkiä, 1 138 viesti- ja komentoajoneuvoa, 510 pioneeriajoneuvoa ja 11 369 kuorma-autoa.xvii

On arvioitu, että Venäjä menetti jo ennen Stingerin tuloa (1986) noin 600 lentokonetta ja helikopteria, joista huomattava osa ammuttiin alas ilmatorjunta-aseilla. Venäläisten mukaan jalkaväen aseet aiheuttivat 27 % vuoden 1985 helikopteritappioista (ennen Stingerin tuloa), 12,7 mm konekiväärit 40 %, 14,5 mm
konekiväärit 27 % ja ohjukset 6 %. Vaurioituneita koneita oli tietysti moninkertainen määrä. Venäläisten mukaan menetettiin vuosittain 30-35 Mi-8 -helikopteria. Onnettomuuksien osuudeksi on Afganistanin vaikeissa maasto- ja sääoloissa arvioitu 75-80 %, jolloin kokonaistappiot olisivat olleet noin 2 700-2 800 konetta.xviii

Afganistanissa koetut varsinaiset tappiot olivat Venäjän puolustusministeriön
mukaan kohonneet toukokuuhun 1989 mennessä 13 833 kaatuneeseen, 35 478 haavoittuneeseen sekä 310 kadonneeseen. Lähes 15 prosenttia kaatuneista olisi ollut upseereita. Luvut olivat todellisuudessa huomattavasti suuremmat: ilmeisesti noin 50 000 neuvostosotilasta kuoli ja kolme kertaa enemmän haavoittui.xix
Enemmän kuin miljoonan afgaanin arvioidaan kuolleen tässä sodassa.

Ensimmäinen Tshetshenian sota

Tshetshenia itsenäistyi Venäjän miehityksestä vuonna 1991 samalla kun esimerkiksi Viro ja Georgia. Toukokuun 26. päivänä 1992 Venäjä ja Tshetshenia sopivat Venäjän joukkojen vetämisestä Tshetsheniasta ja kuinka ollakaan tällä kertaa Venäjä myös noudatti sopimusta ja viimeinen venäläissotilas poistui Tshetsheniasta 7.7.1992.xx

12.3.1992 hyväksyttiin Tshetshenian täysin länsimainen perustuslaki kaikkine tavallisine oikeuksineen ja vapauksineen (mukaan luettuna naisten tasavertaisuus ja uskonnonvapaus). Tämä hieno perustuslaki on luettavissa mm. osoitteessa:
http://www.kolumbus.fi/suomi-tshetshenia-seura/laki.htm

Kesällä 1994 ”tuntemattomat lentokoneet” ilmaantuivat Tshetshenian pääkaupungin Groznyin taivaalle ja pommittivat hallituksen rakennuksia. Syksyllä tunnusteluiskut jatkuivat aina joulukuuhun saakka, jolloin Venäjän asevoimat aloittivat maahyökkäyksensä Tshetsheniaan.xxi

Perjantaina myöhään yöllä 9.12. Jeltsin allekirjoitti salaisen ukaasin nro. 2169C, jossa sanottiin: ”Varmistettava kaikkia valtion käytössä olevia välineitä käyttäen Pohjois-Kaukasian bandiittiryhmittymien aseettomiksi tekeminen.” ”Kaiken on oltava loppunut kahdenneksikymmenenneksi joulukuuta!” käski Jeltsin. ”Tulemme toimeen aiemminkin” vastasi [puolustusministeri – jp] Gratshov lyöden palveluvalmiina
kantapäitään yhteen.xxii

Venäjän joukot tunkeutuivat Tshetsheniaan kolmesta suunnasta 11.12.1994. Ensimmäinen Tshetshenian sota oli virallisesti alkanut. Venäläisen kenraali Troshevin muistelmista: ”Tshetshenian pääkaupunkia ympäröi kolme puolustusrengasta. Seurasi yksi Venäjän armeijan kaikkein raskaimmista tappioista Toisen maailmansodan jälkeen. Hävitettiin kokonaiset keskustan suuntaan liikkuneet kolonnat. Maikopin prikaati kaatui lähes täysivahvuisena, mutta Pavel Gratshov julisti, että Venäjän sotilaat kuolevat ”hymy huulilla”.”xxiii

”Varmasti voi sanoa, että 131. prikaati lakkasi olemasta taistelujoukko. Venäläiset ovat yksimielisiä panssariajoneuvojen menetyksistä, siten lasketaan, että 131. prikaati menetti kaupunkiin tunkeutuessaan 26 panssarivaunusta 20 ja 120 panssaroidusta ajoneuvosta 102 (Knezys &Sedlickas 1999: 101; Antipov 1998: 151; Novitshkov ja toiset 1995: 52; Kulikov & Lembik 2000: 88). 1. tammikuuta oli selvää, että Venäjän armeija oli kärsinyt hävittävän tappion. Rynnäkköön Groznyitä vastaan oli osallistunut lähes 6 000 miestä ja 350 panssariajoneuvoa.

Taistelujen kuluessa tshetsheenit olivat lyöneet rivistä 200 panssariajoneuvoa, joista 25 sotasaaliiksi (Knezys & Sedlickas 1999: 102-103). Shamil Basajev vahvisti, että
tshetsheenit olivat uudenvuodenyön taisteluissa ottaneet 150 vankia ja hävittäneet 221 Venäjän panssariajoneuvoa (Gall & de Waal 1997: 387-388). Venäjän puolustusministeri Gratshov tiedotti myöhemmin, että Venäjän menetykset kaatuneina operaation siinä vaiheessa nousivat 534:n. Vaan 1.1. illalla Tshetshenian pääesikunnan päällikkö Aslan Mashadov tiedotti, että 800-1 000 venäläistä sotilasta sai surmansa ja 81 otettiin vangiksi Groznyin taisteluissa (Knezys & Sedlickas 1999: 103). Kenraali Kulikovin tietojen mukaan Venäjän menetykset uudenvuodenyönä olivat 1 500 miestä kuolleina ja kadonneina (Kulikov & Lembik 2000: 88). Myös Venäjän kansanedustajat Groznyissa  arvioivat Venäjän menetyksiä uudenvuodenyönä 1 500 kaatuneeseen. Kaatuneiden määrä saattoi olla vieläkin suurempi, Venäjän joukoissa puhuttiin paikan päällä 2 000 kaatuneesta (Gall & de Waal 1997: 15-16). – – Venäläisten tuli vielä käydä kaksi kuukautta kovia taisteluita, ennen kuin he kykenivät lopuksi valloittamaan Groznyin. Kaupunki oli siihen mennessä pommitettu raunioiksi. Yksi tarkkailija laski 4 000 pomminräjähdystä tunnissa – se oli voimakkain pommitus Toisen maailmansodan jälkeen.

Viimeinen osa Groznyista (Tshernoretshje) valloitettiin 6.3.1995, sen jälkeen kun tshetsheenit olivat päättäneet vetää viimeisen aktiivisen (Shamil Basajevin) yksikön kaupungista.” Huomioitakoon vielä, että venäläisten lähteiden mukaan tähän hyökkäykseen lähteneisiin joukkoihin kuului kaiken kaikkiaan yli 15 000 miestä, noin 200 panssarivaunua, yli 500 BMP:tä ja BTR:ää, 200 kenttätykkiä ja kranaatinheitintä. Gratshovin mukaan koko Tshetshenian valloitusoperaatioon lähti alun alkaen 23 800 miestä, mutta joukkojen määrä kasvoi maaliskuuksi
58 000 mieheen (Faurby & Magnusson 1999: 76-77).”xxiv

Venäläiset harjoittivat suoranaista ihmisjahtia – kellareista otettiin kiinni viimeiset kauhusta puolikuoliaat ihmiset, jotka olivat pääasiallisesti lapsia, alaikäisiä ja vanhuksia, sekä ammuttiin turvallisuuspalvelun suoranaisen käskyn perusteella kaikki miespuoliset 12-60-vuotiaat (helmikuussa 1995.).xxv

”Minulla oli häpeä kuunnella kertomuksia rauhallisista asukkaista, jotka vietiin venäläisillä helikoptereilla Samashkin kylän luona olleen tarkastuspisteen läpäisseestä pakolaiskulkueesta, että heidät voitaisiin myöhemmin vaihtaa vankeihin. Heitä oli yhteensä 43 ja kaikilta piestiin kylkiluut sisään, munuaiset irti ja murrettiin sormet, että he eivät voisi enää ampua. Vaan ”herrasvilli-ihmiset” erehtyivät – aiemmin ne pojat eivät sotineet, mutta sen jälkeen mitä heille tehtiin, tempasivat he sideharsoon käärittyinä aseet ja vaivoin seisomaan kykenevinä lähtivät tappamaan.”xxvi

”Venäläiset saivat kuitenkin 8.2.1995 lopulta haltuunsa raunioiksi pommitetun ja ammutun pääkaupungin. – – Kaupunki hävitettiin miltei täydellisesti.”xxvii

Venäjä onnistui murhaamaan Tshetshenian vapailla vaaleilla valitun laillisen presidentin Dzhohar Dudajevin 21.4.1996 kesken rauhanneuvottelujen – mikä oli venäläisten taholta erityisen karkea rikos. Perustuslain mukaisesti varapresidentti Zelimhan Jandarbijev astui presidentin viransijaiseksi.xxviii

Tshetsheenijoukot valtasivat pääkaupunki Groznyin takaisin hallintaansa 6.8.1996 pääesikunnan päällikkö eversti Aslan Mashadovin johdolla. Mashadov saavutti välirauhan 15.8.1996 neuvotellessaan Venäjän turvallisuusneuvoston
sihteerin kenraali Aleksandr Lebedin kanssa. Venäjän federaation ja Itshkerian tshetsheenitasavallan välinen rauhansopimus allekirjoitettiin 31.8.1996 Dagestanilaisessa kaupungissa Hasavjurtissa. Aslan Mashadov valittiin vapaissa ja
demokraattisissa, kansainvälisten tarkkailijoiden (ETYJ, EN) valvomissa vaaleissa 27.1.1997 laillisesti Tshetshenian presidentiksi – hän sai 64,8% äänistä. Presidentti Jeltsin ja presidentti Mashadov allekirjoittivat 12.5.1997 Kremlissä rauhan ja yhteistyön sopimuksen. Mashadovin titteli sopimuksessa oli nimenomaan Itshkerian tshetsheenitasavallan presidentti.xxix

Lisää yksityiskohtia löytyy täältä.

Toinen Tshetshenian sota

”Venäjän imperiumin perittyjä viisauksia on ollut aloittaa uusi sota sisäpoliittisten kriisien voittamiseksi. Imperiumin yhä alistamista vieraista kansoista tshetsheenit ovat olleet itsepäisimpiä. Vuonna 1999 he olivat taas kuin tarjottimella valmiina kuritettaviksi juuri silloin, kun Moskovan valtakeskus tarvitsi yhteisen ja yleisen vihan kohdetta. Aivan kuin viisi vuotta aiemmin ensimmäisen Tshetshenian sodan aikana myös 1999 melkein kaikki venäläiset toivoivat tshetsheenien nujertamista tai jopa hävittämistä. Salaiset palvelut kävivät työhön tshetsheenikysymyksen valjastamiseksi presidentin vaalien voittamiseen. Kaksi venäläisupseeria Yuri Felshtinsky ja Alexander Litvinenko dokumentoivat vuonna 2002 ilmestyneessä kirjassaan Blowing up Russia: Terror from Within neljä tapahtunutta ja yhden
kesken jääneen asuintalon räjäytyksen Venäjän kaupungeissa kesällä 1999. He osoittavat FSB:n upseerien olleen mukana räjäyttämässä kerrostaloja, joissa kuoli yhteensä satoja ihmisiä. He selvittivät räjähdysaineiden laadun ja osoittivat niiden tulleen läheisiltä valtion asevarikoilta. Kirja dokumentoi vaivalloisen täsmällisesti tiedonkulun ja räjäytysten jälkihoidon eri vaiheet ja selvittää työssä mukana olleiden upseerien aiempia terroritekoja. Felshtinsky ja Litvinenko torjuvat kirjassaan Venäjän johdon syytökset tshetsheenejä vastaan ja toteavat todistaneensa, että salaiset palvelut ja ennen kaikkea FSB olivat terroritekojen takana.

Todisteita on paljon. Jatkuvana todistuksena palvelee yhä se erittäin merkillinen seikka, etteivät viranomaiset ole erityisemmin välittäneet tutkia räjäytyksiä jälkeenpäin eivätkä yrittää aktiivisesti saada kiinni syyllisiä. Sen sijaan viranomaiset
aloittivat oitis vihakampanjan tshetsheenejä vastaan.”xxx

Tshetshenian sodasta on hyvin tunnettu tieto panssarieversti Juri Budanovin rikos, jossa tämä kuristi ja raiskasi tshetsheenineitokaisen (en tiedä kummassa järjestyksessä), joten en käy yksityiskohtia tässä lävitse. Mielenkiintoista on ollut kuitenkin seurata vuosikausia jatkunutta oikeusprosessia, jossa häntä ei olla mitenkään saatu tuomittua kärsimään rangaistusta rikoksestaan. Tyypillinen oli myös hänen puolustautumisensa oikeudessa: ”jos minut tuomitaan, niin sitten pitää tuomita puoli miljoonaa muutakin venäläistä sotilasta”.

”Vaikka sotilaat tietävät, että teloitukset ja muut ihmisoikeusrikkomukset ovat väärin, niitä ei kuulemma voi sodassa väistää. Joskus ne ovat jopa välttämättömiä. Venäläinen upseeri (25) perusteli asiaa näin: ”Mitä sääntöjä? Mikä Geneven sopimus? Mitä sitten, vaikka Venäjä on sen allekirjoittanut? Minä en ole sitä allekirjoittanut, yksikään kavereistani ei ole sitä allekirjoittanut. – – Nämä säännöt eivät toimi Venäjällä.”

Sotilaat saattavatkin ”luottaa siihen, etteivät esimiehet ryhdy vakavasti tutkimaan rintaman väärinkäytöksiä. He uskoivat esivallan puhuvan yhtä julkisuudessa, mutta
toisaalta sulkevan silmänsä sotarikoksilta. Venäjän armeijassa ei ole tapana rangaista sellaisista.” Muutamat sotilaat ovat lisäksi kertoneet, että tutkijat jopa auttavat peittelemään julmuuksia.

Mielipideilmasto johti käytännössä siihen, että venäläiset eivät juuri ottaneet Tshetsheniassa vankeja. Kiinni saadut ammuttiin joko heti, ”matkalla [300 kilometrin päässä olleelle] lähimmälle poliisiasemalle” tai sen jälkeen, kun heitä oli ensin lyöty ja kidutettu kuumalla pistimellä. Erästä naispuolista tshetsheenitarkka-ampujaa käsiteltiin erityisen kekseliäästi. ”Me revittiin se kahtia kahdella panssariautolla, sidottiin se nilkoista rautalangoilla autoihin. Verta tuli paljon, mutta pojat tarvitsivat sitä. Tämän jälkeen monet pojista rauhoittuivat. Me tehtiin oikeutta pojille, ja pojille se oli tärkeintä.” Ryöstely ja kapinallisiksi epäiltyjen teloittaminen ampumalla olivat
kuitenkin yleisimpiä rikoksia. Summittainen tappaminen ei kohdistunut vain kapinallisiksi epäiltyihin. ”Muuan 35-vuotias armeijan upseeri kertoi hukuttaneensa viisihenkisen perheen, neljä naista ja yhden miehen näiden omaan kaivoon.” (Reynolds 2000.)

Länsimaiseen uutislevitykseen tuli vuoden 2000 helmikuun lopulla baijerilaisen N24-televisioyhtiön kuvanauha. Siinä hinattiin tshetsheenimiestä Venäjän armeijan kuorma-autolla pitkin mutaista peltoa. Kuvanauhan toinen otos näytti, kuinka venäläissotilaat täyttivät joukkohautaa silvottujen ja pahoinpideltyjen tshetsheenien ruumiilla. Osalta puuttuivat korvat. Monien kädet sekä nilkat oli sidottu, mikä osoitti, että he eivät olleet kuolleet ainakaan taistelussa. Siihen ei yleensä lähdetä omat raajat sidottuina, eikä ruumiin raajoja tarvinnut kaiketi sitoa Tshetsheniassakaan. BBC ilmoitti julkistamisen jälkeen, että osa sen hallussa olleesta materiaalista oli liian järkyttävää, jotta sitä olisi voinut esittää julkisesti. (Tiittula 2000b, A 16; Koponen 2000e.)

Venäjän turvallisuusjoukot syyllistyivät kiduttamiseen, tappamiseen, ryöstelyyn, hävittämiseen ja muihin ihmisoikeusrikoksiin. Tshetsheniaan perustettiin myös lukuisia kidutuspaikkoja, joihin saatiin asiakkaita hallinnollisten pidätysten ja laittomien vangitsemisten yhteydessä. Monet turvallisuusiskuissa pidätetyt eivät edes tienneet, missä heitä kidutettiin, koska silmät peitettiin kuljetusten ajaksi. Hakkaaminen ja pieksäminen olivat tavanomaisimpia kidutuskeinoja. Niiden lisäksi kuulusteluissa käytettiin mitä mielikuvituksellisempia menetelmiä, joiden
valikoimassa oli todella kekseliäitä ja teknistä innovaatiota osoittavia konsteja.

Erään tshetsheenimiehen (22) pää kasteltiin ja hänen korviinsa kiinnitettiin metalliset pyykkipojat, joihin johdettiin sähköä. Sähkösokki kesti useita sekunteja, ja se toistettiin viisi kertaa. Sitten kidutettava sidottiin kiinni tuoliin ja hänen rintaansa leikattiin veitsellä ristin kuva. Toista pidätettyä (49) potkittiin kuten jalkapalloa.
Kolmas tshetsheeni (38) joutui viettämään kolme päivää venäläisten vankina maakuopassa, jossa oli hänen lisäkseen 10 muuta miestä. Maakuoppiin säilöttyjen
vankien päälle kaadettiin roskia, eikä edes selleihin päässeille ollut sänkyjä, peitteitä, ei usein edes ämpäriä tarpeiden tekemistä varten.

Vangit eivät saaneet venäläisiltä ruokaa eivätkä juomaa, vaan heidän oli hankittava sitä sukulaistensa avulla. Venäläiset sotilaat varastivat tällöin osan ruokalähetyksistä. (AJ 2002; Parkkonen 2002j; Vairimaa 2001; Washington-STT-AFP 2001.)”xxxi

Tässä artikkelissa paljon lisää kyseisestä sodasta – mm. Anna Politkovskajaa. Se sota jatkuu edelleen ja on levinnyt mm. Ingushiaan, Dagestaniin ja Kabardino-Balkariaan.

Georgian sota 2008

Laitan tähän vain hyvin lyhyesti. Paljon lisää faktaa löytyy täältä.

1. Abhasia ja ns. Etelä-Ossetia ovat kansainvälisesti tunnustettua, ikiaikaista, Georgian aluetta;
2. Venäjä miehitti Georgian ensimmäisen kerran vuonna 1801. Georgia jälleenitsenäistyi samalla kun Suomi, mutta hävisi Vapaussotansa Venäjää vastaan vuonna 1921, joten Georgia joutui jälleen Venäjän miehittämäksi. Georgia jälleenitsenäistyiuudelleen vuonna 1991 samalla kun mm. Viro palautti itsenäisyytensä voimaan;
3. Imperialistinen Venäjä ei halunnut kuitenkaan luopua strategisesti tärkeällä paikalla olevasta Georgiasta, joten Venäjä miehitti Georgian
   Abhasian sekä Georgian ns. Etelä-Ossetian. Venäjä asetti niille miehittämilleen alueille nukkehallitukset (aivan kuten Talvisodassa Suomelle ns. Terijoen hallituksen). Venäjä suoritti alueilla etniset puhdistukset, hyvin laajamittaisen Abhasiassa, siellä noin neljännesmiljoona georgialaista joutui pakenemaan omista
   kodeistaan pakolaisiksi;
4. Georgia on tarjonnut molemmille Venäjän miehittämänä oleville maakunnilleen erittäin laajaa autonomiaa, mutta se ei ole kelvannut Venäjälle, jonka päämääränä on koko ajan ollut (ja on) miehittää jälleen koko Georgia;
5. Venäjä valmistautui huolellisesti hyökkäämään Georgiaan olympialaisten aikana. Venäjän joukot tulittivat ns. Etelä-Ossetian alueelta georgialaiskyliä saadakseen Georgian provosoitumaan. Venäläisiä joukkoja tunkeutui Georgian alueelle 07.08.2008 – invaasio;
6. Georgia vastasi tuleen, mutta lopetti sen presidentti Saakashvilin käskystä – Saakashvili halusi neuvotteluja;
7. Venäjä ei halunnut neuvotteluja vaan tekosyyn täysimittaiseen hyökkäykseen Georgian kimppuun, joten Venäjän joukot tulittivat uudelleen georgialaiskyliä aiheuttaen kuolonuhreja ja haavoittuneita – saadakseen aikaan sodan. Sotaa edeltävästä periodista ja sodan alusta on artikkeli täällä, kronologiaa kelloaikoineen löytyy täältä;
8. Kuumaverisiltä georgialaisilta meni hermo ja he lähtivät suunnittelemattomaan ad hoc hyökkäykseen (omalle alueelleen) lopettaakseen kyliensä tulituksen. Juuri tätä Venäjä halusi ja aloitti välittömästi täysimittaisen hyökkäyksen Georgiaa vastaan –
   Georgiaa, joka ei ollut uskonut sotaan, eikä valmistautunut siihen. Valitettavasti Georgia ei ensimmäisenä operaationa räjäyttänyt Georgiasta Venäjälle johtavaa Rokin tunnelia umpeen – niinpä Venäjä sai tuotua sen tunnelin kautta Georgian alueelle valtavat hyökkäysjoukot;
9. Venäjä hyökkäsi Tshinvalista Goriin, vaikka kuten tavallista valehteli, ettei hyökkää sinne. Sitten Venäjä valehteli, ettei sen joukot ole Gorissa, vaikka sen vahvisti mm. kansainvälinen media. Seuraavaksi Venäjä valehteli vetävänsä joukot Gorista, mutta ei vetänyt – vaan Venäjän joukot ammuskelivat ympäriinsä tuhoten, ryöstäen ja murhaten;
10. Venäjä hyökkäsi miehittämänsä Georgian maakunnan Abhasian alueelta Senakiin ja Potin satamakaupunkiin, jota se oli jo aiemmin (9.8.2008 klo 00.12) pommittanut raskaasti. Valitettavasti Georgia ei räjäyttänyt Zugdidin lähellä olevia suuria siltoja hidastaakseen Venäjän etenemistä. Georgia ei yksinkertaisesti ollut uskonut sotaan, joten sotaan ei oltu myöskään valmistauduttu;
11. Venäjä on aiheuttanut merkittäviä tuhoja eri puolilla Georgian alueita – suurelta osin siviili-infrastruktuurille;
12. Venäjä lupasi useaan otteeseen vetäytyä Georgian alueelta, mutta ei edes aloittanut vetäytymistään. Venäjä vuoroon väitti aloittaneensa vetäytymisen, vuoroon kiisti sen. Kansainvälinen yhteisö vaati Venäjää vetäytymään Georgian alueilta, mutta Venäjä ei ollut eikä ole oikeasti halukas vetäytymään, eikä vetäydy, ellei sitä konkreettisesti pakoteta vetäytymään. Lopulta vetäytyi Gorista, Potista, Senakista ja Zugdidista;
13. Venäjä estää EUn sotilastarkkailijoita, ETYJin sotilastarkkailijoita ja YKn tarkkailijoita näkemästä mitä sen miehittämillä Georgian alueilla on tehty sekä tarkkailemasta mitä tehdään;
14. Sodan jälkeen, aseleposopimuksen vastaisesti, Venäjä miehitti vielä lisää Georgian alueita Akhalgorin alueelta;
15. Tätä kirjoitettaessa 19.11.2009 ja 15.10.2019 Venäjä miehittää edelleen laittomasti Georgian kansainvälisesti tunnustettuja alueita Abhasiaa, ns. Etelä-Ossetiaa ja Akhalgoria järjestäen koko ajan erilaisia provokaatioita saadakseen syyn hyökätä uudelleen Georgiaan.

Ukraina 2014 ”vallankumous”

Venäjä teki kansanmurhan ja etnisen puhdistuksen Ukrainassa 1930-luvulla. Kun Saksa teki ennakoivan iskun itään vuonna 1941, niin ukrainalaiset taistelivat Venäjää vastaan saavuttaakseen Ukrainan itsenäisyyden. Kun Venäjä miehitti Ukrainan jälleen vuonna 1944, niin ukrainalaiset taistelivat taas aktiivisesti Venäjää vastaan aina vuoteen 1956 saakka. Neukkulan kemahdettua ukrainalaiset alkoivat taas pyrkimään pois Venäjän karhun kainalosta ja Venäjä on yrittänyt sen estää. Oranssi vallankumous näytti hyvältä askeleelta vapaaksi länsimaaksi. Venäjä ei kuitenkaan heittänyt kirvestä kaivoon, vaan pitää Ukrainasta kiinni kynsin-hampain.

Ukrainan venäjämielinen presidentti Viktor Janukovitsh kieltäytyi 21.11.2013 odottamattomasti allekirjoittamasta assosiaatio- ja vapaakauppasopimusta Euroopan Unionin kanssa ja antoi selvästi ymmärtää suuntautuvansa Venäjän isännöimään Euraasian liittoon.

Ukrainan kansa reagoi tähän presidenttinsä petokseen ja valtasi Kiovan keskustan. Massojen taktiikka oli yksinkertainen – kaduilta ei poistuta ennen kuin hallituksen politiikka muuttuu.

16.1.2014 Ukrainan vallassa ollut koalitio rikkoi totaalisesti Ukrainan Parlamentin sääntöjä ja sääti ilman opposition paikallaoloa epädemokraattisen lakipaketin.

Ukrainan pitkäaikainen pääministeri Mykola Azarov joutui eroamaan 28.1.2014 ja pääministeriksi tuli varapääministeri Serhyi Arbuzov.

Rauhanomainen mielenosoitus muuttui veriseksi alkaen 18.2.2014 ja venäläisten tarkka-ampujien suorittamaksi mielenosoittajien ja poliisien joukkomurhaksi 20.2.2014. Joukkomurhan jälkeen yli 50 hallituskoalition kansanedustajaa siirtyi opposition leiriin ja suuri osa viranomaisten joukoista kieltäytyi täyttämästä käskyjä ja poistui.

22.2.2014 Ukrainan parlamentti äänesti parlamentin johdon vaihtamisesta ja presidentti Janukovitshin erottamisesta. Päätöksen puolesta äänesti 328 kansanedustajaa, eli sillä oli hyvin vahva kannatus. Virkaatekeväksi presidentiksi nimitettiin Oleksander Turtshinov.

23.2.2014 venäläiset vaihtoivat väkivalloin Sevastopolin kaupunginhallituksen ja pienet vihreät miehet (Venäjän erikoisjoukkojen sotilaat) alkoivat valumaan Sevastopolin sotasatamasta koko Krimin niemimaalle.

27.2.2014 ne Venäjän erikoisjoukkojen sotilaat ilmaantuivat Krimin alueparlamentin rakennukseen ja niiden paikallaollessa ”äänestettiin” Krimin johtoon porukka, joka oli vaaleissa saanut viisi prosenttia äänistä ja joka välittömästi tiedotti halunsa liittää Krimi Venäjään.

27.2.2014 pääministerin tehtäviä hoitanut Serhyi Arbuzov luovutti pääministerin valtuudet Arseni Jatsenjukin hallitukselle, jolla oli parlamentin enemmistön tuki takanaan.

Eli sotilasvallankumous tapahtui Krimillä (Sergei Aksjonov valtaan), eikä aseellinen vallankaappaus Kiovassa, kuten Venäjän propaganda valehtelee.

Lähde.

Sota Itä-Ukrainassa

Saatuaan miehitettyä laittomasti Ukrainan Krimin Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan Itä-Ukrainassa.

Alku näytti hyvältä, riisutaan ukrainalaiset joukko-osastot aseista ja valloitetaan Ukrainalta alueita. Sitten tulikin yllätys, kun ukrainalaisista vapaaehtoisista muodostetut joukko-osastot eivät antaneetkaan aseitaan, vaan uhkasivat avata tulen jos ryssät ylittävät aidan. Venäläiset eivät uskoneet, vaan aloittivat sodan. Sitä on sitten käyty vaihtelevalla menestyksellä jo yli viisi vuotta. Ensin Venäjä sai valloitettua suurehkoja alueita Ukrainalta, sitten ukrainalaiset valtasivat vastahyökkäyksellä osan alueistaan takaisin, mutta voima ei riittänyt koko alueen puhdistamiseen. Nyt sitten käydään matalan intensiteetin asemasotaa.

Yhteenveto

Voisin kirjoittaa Venäjän rikoksista vaikka useita kirjoja, jätän
kuitenkin lukijoilleni mahdollisuuden päätellä ylläolevan lyhyen artikkelin perusteella ihan itse onko Venäjä hyvä naapuri.

——————————————————————–

i http://jput.fi/Talvisota.htm

ii Seppo Zetterberg, Viron historia, 2007, sivu 261

iii Ville Tikkanen, Kohtalon divisioonat, 2009, sivu 11

iv Simon Sebag Montefiore, Stalin, 2004, sivu 321

v Ohto Manninen, Miten Suomi valloitetaan, 2008, sivu 33

vi Mark Solonin, 25.juuni 1941: Rumalus või agressioon, 2010, sivu 39

vii Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 13

viii Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 1, 1973, sivu 109

ix Paul Carell, Marssi Venäjälle, 2003, sivu 21

x http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Venaja_ja_Saksa_hyokkasivat_liit.htm

xi Exhibition of Polish Military Museum (Muzeum Wojska Polskiego), ”September 1939”, lokakuu 2011

xii Edvard Radzinski, Stalin, 1995, sivu 567

xiii http://www.embassyofpoland.fi/lyhy/historia/lyhyhistprl.html

xiv Kalervo Hovi, Puolan historia, 1994, sivu 152

xv Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta
Suomen suunnalla, 2003, sivu 286

xvi Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta
Suomen suunnalla, 2003, sivu 322; Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä
sodassa, 2003, sivu 384

xvii Mohammad Nawroz & Lester Grau, The Soviet War in Afghanistan, 1996, sivu 8; Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 392

xviii Ahti Lappi, Ilmatorjunta kylmässä sodassa, 2003, sivu 394

xix Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivut 331-332

xx Alla Dudajeva – Miljoni esimene; 2004; sivu 134, 471

xxi Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto, Martti Valkonen – Salaisen poliisin valtakunta; 2004; sivu 155

xxii Alla Dudajeva – Miljoni esimene; 2004; sivu 253

xxiii Alla Dudajeva – Miljoni esimene; 2004; sivu 273

xxiv Aart Nõmm; Sõdur 4/2004; Vana-aastõhtune rünnak Groznõile aastal 1994; sivu 22

xxv Alla Dudajeva – Miljoni esimene; 2004; sivu 289

xxvi Alla Dudajeva – Miljoni esimene; 2004; sivu 292

xxvii Erkki Nordberg – Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 341

xxviii Alla Dudajeva – Miljoni esimene; 2004; sivu 289

xxix Alla Dudajeva – Miljoni esimene; 2004; sivu 473

xxx Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto, Martti Valkonen – Salaisen poliisin valtakunta; 2004; sivu 168

xxxi Erkki Nordberg – Arvio ja Ennuste Venäjän
sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 587