Minä, Nato ja JEF

Keski-Pohjanmaan reserviläiset järjestivät hiljattain keskustelutilaisuuden otsikolla Nato eilen, tänään ja huomenna – entiset puolustusministerit kertovat, jossa olin yhdessä alkuvuonna Antti Kaikkosta ministerinä 55 päivää ryhdikkäästi sijaistaneen kansanedustaja Mikko Savolan kanssa. Oma alustukseni kulki suurin piirtein seuraavalla tavalla.

Nato perustettiin vuonna 1949. Kylmän sodan vuosikymmeninä se hoiti tehtävänsä puolustusliittona erinomaisesti. Neuvostoliiton romahdettua ja YYA-sopimuksen ollessa historiaa pidin nuorena miehenä luonnollisena, että Suomikin liittyisi Natoon. Itse en EU:sta paljoa perustanut, siksi äänestin ei EU:lle vuonna 1994, mutta jos samassa kansanäänestyksessä olisi ollut mahdollisuus äänestää myös Natoon liittymisestä, olisin äänestänyt kyllä. Norjan malli vaikutti toimivalta: ei EU:lle, kyllä Natolle.

Kylmän sodan päätyttyä Nato haki itselleen uutta tehtävää: se muuntui kriisinhallintaorganisaatioksi, sotkeutui 1990-luvun lopulla Jugoslavian hajoamissotiin, sitten juuttui kahdeksi vuosikymmeneksi Afganistanin sisällissotaan. Samaan aikaan Naton jäsenmaat luopuivat yksi kerrallaan yleisestä asevelvollisuudesta ja vahvasta oman maan puolustamisen mallista sekä luottivat verraten pieniin liikuteltaviin ammattiarmeijoihin, joilla toteutettaisiin kriisinhallintaoperaatioita. Uskottiin, ettei perinteistä, laajamittaista sotaa tulla ainakaan Euroopassa enää käymään.

Pidin tätä huonosti harkittuna turvallisuuspolitiikkana. Koska Venäjä on aina Venäjä ja Suomen naapuri, ei Nato-maiden valitsema tie mielestäni voinut olla Suomen maanpuolustuksen tie. Siksi minusta tuli vähitellen 2000-luvulle tultaessa Nato-kriittinen tai Nato-skeptinen, miten vain.

Nato ei ole minulle koskaan ollut mikään ideologinen mörkö, kuten se poliittiselle vasemmistollemme pitkään oli tai taikasana, kuten se on poliittiselle oikeistollemme. Olen pragmaatikko. Puolustusta ei voi ulkoistaa, oltiin liittokunnassa tai ei. Yleinen asevelvollisuus ja aluepuolustus ovat Suomen puolustuksen fundamentteja, niistä oli pidettävä kiinni

Krimin valtauksen jälkeen 2014 Nato aloitti paluumarssin juurilleen puolustusliittona. Henkilökohtainen suhteeni Natoon jälleen lämpeni, varsinkin kun eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtajana 2011–2015 ja sen jälkeen puolustusministerinä Juha Sipilän hallituksessa 2015–2019 sain kehitystä läheltä seurata.

Teetimme Nato-selvityksen, teimme Naton kanssa yhteistyöasiakirjoja, osallistuimme harjoituksiin ja Nato-puolustusministerikokouksiin yhdessä Ruotsin kanssa. Ylipäätään menimme niin lähelle Natoa kuin mennä voi olematta Naton jäsen. Nato oli Suomelle ja Ruotsille läheinen yhteisö, mutta poliittista tahtoa liittyä siihen ei kummassakaan maassa ollut.

Kun Venäjän häikäilemätön aggressio Ukrainaa ja yleensä läntistä vapaata maailmaa kohtaan alkoi toissavuoden lopulta lähtien toden teolla kiihtyä, otin julkisesti kantaa Natoon liittymisen puolesta. Kannustin tasavallan presidenttiä ja hallitusta toimimaan, sillä uskoin että kansa kyllä seuraa valtiojohtoa perässä.

Mutta se olikin lopulta Suomen kansa, joka sai valtiojohdon kääntämään Nato-kelkkansa, viimeistään silloin kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24. helmikuuta 2022 oli alkanut. Vanha totuus: kyllä kansa tietää.

Turkin ja Unkarin venkoilua jäsenyyden ratifiointiprosessissa en osannut aavistaa, kukapa olisi, sen sijaan Turkin ja Kreikan ikiaikainen vastakohtaisuus oli hyvin tiedossa. Sen vuoksi syntyi JEF. Siitä vielä muutama sana.

Nimittäin Iso-Britannian johtama, alkuaan Alankomaat, Baltian maat sekä Norjan ja Tanskan käsittänyt Joint Expeditionary Force. eli JEF, jonka päämääränä oli ja on kehittää osallistujamaiden sotilaallisia valmiuksia, ennaltaehkäistä kriisejä ja tarvittaessa toimia yhdessä kriisitilanteissa. Britit olivat brexitinsä myötä jättämässä EU:n, mutta lisäämässä puolustusyhteistyötään Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella.

Krimin valtauksen jälkeisessä tilanteessa Naton yksimielistä päätöksentekokykyä epäiltiin etenkin Turkin ja Kreikan vastakohtaisuuden takia. Siksi Nato kannusti niin sanottuun kehysvaltioyhteistyöhön, sellaiseen kuin JEF. Yhdeksän maan JEF olisi ketterämpi operaatioihin – olivat ne sotilaallisia tai luonnonkatastrofeihin liittyviä, lähellä tai kaukana – kuin 29:n maan Nato.

Puolustusministerikaudellani solmittiin kymmenen kahden- tai monenvälistä puolustusyhteistyöasiakirjaa. Ruotsi- ja Yhdysvallat-yhteistyö kiinnostivat, JEF oli vähemmän mediaseksikäs. Toimittajat eivät pääsääntöisesti ymmärtäneet siihen liittymisen historiallista merkitystä. Lauri Nurmi oli poikkeus.

Itse näin tässä uudessa yhteistyöulottuvuudessa läntisen Euroopan merkittävimmän sotilasmahdin ja ydinasevaltion – Iso-Britannian – kanssa aivan erityistä potentiaalia tilanteessa, jossa Suomen kansa ei ollut vielä henkisesti valmis liittymään Natoon. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan reilu vuosi sitten, Suomi ja Ruotsi saivat juuri JEF-yhteistyön johdosta Iso-Britannian turvatakuut.

J.K. Toimittaja Paavo Teittisen kirjoitus Helsingin Sanomissa Telaketjumies oli oikeassa on kai otettava kiitollisena vastaan jonkinlaisena rehabilitaationa, siksi paljon Hesari on poliittista toimintaani vuosien varrella arvostellut. Siinä jäi kuitenkin kansainvälinen toimintani varjoon, tämä blogi osaltaan täydentäköön kokonaiskuvaa.