Muistamme jatkosodan heimoveteraaneja

Helsingin Töölössä kokoonnuttiin 21. syyskuuta 2024 muistamaan jatkosodassa Suomen puolella taistelleita inkeriläisiä ja itäkarjalaisia heimoveteraaneja. Samalla muistettiin välirauhansopimuksen solmimispäivää 19. syyskuuta 1944, josta on kulunut jo 80 vuotta. Pidin tilaisuudessa puheen, josta ohessa otteita.

Suomen puolustusvoimissa jatkosodassa palvelleista suomensukuisista sotilaista puhuttaessa parhaiten muistetaan virolaisista vapaaehtoisista koottu Jalkaväkirykmentti 200, kutsumanimeltään soomepoisid eli Suomen-pojat. JR 200 perustettiin alkuvuonna 1944 ja se osallistui seuraavan kesän torjuntataisteluihin Karjalan kannaksella, kunnes Suomen-pojat elokuussa kotiutettiin osallistuakseen vastaaviin taisteluihin kotimaassaan.

JR 200 syntyi virolaisten itsenäisyysmiesten aloitteesta. Tavallaan sitä voi verrata jääkäriliikkeeseemme: virolaisten tavoitteena oli muodostaa runkojoukko uudelleen syntyväksi toivotun Viron tasavallan puolustusvoimille. Toisin kävi, mutta joka tapauksessa jatkosodassa Suomen armeijassa palvelleita virolaisia oli noin 3 400. Heitä on vielä kymmenisen elossa.

Hatunnosto Suomen-pojille, jotka taistelivat tunnuslauseensa mukaisesti Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta.

Itäkarjalaiset ja inkeriläiset heimoveteraanit ovat jääneet julkisuudessa Suomen-poikien varjoon. Itäkarjalaisia ja inkeriläisiä oli Suomessa pakolaisina bolševikkivallankumouksen ja sitä seuranneen Venäjän sisällissodan – mukaan lukien vuosien 1918–1922 heimosotaretkien – seurauksena tuhansittain. Inkeriläisiä oli myös maailmansotien välisenä aikana paennut Suomeen välttääkseen Neuvostoliitossa harjoitettua etnistä vainoa.

Heimolaisia koottiin kesällä 1941 perustettuun Prikaati K:hon eli Prikaati Kuussaareen, jossa itäkarjalaisia sijoitettiin heidät syntyperänsä mukaan joko Aunuksen tai Vienan Heimosoturipataljoonaan.

Prikaati K:ta komensi jääkärieverstiluutnantti Eero Kuussaari, joka itsekin heimosotiin osallistuneena oli 1930-luvulla ollut keskeisellä tavalla luomassa vuosien 1918–1922 muistoja vaalivaa heimosoturiliikettä. Prikaati K:hon kuului siten myös kantasuomalaisia vapaaehtoisia, jotka olivat osallistuneet heimosotiin. Prikaati osallistui jatkosodassa Itä-Karjalan valtaukseen. Se lakkautettiin hyökkäysvaiheen loppupuolella, jonka jälkeen sen pataljoonat jatkoivat palvelustaan erillisinä pataljoonina.

Suomen jatkosodassa ottamistaan tai saksalaisten kautta saamistaan sotavangeista suomensukuisia oli runsaat 2 500. Periaatteessa sotavankien värvääminen toisen maan armeijaan on kansainvälisten sopimusten vastaista, mutta kun suurin osa suomensukuisista sotavangeista oli halukkaita vapaaehtoisiksi, päätti ylipäällikkö Mannerheim hyväksyä loppuvuonna 1942 Heimopataljoona 3:n perustamisen. Joukossa oli niin aunuksen- kuin vienankarjalaisia mutta myös tverinkarjalaisia ja vepsäläisiä, paljon myös inkeriläisiä. Koulutusvaiheen jälkeen Heimopataljoona 3 siirtyi rintamavastuuseen Kannakselle toukokuussa 1943.

Joulukuussa 1943 Suomeen siirrettiin itärintamalla neuvostopartisaaneja vastaan taistellut Saksan armeijan inkeriläispataljoona, Ost-Bataillon eli Itäpataljoona numero 664. Näistä nuorista inkeriläismiehistä muodostettiin Suomessa Erillinen Pataljoona 6, joka osallistui Kannaksen torjuntataisteluihin kesällä 1944.

Lisäksi itäkarjalaisia ja inkeriläisiä palveli Suomen armeijassa erityistehtävissä esimerkiksi kaukopartiojoukoissa. Sissikersantti Mikko Pöllä oli heistä tunnetuin. Mannerheim-ristin sai kaksi Neuvostoliiton kansalaista, nimittäin edellä mainitun Mikko Pöllän lisäksi Antti Vorho, molemmat inkerinsuomalaisia kaukopartiomiehiä.

Kun välirauhansopimus 80 vuotta sitten solmittiin, vaativat venäläiset Heimopataljoona 3:n, Erillinen Pataljoona 6:n ja muiden vapaaehtoisina Suomen armeijassa palvelleiden Neuvostoliiton kansalaisten luovuttamista. Kun katkera totuus paljastui, lähes 450 heimoveteraania karkasi luovutusmatkan yhteydessä junasta suomalaisten sitä estämättä. Nelisensataa miestä jatkoi pakoaan Ruotsiin. Noin 1 600 heimosoturia luovutettiin Neuvostoliittoon. Heidän joukossaan oli toki paljon hyväuskoisia, vapaaehtoisesti palaavia miehiä, jotka yksinkertaisesti kaipasivat kotiseudulleen. Heitä kuitenkin odotti Siperia.

Suomen armeijassa palvelua seurasi Neuvostoliitossa vähimmillään 10 vuoden ja enimmillään 25 vuoden vankileirituomio.

Suomeen jääneitä heimoveteraaneja jäljitettiin kotikommunistien haltuun joutuneen Valtiollisen poliisin eli punaisen Valpon ja vielä sen seuraajankin Suojelupoliisin toimesta. Pakoilijoita autettiin, mutta heitä myös ilmiannettiin ideologisista syistä tai rahanhimosta – heimoveteraanin käräyttävälle Juudaalle kun oli luvassa huomattava rahapalkkio.

Viimeinen virkavaltaa pakoillut inkeriläinen heimoveteraani palautettiin vankivaunussa Neuvostoliittoon niinkin myöhään kuin vuonna 1955.

Itäkarjalaisten ja inkeriläisten veteraanien kohtelu on synkkä kappale Suomen lähihistoriaa. Virallinen Suomi oli ahtaassa raossa, kun liittoutuneiden valvontakomissio painoi päälle. Vasta Neuvostoliiton romahdettua Suomi kykeni paikkaamaan tapahtunutta ja maksamaan kunniavelkaansa.

Heimoveteraanit otettiin 1990-luvulla veteraanietuuksien piiriin, heitä saapui paluumuuttajina Suomeen ja lisäksi yksityiset toimijat kuten Akateemisen Karjala-Seuran perinneyhdistyksen aktiivit pyrkivät eri tavoin helpottamaan Venäjälle jääneiden heimoveteraanien elämän ehtoopuolta.

Viimeinen Suomessa asunut heimoveteraani, inkerinsuomalainen Juho Savolainen kuoli vuonna 2020.