Suomi Natoon – hyvä niin

Katajanokan Kasinolla järjestetyssä Suomen Reserviupseeriliiton, Reserviläisliiton ja Yhteiskuntaturvallisuuden Seuran järjestämässä keskustelutilaisuudessa kysyttiin itse kunkin panelistin suhtautumista Nato-jäsenyyteen. Onko se muuttunut ja jos on, niin miksi?

Kannatan Nato-jäsenyyttä. Se on tässä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa Suomelle erittäin tärkeä lyhyen ja pitkän aikavälin keino nostaa Venäjän hyökkäyskynnystä Suomeen. Historiallinen aikaikkuna on auki ja väitän että Kekkonenkin veisi Suomen Natoon, jos eläisi. Nimittäin aina kun Suomella on historiassa ollut mahdollisuus, se on ottanut etäisyyttä itään. Siksi Suomi puolusti autonomiaansa Venäjän vallan aikana, siksi itsenäistyi, siksi kävi vapaus-, talvi- ja jatkosodat, siksi irtisanoi YYA-sopimuksen ja haki EU-jäsenyyttä.

Suhtautumiseni Suomen Nato-jäsenyyteen on Krimin valtauksen 2014 jälkeen vähitellen palautunut kriittisestä myönteiseksi. Krim oli gamechanger.

Kylmän sodan vuosina Nato hoiti tehtävänsä puolustusliittona erinomaisesti. Neuvostoliiton romahdettua pidin nuorena miehenä luonnollisena Suomen liittymistä Natoon. EU-byrokratiasta en perustanut, siksi äänestin ei EU:lle vuonna 1994, mutta jos samassa olisi ollut mahdollisuus äänestää Natosta, olisin vastannut kyllä. Norjan malli. Turvallisuus edellä!

Kylmän sodan päätyttyä Nato kuitenkin ryhtyi hakemaan uutta roolia itselleen. Se muuntui vähitellen kriisinhallintaorganisaatioksi, sotkeutui Jugoslavian hajoamissotiin, sittemmin Afganistaniin, sen jäsenet luopuivat yleisestä asevelvollisuudesta ja vahvasta oman maan puolustamisen mallista sekä luottivat verraten pieniin liikuteltaviin ammattiarmeijoihin ja Yhdysvaltain apuun.

Tämä ei mielestäni voinut olla Suomen puolustukselle kestävä tie, siksi minusta tuli vähitellen Nato-kriittinen. Nato ei kuitenkaan ole minulle koskaan ollut mikään ideologinen mörkö, kuten se poliittiselle vasemmistolle oli tai taikasana, kuten se oikeistolle oli. Puolustusta ei voi ulkoistaa. Suomi hoitaa jatkossakin oman tonttinsa. Yleinen asevelvollisuus ja aluepuolustus ovat Suomen puolustuksen fundamentteja, niistä oli ja on pidettävä kiinni.

Krimin valtauksen jälkeen Nato ymmärsi palata juurilleen puolustusliitoksi. Henkilökohtainen suhteeni Natoon lämpeni, varsinkin kun eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtajana 2011–2015 ja sen jälkeen puolustusministerinä 2015–2019 sain kehitystä läheltä seurata.

Teetimme Nato-selvityksen, teimme yhteistyöasiakirjoja, harjoittelimme, osallistuimme Nato-kokouksiin ja ylipäätään menimme yhdessä Ruotsin kanssa niin lähelle Natoa kuin mennä voi – olematta jäsen. Jarrutus oli ankaraa, mutta ainakin ulkoministeri Timo Soinin tuki oli aina taattu. Timo on lännen mies, minä enemmänkin pragmaatikko.

Kun Putin alkoi puhua levottomia etupiirijaoista ja kun Venäjän häikäilemätön aggressio Ukrainaa ja yleensä läntistä vapaata maailmaa kohtaan alkoi viime vuoden lopulla toden teolla kiihtyä, otin julkisesti eri yhteyksissä kantaa Natoon liittymisen puolesta. Kannustin tasavallan presidenttiä ja hallitusta toimimaan, sillä uskoin että kansa kyllä seuraa valtiojohtoa perässä.

Mutta se olikin lopulta Suomen kansa, joka vauhditti valtiojohtoa kääntämään Nato-kelkkansa, etenkin kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24. helmikuuta 2022 alkoi. Sen jälkeen ei ole meikäläisen tarvinnut paljoa melalla avittaa, kehitys on kulkenut kuin juna oikeaan suuntaan. Suomi liittyy Natoon ja hyvä niin.

+27
Jussi Niinistö
Sitoutumaton Kannus

Kaupunginjohtaja. Entinen puolustusministeri.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu