Integraatiota mattopyykillä

Syyskuinen hellepäivä oli pakko hyödyntää. Päätin pestä viimeiset matot viereisellä, syksyn jo hiljentämällä matonpesupaikalla. Ja katsos – paikalle pyrähti kaksi viehkoa naista isojen, paksujen karvamattojensa kanssa.

Tervehdimme, ja mattojen pesun tuoksinassa vaihdoimme muutaman sanan. Huomasin, etteivät naiset olleet syntyperäisiä ”meikäläisiä” – suomen kieli oli niukkaa mutta hyvällä alulla. Olin yllättynyt kun kävi ilmi, että heidän yhteinen kielensä oli arabia, vaikka toinen oli Lähi-idästä ja toinen Pohjois-Afrikan maasta. Puhuimme arabikielen murteista, jotka kuulema eroavat eri maissa.

Kanssakäyminen tuntui mutkattomalta. Naiset olivat pukeutuneet kevyesti kivoihin kesämekkoihin, hiukset hulmusivat vapaina. Heillä oli isokokoisia, paksuja karvamattoja, minulla muutama räsymaton pätkä.  Naiset näyttivät kännykältä kuvia kauniista itämaisista matoista. Kerroin kuinka räsymatot ovat suomalaista perinnettä, vaatimattomia ja käytännöllisiä – kuin vanhankansan suomalainen. Räsymatot ovat oiva esimerkki kierrätystaloudesta ja maton värikirjo kertoo kutojan luovuudesta ja värisilmästä.  Räsymatoilla on historia. Kerroin myös, että ihailen räsymattoja perinteen näkökulmasta, mutta itämaisia mattoja ihailen ylitse kaiken, etenkin sitä Tunisiasta tuomaani. Ne ovat taidonnäytteitä, kestäviä ja kauniita – arvokkaitakin.

Paksut karvamatot ovat märkänä raskaita. Autoin niiden nostamisessa valumaan. Kätkin hämmästystäni jutellessani kahden arabinaisen kanssa, sillä välillämme ei ollut mitään jännitettä. Totta puhuen tällaista ei ollut kohdalleni osunut aikaisemmin. Arabinaiset ovat aina ottaneet etäisyytensä. Nyt mutkattomuus johtui ”pyykkärinaisten” asenteesta, mutta myös siitä, ettei heillä ollut yllä kulttuurinsa vaatteita jotka pitävät kanssakäymisen etäisenä, ellei olemattomana. Sitäkin ihmettelin, ettei naisilla ollut mukana miehistä moraalivartijaa, ”päällystakkia”.

Itämaisissa kulttuureissa, kuten Kaakkois-Aasiassa, kiehtoo ihmisten salaperäisyys; kadulla kävellessäänkin he tuntuvat kantavat sisällään suurta salaisuutta, joka odottaa löytäjäänsä.  ”Matonpesijäkollegoissani” olin aistivinani tuon itämaisen salaisuuden läsnäolon.  Samalla olin ymmärtävinäni miksi arabimiehet niin vahvasti vartioivat ”omaisuuttaan”. Jos sen kaapuun kätketyn orientaalisen ”pullon hengen” päästäisi kerran vapauteen, ei sitä enää takaisin saisi – paitsi ankaruudella ja äärimmäisellä pakolla. Kuten tehdään muun muassa Afganistanissa.

Vielä parkkipaikalla mietin mielenkiintoista mattopyykkipäivääni ja integroitumisen ongelmia. Miten ihmeessä ihmistä integroidaan uuteen kulttuuriin, jos hän ei halua? Ja miten ihmeessä tulijoita integroidaan, jos heidän ja vastaanottajan välillä on ylikäymättömiä kulttuurillisia esteitä? Uuteen kulttuuriin sopeutumista ei synny ilman halua ja ellei voi luoda aitoja, läheisiäkin ihmissuhteita arjentasolla, työssä, vapaa-aikana, harrastuksissa ja missä vaan – vaikkapa matonpesupaikalla. Kun rajoittavat naamiot ja esteet on riisuttu, sopeutuminen sujuu kuin itsestään. Kuten ihmisten välillä yleensä ja kautta-aikain on tapahtunut – ihan vaan luonnostaan.