Liikaa rasismia

Viime lauantaina (31.8) yritin katsoa Ykkösaamua ja pääministeri Petteri Orpon haastattelua. Olin jo kahlannut päivän lehtiä ja ehkä valmiiksi ärtynyt. En jaksanut rasismista jauhamista. Suljin tv:n.  Odotin pääministerin haastattelussa keskityttävän suurempiin linjoihin. (Katsoin ohjelman myöhemmin. Poliittisia kysymyksiä käsiteltiin, mutta rasismi sai aivan liian suuren roolin.)

Ehkä ärtymykseni taustalla oli juuri päivän Hesarista (31.8) lukemani uutinen. Siinä kerrottiin kunnianloukkausoikeudenkäynnistä tummaihoista äitiä vastaan, joka oli vetänyt ”rasismikortin” ja levittänyt rasistisyytöksiä liputta metrossa matkustaneen ja pakoon pyrkinen poikansa kohtelusta. Liputtomana matkustanut ja virkavaltaa vastustanut poika oli äidinmielestä syytön, syyllisiä ja rasisteja olivat muut. Oikeus totesi vartioiden ja lipuntarkastajien toimineen asiallisesti.

Toinen ”ärsyttävä” päivän uutinen koski etiopialaista 29 -vuotiasta miestä, joka valehteli maahantuloreitistään ja tekeytyi 17-vuotiaaksi. Uutinen toi mieleen ”kuohuvat” vuodet 2014 -17 jolloin Suomeen tuli ”partalapsia”. Tulijat pakenivat sotia joiden taustalla ovat maan sisäiset poliittiset,  uskonnolliset ja klaanien erimielisyydet. (Lähi-idässä oli Arabikevään aikoihin mukana myös USA:n ja Brittien joukot hämmentämässä tilannetta, mutta se ei ole tämän blogin aihe.)

Osittain saamme syyttää itseämme rasismista, joka sai alkunsa 2014-17 vallinneesta asenteesta: Jo maahan tulleiden motiivien kyseleminen oli rasismia. Tulijat ymmärsivät heti miten Suomessa puolustaudutaan – ”rasismikortilla”. Yliherkkä rasismin korostaminen on myös käytetty keino luoda eripuraa väestön eri ryhmien välille.

Suomessa nähtiin ensimmäinen – nykynuorten kiertoilmaisua käyttäen – ”yön-Timo” olympiavuonna 1952. Maamme oli eristynyt aina vuoteen 1990, jolloin saimme ensimmäisen somalipakolaiserän Moskovasta. Asian taustoihin perehtynyt pilapiirtäjä Kari Suomalainen teki aiheesta piirroksen ja sai potkut. Rasismi-liipasin viritettiin heti hyvin herkäksi.

Aina tuohon saakka maamme ainoat ulkomaalaiset (kärjistys) olivat turkkilaisia pitsan pyörittäjiä. Ongelmia oli vähän. Turkkilaiset tulivat töihin, he toivat kebab- ja pitsakulttuurin Suomeen ja me saimme maukkaita, halpoja pitsoja. Ulkomaalaisia oli tapana katsoa ylöspäin ja pohtia mitä he meistä ajattelevat. Uskoimme kaikista vain hyvää. Ja nyt me sitten olemmekin ”maailman rasistisimpia”. Itseämme rasismilla ruoskiessa unohtuu, että esim. Iso-Britanniassa ja USA:ssa on vahvaa rasismia – mitä ei suinkaan voi puolustella. Siellä vaan rasismille on kehitetty ”sisäsiistejä” kiertoimaisuja.

Sitten tuli vuosi 2014 ja toivotimme kaikki tervetulleeksi. Unohdimme kertoa kuka maksaa laskun, kunnes elätätte itsenne ja perheenne. Sehän on kaikkien uuteen maahan tulevien ensisijainen tavoite. Eikö? Ei suinkaan saudiarabien rahoilla perustettavien piilomoskeijoiden pyörittäminen ja suomalaisuuden arvostelu. Nöyristellä ei tarvitse, mutta kiitoskin on joskus paikallaan. Näin tekivät Vietnamin ”venepakolaiset”. Suomeen saapumisen 40 -vuotisjuhlassa he totesivat: ”Kiitos, Suomi tarjosi meille mahdollisuuden.” Kyllä heilläkin oli ollut alussa vaikeaa ja heitä katsottiin arvellen.

Helsingin Sanomissa oli 03.04.2022 laaja artikkeli otsikolla ”Kolmen kulttuurin suomalaisia”. Se kertoi Suomeen muuttaneiden tai jo täällä syntyneiden naisten yrityksestä nimeltä ”Ruskeat Tytöt Media” (naisilla on lupa ”tytötellä” itseään). ”Ruskeiden tyttöjen” viesti oli: ”Meitä on aina ollut täällä. Mutta tarina suomalai­suudesta on todella kapea.”

Tuo ”todella kapea suomalaisuus” särähti. Sanoivatkohan Ruotsiin 1960- 70 luvuilla tai Yhdysvaltoihin siirtolaisina töihin menneet suomalaiset näin uudesta kotimaastaan? Olenko väärässä kun minulle on muodostunut käsitys, että suomalaisuus ja kulttuurimme on pienen väestömme huomioiden hyvinkin arvostettua maailmalla: On taidemaalareita, säveltäjiä, oopperalaulajia, kirjailijoita, rauhanpuolustajia, menestyjiä monilla aloilla. Mihin perustuu väite, että suomalaisuus ja kulttuurimme on kapeaa? Kannattaisi kiertää Suomea ja tavata ihmisiä. Maakunnissa kohtaa tervettä varautuneisuutta ja aitoa ystävällisyyttä. Sille ei voi mitään, että suomalaisuuden historia nyt-vaan-sattuu-olemaan monokulttuurinen – ei kapea.

Ovatko makuasiat rasismia? Jos metsäpolulla tulee vastaa mustiin, täysipitkiin kasvot peittäviin pukuihin pukeutuneita henkilöitä (olen nähnyt), onko rasismia jos mustasta suomalaiselle tulee mieleen musta ja ehkä säkki? Suomessa ei ole ollut tapana aina varoa sanojaan. Meillä voidaan todeta että ”tukkasi on kuin kirnunnuolijalla”, ”takkisi kuin olutsaavin peitto” ja ”naamakin kuin petolinnun p..se”.  On hyvä muistaa, että verbaalista rasismia, ilkeilyä ja ”makuasioita” ilmenee myös heidän keskuudessa, jotka herkimmin heiluttavat rasismikorttia – emme vaan (onneksi) ymmärrä kieltä.

Vähättelyyn ja vihaan ei kellään suinkaan ole oikeutta. Olemme kaikki samanarvoisia. Eino Leinoa mukaillen: ”…ei paha ole kenkään ihminen, toinen vaan on heikompi toista…” Kukaan ei ihmisarvoltaan ole toista parempi eikä pahempi.

Toisaalta, kyllä ”Ruskeat tytöt” olivat osittain ehkä aivan oikeasakin. Aina kun olen tullut Suomeen erilaisten tapojen ja omaleimaisen kulttuurin maasta, olen hetken kokenut suomalaisen elämän (huom! en suomalaisuutta tai kulttuuria) ”ohueksi”, viileäksi, piittaamattomaksi, joskus mauttomaksi ja tuoksuttomaksi, steriiliksi. Sitten muistan kolme tärkeää asiaa: Maamme on turvallinen, meillä on luontoa (jopa ennallistettavaksi) ja ennen muuta meillä on demokratia.

Pitäisikö laajentaa näkökulmaa? Mihin autoritäärisistä maista turvattomuutta pakoon lähteneiden pakolaisten mielissä unohtuvat maamme kolme valttia: demokratia, turvallisuus ja vapaus – suomalaisuuden perustat.

Loppuun sopii aikaisemminkin siteeraamani, Sansibarista Englantiin 60-luvulla muuttaneen Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2021 saaneen Abdulrazak Gurnahin ajatus: ”Vaikka 60-luvulla Englanti oli rasistinen, vallitsi maassa Sansibariin verraten vapaus. Opin mitä vapaus tarkoittaa. Opin, että saan kävellä kadulla vapaasti, saan sanoa mitä haluan, ja saan mennä minne tahdon. Olin vapaa tavalla, jota en ollut ymmärtänyt aiemmin mahdolliseksi.”

 Olisiko niin, että kirjailija Gurnah tarkasteli asioita siitä laajemmasta näkökulmasta, asetti asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja jätti ”makuasiat” omaan arvoonsa.