Opettajat kaipaavat työrauhaa

Viime aikoina on ollut paljon julkista keskustelua opettajien tasoeroista, opetuksen kehittämisestä ja opettajien tavasta tehdä työtään. Keskustelu on varmasti jossain määrin tarpeellista, vaikka itsestäänselvyyksistä puhutaankin, mutta tapa käydä keskustelua on mielestäni järjetön. Kenellä on valta määritellä, millainen tai kuka on hyvä opettaja?

Tietyt opettajat nostavat itseään jalustalle ja itsetietoisesti esittävät, miten opettajan pitäisi työtään tehdä. Oletteko koskaan miettineet, että ehkä te olette väärässä? Ainakin itse olen käsittänyt työni niin, että olen koulussa ensisijaisesti opettamassa ja kasvattamassa, enkä osoittamassa sormellani kollegoitani ja kertomassa heille, miten heidän pitäisi työskentelyään muuttaa, jotta se noudattaisi malleja, joita itse pidän hyvinä. Etenkin vallitsevassa ja kuormittavassa poikkeustilassa tämä tuntuu kohtuuttomalta.

Näille ns. kehittäjäopettajille on ominaista se, että keskustelua heidän kanssaan on mahdotonta käydä, jos ei myötäile heidän usein hyvin kaukana arkitodellisuudesta olevia visioitaan. Kun he eivät saa työyhteisöä mukaan omasta mielestään hyviin toimintatapoihinsa, he uhriutuvat ja valittavat, ettei eriäviä mielipiteitä hyväksytä, vaikka toimivat itse juuri niin.

Itse ymmärrän sanan kehittäminen niin, että tarkoituksena on parantaa vallitsevia olosuhteita ja käytäntöjä. Jokainen opetustyötä tekevä voi mielessään pohtia, ovatko viimeaikaiset uudistukset kehittäneet kouluarkea. Olemme huolissamme oppilaiden perustaitojen heikkenemisestä, ja samaan aikaan tehdään uudistuksia, jotka eivät millään tavalla tilannetta paranna.

Luuleeko joku oikeasti, että ellei pöhinäpetteri tai -pirkko ole jatkuvasti hokemassa opettajan korvaan uudistamisen ja kehittämisen ilosanomaa, oppitunnit ovat opettajajohtoisia piirtoheitinsulkeisia?

Kaikkien uudistusten pitäisi tukea opettajan mahdollisuutta tehdä työtään mahdollisimman hyvin ja ennen kaikkea parantaa oppilaan mahdollisuutta oppimiseen. Kehittäjien näkökulma vaikuttaa täysin toisenlaiselta. Tärkeintä on nostaa itseään jalustalle, puolustaa omaa erityisasiantuntijan tai kirjoituspöytäpedagogin rooliaan ja väheksyä tärkeää perustyötä tekeviä opettajia. Visiot ovat vahvasti pilvissä, ja jalat kaukana tavallisista lähiökouluista.

Olen lukenut jopa kommentteja, joiden mukaan saman luokanopettajan ei pitäisi saada opettaa samaa luokkaa ensimmäisestä vuosiluokasta kuudenteen. Samoin on pohdittu, pitäisikö opettajia kierrättää koulusta toiseen, ettei kukaan vaan ”jämähdä” vuosikymmeniksi samaan kouluun.

Olen itse opettanut kohta vuosikymmenen samassa peruskoulussa, johon menin valmistumiseni jälkeen tekemään kahden kuukauden sijaisuutta. Koulusta, oppilaista, kaupunginosasta ja kollegoistani on tullut minulle äärimmäisen tärkeitä. Omassa työssäni olen luottanut ja luotan jatkossakin perusasioihin. Kun luokassa on hyvä työrauha, molemminpuolinen kunnioitus oppilaiden ja opettajan välillä, monipuoliset opetusmenetelmät sekä opettamastaan aiheesta innostunut opettaja, kouluarki on sujuvaa. Arkeen mahtuu myös epäonnistumisia. Sellaista elämä on. Taikatemppuihin ei kuitenkaan ole tarvetta.

Tavallinen opettaja, ole ylpeä työstäsi. Se on tärkeää.

+3
juvehvilainen
Helsinki

FM, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, luottamusmies sekä HOAY:n ja OAJ:n hallituksen jäsen. Kirjoitukseni edustavat vain ja ainoastaan omaa mielipidettäni.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu