MIksi Suomen pandemiastrategia ja eettinen ohjaus yhä puuttuvat?

Suomella ei vieläkään ole osallistavaa pandemiastrategiaa, vaan tilannetta “seurataan” – ns. ”näytön  puute” tai poliittiset arvolataukset estävät yhteistorjunnan. Mediassa usein vertailtuihin muuhun Eurooppaan, Yhdysvaltoihin, Aasian maihin tai Uuteen Seelantiin nähden merkitsevät erot Suomeen eivät ole kulttuurisia (harvapuheisuus), sosiaalisia (oman tilan kokemus), logistisia (lentoliikenne) tai maantieteellisiä (saari), vaan strategisia ja eettisiä puutejatkumoita. 

SARS-pandemia (2003-4) käynnisti onnistuneen globaalivalmistelun, jota WHO:n johdolla jatkettiin asiantuntijafoorumeilla. Eurooppa jäi tuolloin pahimman ulkopuolelle, koska alueelliset torjuntatoimet onnistuivat (WHO) riittävän hyvin. SARS oli ensimmäinen globaalissa (virtuaali)yhteistyössä torjuttu pandemia, joka synnytti yhteistyöelimiä. Huomionarvoista nykyhetken kannalta on, että Uuden Seelannin pandemiastrategia valmistui, julkaistiin ja uutisoitiin osallistavasti vuonna 2007. Kanadan ja Yhdysvaltojen strategiat valmistuivat samaan aikaan.  Jälkimmäisessä liittovaltion väistyvä hallinto keskittyi 2020 enemmän retoriikkaan ja osavaltioiden arvosteluun kuin strategiaan. 

WHO järjesti maalis-huhtikuussa 2020 ilmaisen ‘Guidelines for preparedness and response’-verkkokoulutuksen, jonka tavoite oli tukea valtioiden valmistelutoimia. WHO:n kansalliseen strategiaan sisältyi kahdeksan tukipilaria, joista yhtenä voi mainita maalis-huhtikuussa 2020 ja juuri nytkin ajankohtaisen logistiikan. Avoimeksi on jäänyt, ketkä eduskunnasta, STM:sta ja THL:sta osallistuivat ko. koulutukseen? 

Pandemian eettinen ohjaaminen ei ole periaatteiden luettelemista – tai niiden puutelistaa. Toiminnallisesti pandemiaetiikka on osallistavaa kansalaisten vuoropuhelua, jonka kautta yhdessä varmistetaan keskeisten periaatteiden (‘benchmarking ethic concerns’) toimivuus kaikkia koskevassa asiassa. Suomen eettistä takaperoisuutta ovat olleet mm. “työrauhavaatimus”, virastojen ja poliitikkojen harjoittama “nojatuoliepidemiologien” mollaaminen ja yleinen vastaamattomuus kysymyksissä, jotka ovat kansalaisille “tuhannen elämän” paikkoja (prof. Martin Scheinin). Jopa Opetusministeriö on nyrpistellyt aktiivien kansalaisten kysymyksille, vaikka aktiivi, osallistuva kansalainen on ollut opetussuunnitelmien tavoitteissa yli 25 vuotta.  

Ensimmäiseksi kansainvälisesti sijoitettu eettinen huolenaihe on samanarvoinen hoitoonpääsy – iästä tai taustoista huolimatta. Valitettavasti verovaroin rahoitettu – ja siten valtionyhtiöksi samaistuva – YLE on eriarvoistanut kansalaisia uutisoinnissa yhdessä THL:n viikottaisten kuolin- ja sairaalahoitotietojen sävyjen kanssa. Samanarvoisuus koskee myös yhdenvertaisuutta rokotteissa, joiden ensimmäisiä saajia eivät ole eduskunnan, ministeriön tai muut virkahenkilöt. Jos rokotetarve muuttuu – kuten se nyt tekee – on suunnitelmankin muututtava. Kirje ei toimi rokotteena. 

Toinen eettinen avainkysymys on julkisen terveydenhuollon pandemiavastine: kattava testaus, tartuntaryppäiden nopea ja aukoton tunnistaminen, nimetyt (ja valvotut) karanteenitilat, eristämiset ja huolellinen rajakontrolli testeineen (WHO International Health Regulations). Valtion osin sponsoroima hotellikaranteeni toimii monissa maissa ja osallistaa elinkeinoelämää pandemian torjuntaan kaikkia hyödyttäen. 

Kolmas – Ruotsissa, Suomessa ja Iso-Britanniassa laiminlyöty – eettinen kynnyskysymys on hoitoalan työtekijöiden työsuojelu ja turvallisuus. Kaikki eivät työskentele pandemian “etulinjassa”, mutta siellä työskentelevien oma ja lähipiirien turvallisuus pitää taata yhteiskunnan taholta muutoin kuin maksimaalisilla potilaspaikkalaskelmilla. Vastavuoroisesti hoitoalan henkilöt hyväksyvät ammattinsa riskit eettisesti kestävällä tavalla, kuten on nähty. Suomessa esiintyneet aate- ja hoitohistorialle vieraat lääkärien laumasuojapuheenvuorot eivät sananvapauden suojastakaan edistä eettisesti kestävää ja vastuullista yhteistoimintaa pandemiatilanteessa.  

Neljäs kansainvälisen pandemiaetiikan kipupiste ovat kansainvälisten organisaatioiden ja muiden kansallisuuksien velvoittavuuksien suhde ja rajakysymykset. Esimerkiksi Mika Salmisen avaus WHO:n vuodentakaisista pandemiatoimista tai Italian “ylireagoinnista” ei lisännyt THL:n luottamusta pandemiatalkoissa. STM:n avainhenkilöiden argumentoimattomat mielipiteet “demokratia- ja laki-informaationa” eivät nekään tue yhteistoiminnallista, dialogiin ja vastuunjakoon perustuvaa pandemiatorjuntaa. Virkahenkilö ei voi siirtää virkavastuutaan kansalaisille.   

Suomalaisilla on kallis, valtion ja kansalaisten kokoon nähden suhteettoman suuri edustuksellinen demokratia. Vähin, mitä sen pitää nyt tehdä, on eettisesti kestävä pandemian tukahduttamisstrategia ilman hallitsija-alamainen-suhteen uudelleenluomista. Tiede- ja asiantuntijaverkosto eroonkoronasta.fi on jo (10.1.2021) tarjonnut työkalutkin. 

Jyrki Loima

Aate- ja vähemmistöhistorian dosentti (UEF), oppimisen, motivaation ja opetussuunnitelman tutkija, koulutusvientiyrittäjä.  Ks.mm. http://www.researchgate.net/profile/Jyrki_Loima

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu