Oopperanuljakkeita

Syntymäpäivän kunniaksi jotain ihan muuta:

Tykkään käydä oopperassa ja yhtenä luottamustoimenani on Kansallisoopperan säätiön hallintoneuvoston jäsenyys (miksi ihmeessä näiden tituleerausten on oltava näin tolkuttoman pitkiä).

Usein oopperanautinto kuitenkin nakertaa oopperalibrettojen kieroutunut mieskuva. Miksi niin monen oopperan mies”sankari” on totaalinen, absoluuttinen limanuljake? Lempiteoksiini kuuluvan Puccinin Madame Butterflyn miespäärooli, Pinkerton on jo käsikirjoitukseen mukaan selkärangaton lapsen seksuaalinen hyväksikäyttäjä ja teiniäidin heitteille jättäjä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei hän selviäisi lopulta kuin koira veräjästä.

Ilmeisesti loppukohtaukseen ei olisi muuten saatu riittävästi tunnetta. Itken aina, kun Butterfly hyvästelee lapsensa ja valmistautuu tappamaan itsensä. Muuta tapaa protestoida osakseen tullutta kohtelua hän ei tiedä.

Mutta mitä pitäisi tuumia Wagnerin Ringin suuresta sankarista, Siegfriedistä? Ei ihme, että natsit ihannoivat Siegfriedin hahmoa, sillä hän on täydellinen natsisoturin prototyyppi, joka on auktoriteetin käskystä valmis Jumalten tuho -oopperassa raiskaamaan vaikka oman vaimonsa. Siegfriedin hautajaiskohtauksessa soivista syvän surun sävelistä on vaikea nauttia, kun katsomossa voi vain riemuita überpaskiaisen kuolemasta.

Vai onko Wagner sittenkin piilottanut Ringiin myös sankarimyyttien kritiikkiä? Siegfriedhän pystyy murtamaan Brünhilden vuoren lumouksen nimenomaan siksi, ettei tunne pelkoa. Ja syynä Siegfriedin pelottomuuteen on hänen täydellinen mielikuvituksen puutteensa. Sigfried onkin tyhmä kuin puhki tallattu saapas. Haluaako Wagner itse asiassa varoittaa meitä sankareiden yksisilmäisestä palvonnasta? (Wotan pun intended)

Yle Teemalta tuli pari päivää sitten Puccinin Turandot, jonka miespäärooli, Calaf, ei jää paljoa Siegfriedistä jälkeen. Prinssi Calaf antaa prinsessa Turandotin kiduttaa orjatyttö Liún kuoliaaksi kirjaimellisesti tuskallisen pitkässä kohtauksessa vain jotta pääsisi Turandotin puolisoksi. Liú kuolee paljastamatta Calafin salaisuutta koska on itse niin rakastunut Calafiin, että kuolee ilolla, jotta Calaf pääsisi Turandotin alushelmoihin.

Entä Kansallisoopperassa tälläkin hetkellä pyörivä Verdin Rigoletto? Nimiroolina on hovinarri, joka on valmis häpäisemään kenen tahansa kunnian. Riglotto rekrytoi kuitenkin heti palkkamurhaajan, kun joku vilkaisee hänen _omaa_ tytärtään sillä silmällä. Libreton katkeransuloisin vitsi onkin kohtauksessa, jossa Rigoletto auliisti auttaa neidonryöstössä, jossa hänen tietämättään ryöstetään itse asiassa hänen _oma_ tyttärensä herttuan vuoteeseen. Ja lopussa tarinan ainoa viaton sielu tietysti kuolee rakkauden tähden.

Eivätkä komedialliset oopperat ole sen parempia. Mozartin Cosi fan tutte, Niinhän kaikki tekevät, tuo lavalle sydänystävät, Ferrandon ja Guglielmon. Molemmat ovat ilman tunnontuskia valmiita viettelemään toistensa vaimot, mutta eivät voi kuvitella oman uskollisen vaimonsa lankeavan viettelijän pauloihin. Huvittavaa kyllä, vain komediassa on katsojan mielestä oikeudenmukainen loppu: Kaikki saavat kirjaimelliseti ansionsa mukaan.

Toisaalta jotkut oopperoiden sympaattisimmista hahmoista ovat avoimesti lurjuksia. Oma suosikkini tässä sarjassa on Mozartin Don Giovanni, parantumaton häntäheikki, joka on ylpeästi oma itsensä vielä siinäkin vaiheessa, kun helvetin lieskat jo kalttaavat hänen ylikuormitettuja pallejaan.

jyrkikasvi
Vihreät Espoo

Ex-pelijournalisti, ex-tutkija, ex-kansanedustaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu