Maahanmuuttajien toinen sukupolvi – kotoutumisen koetinkivi

Maahanmuuttajien toinen sukupolvi on kotoutumisen koetinkivi. Sen määrä tuplaantuu Suomessa 15 vuodessa. Pakolaistaustaiset naiset saadaan työvoimaan pienentämällä kotihoidontukea. Maahanmuuttajat motivoidaan elämään ja toimimaan liberaalin oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti palkitsemalla heitä. Maahanmuuttoon liittyen tehdään liikaa normatiivista tutkimusta. Kolmas sektori voi ottaa kotouttamisen tehtäväkseen kuin kansakunnan rakentamisen 1800-luvulla. Kantaväestön kotoutuminen on epäonnistunut. Tässä muutamia poimintoja Suomen johtavan maahanmuuttotutkijan, VTT Pasi Saukkosen teoksesta Suomi omaksi kodiksi (Gaudeamus 2020).

Teoksessaan Saukkonen esittelee Suomen kotouttamispolitiikkaa ja sen kehittämismahdollisuuksia. Kokonaisuudessaan teoksessa on paljon hyvää ja se muodostaa kattavan yleisesityksen Suomessa tapahtuvasta kotoutumisesta ja kotouttamisesta. Teoksen soisi löytyvän jokaisen alan työntekijän ja aiheesta kiinnostuneen hyllystä.

Teos jakaantuu kolmen osaan: I Kotoutuminen ja kotouttaminen, II Mitä voitaisiin tehdä paremmin? sekä III Kotoutumisen ja sen edistämisen tulevaisuus.

Osassa I määritellään kotoutuminen ja kotouttaminen. Kotoutumisen neljä ulottuvuutta, rakenteellinen, kulttuurinen, vuorovaikutuksellinen ja identifioiva, sekä kotoutumisen laaja-alaisuus, usein pitkä kesto ja ylä- ja alamäet sekä kotoutumisen kaksiraiteisuus ja kaksisuuntaisuus nousevat esiin (s. 17 – 22). Kotouttaminen määritellään kaikeksi toiminnaksi, joka edistää maahanmuuttajien osallisuutta ja osallistumista sekä yhdenvertaisuuden, mukaan pääsemisen (inkluusion) ja suvaitsevuuden toteutumista (s. 60). Todetaan, että kotoutuminen ja kotouttaminen on määritelty laissa. Kotoutumisella/kotouttamisella tarkoitetaan maahanmuuttajan ja yhteiskunnan vuorovaikutteista kehitystä, jonka tavoitteena on antaa maahanmuuttajalle yhteiskunnassa ja työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja samalla kun tuetaan hänen mahdollisuuksiaan oman kielen ja kulttuurin ylläpitämiseen. Todetaan myös, että kotoutumistavoitteiden saavuttaminen edellyttää maahanmuuttajan omatoimisuutta ja tavoitteellista osallistumista (s. 76 – 77).

Teoksen tulevaisuuteen suuntautuvat osat II ja III ovat ehkä mielenkiintoisimmat ja samalla osin normatiiviset. Niissä Saukkonen jatkaa kotoutumis- ja kotouttamisasioiden setvimistä ensimmäisessä osassa luomansa moniulotteisen viitekehyksen pohjalta. Poimin näistä osista muutamia eniten ajatuksia herättäviä asioita tekstiini ja esitän niiden yhteydessä omia kommenttejani, jotka tästä eteenpäin löytyvät kursivoituina.

Mitä voitaisiin tehdä paremmin?

Saukkonen toteaa, että tavoite nopeasta kotoutumisesta/sopeutumisesta Suomeen on oikea, mutta odotukset ja kärsimättömyys asian suhteen ovat liian suuria (s. 178 – 179). Tästä olen samaa mieltä. Niin suuri yleisö kuin useimmat poliittisen kentän toimijatkin ajattelevat usein väärin, että kotoutuminen voisi tapahtua kuin silmänräpäyksessä tyyliin ”maanantaina Suomeen ja tiistaina töihin”. Järkevämpää olisi lähtökohtaisesti ajatella, että tuon maanantain ja tiistain välillä voi kulua 6 – 7 vuotta. Näin on etenkin humanitaarisista syistä Suomeen saapuneiden ihmisten kohdalla. Kaikesta tästä huolimatta tavoitteena toki täytyy pitää mahdollisimman nopeaa kotoutumista.

Usein odotetaan myös, että maahanmuuttajien pitäisi tuntea Suomen pelisäännöt ja elää niiden mukaan välittömästi tänne tultuaan. Tämäkään ei ole kovin järkevää ajattelua. Uuden tietosisällön omaksuminen, varsinkin kun tämä tietosisältö saattaa olla hyvin erilaista kuin maahanmuuttajan lähtömaan pelisäännöstö, voi aikuisella kestää pitempään. Vanhasta tietosisällöstä kun pitää esimerkiksi ensin poisoppia, ennen kuin uudet asiat voidaan sujuvasti sisäistää. Mahdollisimman nopean sisäistämisen pitää totta kai olla tavoitteena. Tämän asian edistämiseksi voisivat maahanmuuttajien järjestöt ja maahanmuuttajaryhmien kellokkaat mielestäni toimia selvästi nykyistä tehokkaammin.

Saukkonen toteaa, että naisen rooli – kodin- ja lastenhoito sekä lasten tekeminen – maahanmuuttajanaisen lähtökulttuurissa vaikuttaa hänen työllistymiseensä Suomessa niin, että esimerkiksi humanitaarisista syistä Suomeen saapuneiden etnisissä ryhmissä naiset hyvin usein ovat kokonaan työvoiman ulkopuolella. Pakolaistaustaisten naisten työllisyyden lisääminen voisi hänen mukaansa kohentaa kotouttamisen yleiskuvaa (s. 190). Näihin Saukkosen näkemyksiin on helppo yhtyä. Itse sanoisin jopa, että mainittujen naisten lisääntynyt työllisyys voisi jopa vähentää näitä etnisiä ryhmiä kohtaan tunnettua karsastusta. Näiden naisten työllisyyden edistämiseksi voisivat heidän etnisten ryhmiensä järjestöt ja kellokkaat toimia selvästi nykyistä tehokkaammin. Sitä ihmettelen suuresti, että vaikka tämä ongelma on ollut tiedossa jo noin 30 vuotta, Suomen viranomaiset eivät ole puuttuneet siihen rohkeasti ja esimerkiksi panneet näiden etnisten ryhmien järjestöjen rahoituksen ehdoksi sitä, että mainitut naiset on saatava selvästi paremmin mukaan kodin ulkopuoliseen työelämään.

Saukkonen tuo esiin, että OECD on arvostellut Suomen kotihoidontukijärjestelmää siitä, että se jämähdyttää monet maahanmuuttajanaiset koteihin lapsia hoitamaan ja maahanmuuttajalapset eivät sen vuoksi osallistu varhaiskasvatukseen yhtä suuressa määrin kuin kantaväestön lapset, minkä arvellaan heikentävän maahanmuuttajalasten pärjäämistä myöhemmissä opinnoissa. Saukkonen kysyykin, eikö kotihoidontukea voisi pienentää, jotta nämä naiset saataisiin töihin. (S. 191 – 192.) Tämä kannustinloukku nostetaan toistuvasti esiin maahanmuuttajia koskevassa keskustelussa. En kuitenkaan usko, että asia ratkeaa Saukkosen varovaisesti esittämällä tavalla. Kyse on kuitenkin yhdenvertaisuudesta ja siitä, että nykyinen järjestelmä sopii monille kantaväestön naisille. Jos kotihoidontukea haluttaisiin pienentää perustelemalla asiaa ”maahanmuuttajat edellä menemällä”, voi vain kuvitella, millainen keskustelu asiasta syntyisi.

Saukkonen aprikoi, että näiden etnisten ryhmien naisten työllisyysongelma voi toisaalta ratketa osin itsestään. Tätä hän perustelee sillä, että perheenyhdistäminen on vaikeutunut. (S. 193.) Tähän aprikointiin on vaikea yhtyä. Ensinnäkin joka vuosi Suomeen saapuu uusi vuosikerta maahanmuuttajia, joilla häämöttää uutuutena edessään tämä myönteinen kotihoidontukiasia. Joinain vuosina tämä vuosikerta on lukumääräisesti suurempi, joinain pienempi. Toiseksi, poliittiset suhdanteet vaihtuvat ja toisinaan vallalla on politiikka, johon ei kuulu etuuksien pienentäminen mutta kuuluu helpompi perheenyhdistäminen. Kolmanneksi, kulttuuriset tavat, kuten että koti naisen työpaikka, ovat syvässä: niistä ei helposti poisopita.

Saukkonen näkee, että on hyvä ottaa maahanmuuttajat mukaan heille suunnattujen palvelujen suunnitteluun, kehittämiseen ja levittämiseen (s. 193). Hänen mukaansa maahanmuuttajille myös pitää suunnata kansalaiskasvatusta mieluummin porkkanoiden, palkintojen, kautta. ”Maahanmuuttajat on hyvä saada motivoituneiksi elämään ja toimimaan tasa-arvoa korostavan liberaalin oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti – motivoituminen saavutetaan varmemmin palkinnoilla.” (S. 207.) Näihin haluan sanoa ensinnäkin sen, että olen harvoin pian 30 vuotta kestäneen alan seminaareihin osallistumiseni aikana osallistunut seminaariin, jossa alustajina tai kommentaattoreina olevat, erilaisista järjestöistä tulleet maahanmuuttajat ovat esiintyneet ”neutraalin kehitysotteen mukaisesti”. Useimmiten he ovat keskittyneet, sinänsä hienosti, pontevaan oman ryhmänsä intressien ajamiseen. Lisäksi toteaisin, että en ole varma, miten hyvin yritysmaailmasta otettu toimintamalli asiakkaiden osallistamisesta ja osallistumisesta tuotekehittelyyn sopii kotouttamistoimenpiteiden kehittämiseen. Ne kun kuitenkin ovat toimenpiteitä, joihin maahanmuuttajan tulisi osallistua täyttääkseen kotoutumislain hänelle asettamat vaatimukset. Toiseksi, en ole varma, kuinka kestävä tie on muuttaa käyttäytymistä palkintoja antamalla. Entä sitten, kun palkintojen antaminen loppuu? Ja kuinka kauan palkintoja aiotaan antaa?

Saukkonen toteaa, että maahanmuuttoa koskevaa tutkimusta leimaa usein normatiivisuus, emansipatorisuus ja yhteiskuntakriittinen asennoituminen. Tämän hän näkee johtuvan maahanmuuttoasioiden sosiaalipoliittisesta painotuksesta. Kiinnitetään huomiota vähemmistöjen ja heikompiosaisten asemaan, ja asenne on auttamiseen ja vääryyksien korjaamiseen keskittyvä. Tällöin etsitään ja löydetään syrjintää ja eriarvoisuutta tuottavia epäkohtia viranomaisten toiminnasta ja yhteiskunnasta ylipäätään. Hän perääkin neutraalimpaa tutkimusta, joka pyrkisi ymmärtämään ilmiöitä. (S. 221.) Mikäli näin on, ja niin ilmeisesti on, koska Saukkonen on sen havainnut, on pelättävissä, että tällainen normatiivinen tutkimus antaa todellisuudesta ainakin jossain määrin vääristyneen kuvan. Tämä sama auttamisasenne ja -tyyli toki on tuttu maahanmuuttotyön kentältä ylipäätään. Valitettavasti se muuallakin, liian pitkälle vietynä, saattaa käytännön työssä tuottaa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Siitä Saukkosen toteamuksesta, että päättäjien ja monien muidenkin piirissä vallitsee yksinkertaistettu kuva kotoutumisesta ja kotouttamisesta (s. 223), täytyy ehdottomasti olla samaa mieltä. Julkisia kannanottoja seuraamalla vaikuttaa siltä, että päättäjillä, puolueeseen ja tasoon, valtakunta, väliporras tai kunta, katsomatta, ei ole näistä asioista kylliksi tietoa.

Kotoutumisen ja sen edistämisen tulevaisuus

Saukkonen näkee tulevaisuuden haasteiden pelkistyvän seuraavaan neljään kysymykseen: 1) miten nopeutetaan työmarkkinoille pääsyä ja tuetaan siellä pysymistä, 2) miten kotoutumista edistetään silloin, kun ollaan pitkäkestoisesti tai toistuvasti työelämän ulkopuolella, 3) miten edistetään ”toiseen sukupolveen” kuuluvien yhdenvertaisuuden tosiasiallista toteutumista ja 4) miten luodaan edellytykset yhteenkuuluvuuden tunteelle keskinäisistä eroista huolimatta?

Kysymykseen 1 Saukkonen ei vastaa suoraan, mutta tuo esiin sen, että työmarkkinat ovat vahvassa murroksessa. Automatisaatio, digitalisaatio ja robotisaatio tuhoavat rutiinitehtäviä ja suorittavan työn työpaikkoja, vaikeuttaen matalan koulutus- ja osaamistason maahanmuuttajien työmarkkinakotoutumista; jatkossa tämä asia saattaa haitata myös hyvien väestöryhmien välisten suhteiden kehittymistä, kun heikosti koulutettu kantaväestö joutuu kilpailemaan samoista työpaikoista maahanmuuttajien kanssa (s. 231). Todettakoon, että automatisaatiosta, digitalisaatiosta ja robotisaatiosta työn tulevaisuuteen kohdistuneine vaikutuksineen on esitetty eri tahojen toimesta pelkästään viimeisen 10 vuoden aikana niin lukuisia samansuuntaisia ennusteita ja skenaarioita, että näiden tekijöiden työpaikkoja vähentävää vaikutusta tuskin voi epäillä. Voi olla, että uusien työpaikkojen syntyminen eri aloille – sellaisten uusien työpaikkojen, jotka sopivat matalasti koulutetuille – saattaa kompensoida em. tekijöiden työpaikkojen kokonaismäärään kohdistamia kielteisiä vaikutuksia. Muuten tulevaisuus näyttää karvaalta etenkin Suomeen humanitaarisista syistä saapuville, matalasti koulutetuille ihmisille. Jos ajatellaan esimerkiksi tähän ryhmään luettavia nuoria miehiä, joiden elämässä eteneminen, mm. avioituminen, riippuu työn saamisesta ja joiden rooliin kuuluu toimia perheen elättäjänä, näkymä vähentyvistä vain matalaa koulutustasoa edellyttävistä työpaikoista ei lupaa hyvää.

Kysymykseen 2 Saukkonen vastaa todeten joidenkin osien kantaväestöstä ja joidenkin maahanmuuttajien saattavan lähentyä toisiaan työpaikkojen häviämisen ja uusien työpaikkojen syntymisen myötä. Hän näkee kuitenkin, että on myös muita mahdollisuuksia kuin työpaikka olla osallinen suomalaisessa yhteiskunnassa ja osallistua sen toimintaan. Tässä asiassa Saukkonen panee toiveensa kolmanteen sektoriin eli kansalaisyhteiskuntaan eli vapaaehtoistoimintaan. (S. 233 – 234.) Ehkä viimeisten 10 vuoden aikana kolmannen sektorin merkitys ja rooli maahanmuuttajien kotouttajana on noussut tavan takaa esiin lukuisissa puheenvuoroissa. Ja vielä laajemmin on alettu puhua siitä, että koko Suomi kotouttaa, kaikki suomalaiset kotouttavat. Saukkonen viittaa siihen, että kansalaisyhteiskunta on toiminut Suomessa aiemminkin kansallisuuden ja kansakunnan rakentajana (s. 241). Itse en näe asiaa näin. 1800-luvun tilanne, jolloin erilaiset suomalaisten yhdistykset pyrkivät edistämään suomen kielen ja suomalaisuuden nousua, ei aivan käy vertailukohdaksi tähän päivään, koska yhteiskunnallinen tilanne oli silloin ja on nyt erilainen. Silloin oli kyse hyvinkin homogeenisen enemmistön kielellisistä ja kulttuurisista oikeuksista ja niiden parantamisesta, mikä oli koko tämän enemmistön yhteinen tavoite. Nyt on kyse siitä, että muista maista Suomeen saapunut kielellisesti, kulttuurisesti ja uskonnollisesti keskenään ja suhteessa kantaväestöön hyvin tai vähintään melko erilainen väestö, ja selvä vähemmistö, pitäisi kotouttaa Suomeen – tilanteessa, jossa osa kantaväestöstä ei halua edistää tätä kotoutumista ja kotouttamista ja osa Suomeen saapuneista ei halua kulttuurisesti kotoutua Suomeen. Erilaisten kolmannen sektorin organisaatioiden rooli kotouttamistyössä voi varmasti olla nykyistä suurempi. En kuitenkaan näe kolmatta sektoria kotouttamisen keskeisenä työkaluna. Tällä en tarkoita sitä, etteikö kolmas sektori jo tekisi paljon ja hienoa työtä maahanmuuttajien kotouttamiseksi. Enemmänkin julkisen sektorin edustajien pitkään jatkuneet viittaukset kolmannen sektoriin merkittävään rooliin vaikuttavat minusta myyntipuheelta kolmannen sektorin suuntaan ja samalla ”oljenkorteen tarrautumiselta” tilanteessa, jossa kotouttaminen esimerkiksi monien humanitaaristen maahanmuuttajien osalta on vaikeaa ja julkiset resurssit ovat niukat ja kapenemassa. Edellisessä kappaleessa kuvaamani nuoren maahanmuuttajamiehen kohdalla on vaikea nähdä, mitä kolmannen sektorin harjoittamaan kotouttamiseen osallistuminen voisi hänelle antaa. Hänhän haluaa auton, uusimman kännykän ja matkoja – eli työtä ja rahaa, ja heti.

Kysymykseen 3 Saukkonen vastaa toteamalla maahanmuuttajien toisen sukupolven olevan kotoutumisen koetinkivi. Tähän toiseen sukupolveen hän lukee kaikki Suomessa syntyneet maahanmuuttajien lapset sekä tänne hyvin nuorina muuttaneet ja täällä kaikki koulunsa käyneet ja käyvät lapset ja nuoret. Hänen mukaansa lasten ja nuorten pärjääminen Suomessa heijastaa maahanmuuttajien (isien ja äitien) omaa sopeutumista Suomeen, hyvää tai huonoa. Lisäksi hän toteaa, että maahanmuuttajien ensimmäisen sukupolven syrjäytyminen on ikävää, mutta heidän lastensa syrjäytyminen taas olisi paljon vakavampi ja laajempi ilmiö. (S. 236 – 237.) Tästä voi olla pitkälti yhtä mieltä. Jo nyt on selvä, että maahanmuuttajien lasten pärjäämiseen suomalaisessa koulussa vaikuttaa heidän vanhempiensa kotoutuminen ja tiedot ja taidot toimia Suomessa. Sitä en aivan ymmärrä, miksi Saukkonen tekstissään erottaa ensimmäisen (…syrjäytyminen on ikävää…) ja toisen sukupolven (…olisi paljon vakavampi…) toisistaan, vaikka hän itse toisaalta toteaa, että ensimmäisen sukupolven onnistunut kotoutuminen vaikuttaa toiseen sukupolveen myönteisesti. Itse näen maahanmuuttajien ensimmäisen sukupolven itseisarvoisen tärkeänä: paitsi että he vaikuttavat lapsiinsa eli toiseen sukupolveen, he ovat moniulotteisia ihmisiä kaikkine tunteineen ja toiveineen. En ole koskaan ollut vakuuttunut siitä, että useimmat heistä – nyt puhun humanitaarisista syistä Suomeen tulleista – oikeasti haluaisivat asua Suomessa, jos he eivät tänne olisi jostain syytä joutuneet, päätyneet ja jumittuneet.

Saukkosen mukaan suuri osa maahanmuuttajien eurooppalaisesta toisesta sukupolvesta elää täysin tavallista ja kansallisesti ja paikallisesti integroitunutta elämää eri Euroopan maissa. Toisaalta poliittisesti ja uskonnollisesti radikalisoituneista löytyy paljon kahden identiteetin ja kulttuurin väliin jääneitä. Hän puhuu integraatioparadoksista: objektiivisesti havaittu kotoutuminen tai elämässä pärjääminen ei aina johda vastaavaan edistymiseen subjektiivisessa kokemuksessa. Menestymisen ja eteenpäin menemisen myötä myös odotukset ja pettymisen riski kasvavat. (S. 237.)

Saukkosen mukaan toisen sukupolven lukumääräinen osuus oli vuonna 2018 Suomessa 17 prosenttia, mutta vuonna 2035 sen oletetaan olevan hiukan alle 1/3. Hän toteaa Suomessa syntyneiden toisen sukupolven edustajien ryhmässä korostuvan henkilöiden, joiden vanhemmilla on matala koulutus, pienet tulot ja työttömyyttä. Tämä johtuu siitä, että humanitaarisista syistä Suomeen saapuneiden ensimmäinen sukupolvi avioituu yleensä keskenään ja hankkii paljon lapsia. Näin myös ”näkyvien vähemmistöjen” osuus ulkomaalaistaustaisista ja koko väestöstä on kasvussa. (S. 238.) Oma kokemukseni kertoo myös humanitaarisista syistä Suomeen saapuneiden isoista lapsiluvuista ja yhteiskunnan kustantamista koulutuksista, ehkä jopa useammista, jotka näiden ryhmien naiset ovat joutuneet keskeyttämään raskauden takia.

Kysymykseen 4 Saukkonen vastaa, että keskiössä pitää olla kunnioittava suhtautuminen omaan kansaan kokonaisuudessaan ja sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Kokemuksen omasta suomalaisuudesta pitää olla avoin kaikille taustasta/identiteetistä riippumatta. Kaikkien täytyy voida pitää itseään ainakin jossain määrin suomalaisina ja olla valmiita työskentelemään tämän monikulttuurisen kansakunnan hyväksi. Jos suuri osa kantaväestöstä on sitä mieltä, että muualta tullut ei voi olla suomalainen, yhteenkuuluvuuden tunne ja sen kehittyminen vaikeutuu. (S. 240 – 241.) Tähän voi yhtyä. Toivottavaa on, että ihmisten annettaisiin tuntea itsensä suomalaisiksi. Se olisi hyvä maan ja väestöryhmien välisten suhteiden kehityksen kannalta. Toisaalta monet maahanmuuttajat itse usein määrittelevät itsensä muiksi kuin suomalaisiksi jopa vuosikausia, ehkä vuosikymmeniä, täällä asuttuaan. Eikä tässä ole välttämättä kyse siitä, että heitä olisi Suomessa kohdeltu kaltoin tai he olisivat huomattavan erinäköisiä kuin kantaväestö.

Saukkosen mukaan ”erityisen pahalta näyttää epäonnistuminen kantaväestön kotoutumisessa ja kotouttamisessa” (s. 241). Olen kuullut usein sanottavan, että kantaväestöä pitäisi ”kotouttaa” kohtaamaan maahanmuuttajat. Mielestäni se on tehtävä, johon ei kahdesta syystä kannata ryhtyä. Ensinnäkin koko kantaväestön kotouttaminen olisi hyvin pitkällinen hanke, joka söisi hyvin suuren määrän resursseja, mihin Suomella ei ole varaa tästä päivästä hamaan tulevaisuuteen. Toiseksi, en usko, että lyhytkestoinen, johonkin aikaväliin rajattu kantaväestön kotouttamiskoulutus kykenisi tuottamaan kovin merkittäviä tuloksia. Uusiin asioihin tottuminen vie näet yleensä pitemmän ajan, ja ihmiset kypsyvät muuttuneisiin tilanteisiin omaa, yksilöllistä tahtiaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

jyrkisipila

Olen valtiotieteilijä ja toiminut maahanmuuttotyössä koulutusalalla 1990-luvun alusta lähtien. Työssäni olen kohdannut noin 3 500 eri puolilta maailmaa eri syistä Suomeen muuttanutta ja ohjannut heitä heidän opiskeluperiodinsa ajan. Näistä ihmisistä ehkä puolet on ollut muslimeja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu