Puhetaidon oppikirja vuodelta 1901, luvut IV.1-2

IV. ÄÄNTEIDEN, TAVUJEN JA SANOJEN MUODOSTUS

*

1. Yksityisäänteiden merkitys

Esitys kielen yksityisistä äänteistä, niiden syntymisestä ja toisiinsa liittymisestä, on yleensä kuivimpia lukuja kuin missään suurelle yleisölle aijotussa teoksessa olla voi. Kun mekin nyt kuitenkin uskallamme tämmöiselle kuivalle luvulle kirjassamme tilaa antaa, toisin sanoen toivoa että se luettaisiin, niin sallittakoon meidän puolustaa menettelyämme parilla sanalla.

Puhe ei ole mikään yksiperäinen kokonaisuus, vaan lukuisten pikkuosien yhdistys kulloinkin tarvittavalla tavalla. Puheen, samoin kuin kaikkien muidenkin yhdistysten täydellisyys siis riippuu yksityisosien täydellisyydestä, tarkemmin sanoen siitä, että

1. tavataan oikeat yksityisäänteet,

2. yhdistetään ne oikealla tavalla.

Tätä kuitenkin vaikeuttavat monet seikat, etupäässä murteellinen tai muuten huoleton ja virheellinen ääntämistapa, joka vaikuttaa ettei suinkaan kaikilla suomenkieltä puhuvilla a ole sama a eikä o sama o.

Mutta pitääkö niin ollakkaan? Pitääkö kaikkien suomea puhuvain ääntää samalla tavalla, huolimatta siitä, että se tuottaa toisille melkoisia vaikeuksia ja on omansa hävittämään murteitten suoman luonnollisen moninaisuuden?

Me pyydämme merkitä kantamme tässä asiassa seuraavasti. Murre ei ole »väärää» eikä »raakaa», vaan elävä jäsen elävässä kielessä. Mutta mitä murretta puhummekin, meille kaikille yhteistä kuitenkin on se kielen »murre», jota luemme ja kirjoitamme ja jota sanomme kirjakieleksi eli valtasuomeksi. Se on kielen viljelty ja enin kehitelty muoto, jonka melkoinen osa kansasta on omistanut itselleen sivistyneeksi puhekieleksi, se on kielellisessä suhteessa samaa kuin laillinen yhteiskuntajärjestys hallinnollisessa, se on kansallisen olemuksemme tärkeimpiä tukipylväitä, joka yhdistää eri seudut ja yksilöt sekä antaa tukea niin sisään- kuin ulospäin. Siksi sen tulisi myös olla jokaisen kansalaisen pyrkimysperänä, niin että kukin osaisi sitä sujuvasti ja murtamatta käyttää. Pienempiä eroavaisuuksia tulee tietysti aina olemaan eri paikkakuntien ääntämistavassa, sillä murteilla on verrattain laajat fysioloogiset perusteensa, eikä suinkaan mikään estä käyttämästä murretta kotikielenä. Mutta kun kerran kirjallisuuden kautta joka tapauksessa aivan huomaamattamme omistamme valtasuomen muodoja, niin miksemme voisi omistaa myös sen mukaista ääntämistapaa, s. o. omistaa sitä kokonaan? Ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun mikään murre ei enää meidän päivinämme säily puhtaana, vaan saa vaikutuksia sieltä ja täältä, eri murteista ja kirjakielestä, niin että se lopulta ei ole enää varsinaisesti mitään, vaan kaiken sekotusta. Kirjakieli näin ollen olisi kaikille yhteinen yleismurre, joka yhä nuorentaisi itseään murteitten vielä käyttämättömillä rikkauksilla ja jossa kukin tapaisi ei ainoastaan oman murteensa, vaan kaikkien muidenkin murteiden arvokkaimmat ainekset.

Kun me siis pidämme kirjakielen mukaista ääntämistapaa aivan yleisesti toivottavana — ainakin milloin kirjakielen muotojakin käytetään — niin luonnollista on, että se jokaiseen julkiseen esiintyjään nähden on suora vaatimus. Tällä emme tarkoita semmoista valtakielen ääntämistä, jonka jokainen äänne on sivunpituisilla määritelmillä rajoitettu puolelta ja toiselta, jommoista muutamissa kielissä on yritetty; tarkoitamme yleensä oikeata, kaikin puolin selvää ja huolellista ääntämistä, semmoista, jonka avulla suomalainen puhekieli kaikuu mahdollisimman kauniina ja täyteläisenä, todellisena valtasuomena.

*

Julkisella esiintyjällä on ääntämiseen nähden paljon oppimista, sillä juuri ääntämisen täydellisyydestä riippuu puheen huomattavimmat puolet: sen sujuvuus, tajuttavaisuus ja kuuluvaisuus. Hänen on sitä paitsi pidettävä samalla kertaa silmällä lukuisia eri puolia, ryhdistä ja ulkopiirteistä alkaen; mutta kuinka hän voi sitä tehdä, jos jo puhumisen niin sanoaksemme koneellinen puoli tuottaa hankaluuksia ja vaatii kaiken huomion? Siksi on ääntämisen suhteen päästävä sille asteelle, että se suoriutuu itsestään, että voimme oikein ja sujuvasti ääntää mitä ikänänsä eteen sattuu.

Mutta ei ainoastaan oikein, sujuvasti ja tajuttavasti. Suullinen esittäjä on taiteilija, siksi hänen ääntämistapansa tulee olla kaunista ja hänen tulee värittää puheensa aina sisällyksen vaatimusten mukaan. Mutta siihen kyetäkseen hänen täytyy tuntea yksityisten äänteiden luontaiset ominaisuudet, niiden yksilöllisyys niin sanoaksemme. Ilman tätä tuntemusta hän ei kohoa tehtävänsä herraksi niinkuin toivomme seuraavista luvuista täydelleen selviävän.

*

Sanoimme että murre tuottaa vaikeuksia. Kaikkein heikoimpia puolia tässä suhteessa on se, että korvamme on niin tottunut niihin enemmän tai vähemmän vaillinaisiin äänteisiin, joita lapsuudesta saakka olemme käyttäneet, että tuskin huomaamme mitään erotusta äänsimmepä niin tahi näin. Korvan kouluutus on siis oikeitten äänteitten tapaamisen ensi ehto. Toiseksi me suomalaiset yleensä käytämme varsinaisia puhe-elimiä, s. o. huulia, alaleukaa ja kieltä, kovin heikosti ja ponnettomasti, joten puheemmekin on leveätä ja sameaksi äännevirraksi sulautunutta. Puhe-elimet on siis ennen kaikkea irrotettava tenhottomuudestaan ja saatava voimakkaasti toimimaan.

Mitä yksityisiin äänteisiin tulee, ovat toiset vaikeampia ääntää kuin toiset (yleisestikin, mutta usein eri henkilöillä syystä tai toisesta jotkut erikoiset äänteet); sen vuoksi on juuri näitä äänteitä erikseen harjoitettava, kunnes kaikki kankeudet on voitettu. Ellei niitä opita kauniisti ja vaikeudetta ääntämään, niin ne takeltavat alati tahi niellään kuulumattomiin. Huomioon on myös otettava eri voimakkuus- ja nopeusasteet, niin että äänteet syntyvät voimakkaallakin äänellä kauniita ja eheitä, hiljemmällä aina selviä ja kuuluvia; verkkaisessakin puheessa täyteläisiä, nopeassa selviä ja toisiinsa hämmentymättömiä.

*

2. Kielen alkuainekset eli perusäänteet

Ihmisen puhetta, s. o. sitä muodostelua, jonka alaiseksi keuhkoista tuleva ja kurkunpäässä väräjämään pantu ilmavirta matkallaan joutuu, voi varsin sattuvasti verrata vuolaan virran kulkuun. Sen rannat milloin lähenevät toisiaan, milloin etääntyvät; siellä täällä pistäyy esiin pikku niemeke, ilmautuu saari tai kohoaa matala kari taikkapa kiehittäypi kohiseva koski, muodostellen virran tasaista kulkua ja antaen sille yhä uusia käänteitä.

Virran tasainen kulku olkootpa rannat lähempänä tai etäämpänä toisistana, edustaa niitä kielen aineksia, joita sanomme ääntiöiksi (vokaaleiksi), niemekkeiden, saarien ja koskien kohdat kerakkeita (konsonantteja). Ero on vain siinä, että tavallisen virran rannat, polvekkeet ja saaret ovat pysyväisiksi muodostuneet, puhevirran rantojen ja esteitten kunkinkertaista muotoa hallitsee ihmisen tahto.

Kielen alkuainekset siis ovat kahta lajia. Eri kielet vain käyttävät niitä sanojensa muodostelemiseen eri lailla: toiset suosivat enemmän ääntiöitä, toiset kerakkeita. Suomenkieli on erittäin ääntiörikas. Sen käyttämä kerakemäärä tekee ainoastaan noin 50 %, jota vastoin esim. ruotsin, saksan ja englannin kielissä kerakkeiden osuus on yli 60 %.

*

Ääntiöt

Kaikki ääntiöt ovat sointeja, se on kurkunpäässä syntyvän soinnillisen äänen eri muotoja. Siksi ne ovat laulun pääainekset sekä puhekielen sävelen eli melodian varsinaiset kannattajat.

’Suomen kirjakielessä eli valtasuomessa on seuraavat 8 ääntiötä eli oikeammin perusääntiötä: a, e, i, o, u, y, ä, ö. Eräissä murteissa tavataan tämän lisäksi muutamanlaisia nenä-ääntiöitäkin ja valtakielen äänteistä poikkeavia sivumuotoja, mutta ne eivät kuulu meidän aiheeseemme.

Ääntiöiden ääni, kuten sanottu, syntyy kurkunpäässä äänijänteiden väräjämisestä. Niiden muoto eli se soinnullinen kokonaisuus, minä ne korvaamme saapuvat, riippuu siitä muodosta, minkä kajahdustorvi kutakin ääntiötä varten ottaa. Se milloin laajenee, milloin supistuu, milloin pitenee milloin lyhenee, mutta supistuminen ei ole koskaan niin suuri, että mitään hälyääntä syntyisi, kuten kerakkeissa.

*

Kajahdustorven muodonmuuntelut ovat moninaiset. Erikseen huomattavia kuitenkin ovat torven ulkopään (huulien) ja torven keskiosan (kielen) liikkeet ja muodonmuutokset, sillä ne etupäässä määräävät ääntiön kunkinkertaisen muodon.

Huulten liikkeiden, s. o. huulten muodostaman aukon suhteen erotamme neljä päämuotoa:

1. täysiavoin rauhallinen asento, jolloin suuaukko on kaikkein avonaisin (niin että peukalo mahtuu hammasrivien väliin) ja huulet rauhallisessa asennossa eteenpäin työntymättä tai taaksepäin vetäytymättä: ääntiöt a ja ä.

2. leveä rakoasaento: aukko supistuu korkeudeltaa, mutta leviää sivuillepäin, suupielet vetäytyvät hiukan taaksepäin ja huulten keskiosa lähenee hampaita: e ja i.

3. puoliavoin pyöristetty asento, jolloin huulet vetäytyvät pielistä kokoon ja työntyvät huomattavasti eteenpäin, aukon muodostuessa soikean pyöreäksi: o ja ö.

4. pyöreä vihellysasento: huulet työntyvät vieläkin enemmän eteenpäin ja piuristuvat sivuilta kokoon vihellysasentoon, niin että keskelle jää ainoastaan pienehkö pyöreä aukko: u ja y.

Tietysti samallakin huuliasennolla muodostetuilla ääntiöillä on huulten liikkeissä hiukan eroa, ylläolevassa ryhmityksessä on jälkimäisellä äänteellä aina aukko hiukan pienempi kuin edellisellä. Eri henkilöt niinikään käyttävät huulia eri lailla voimakkaasti, joten yllämainittu osottaa ainoastaan yleistä suuntaa.

Kielen liikkeissä on erotettava kaksi suuntaa, joilla kumpaisellakin on ratkaiseva merkitys ääntiöiden muodon ja luonteen määräämisessä:

1. kielen liikkeet ylöspäin kitalakea kohti,

2. kielen liikkeet eteen- tahi taaksepäin.

Kun kieli ääntiöitä äännettäessä kohoaa lepotilastaan suulaen pohjalta ja jännittyy ylöspäin, muodostaa se suuväylän avarammaksi tahi ahtaammaksi aina sen mukaan, kuinka ylös se kulloinkin kohoaa. Tähän nähden erotamme kolme päämuotoa:

1. Avoin suuväylä, jolloin kieli kohoaa ainoastaan hyvin vähän lepotilastaan: ääntiöt a ja ä.

2. Puoliavoin suuväylä, jolloin kieli kohoaa lepotilansa ja kitalaen keskivälille: ääntiöt o, ö ja e.

3. Ahdas suuväylä, jolloin kieli kohoaa niin ylös, että kielen ja kitalaen välille jää eräässä kohti ainoastaan ahdas rako: u, y ja i (u:ssa kielen takaosa kohoaa pehmeää kitalakea kohti, kärkipuoli sen sijaan on alhaalla; e:ssä ja i:ssä kohoaa kielen etuosa kovaa kitalakea kohti, i:ssä siinä määrin, että kieli hiukan koskettaakin kitalakea).

Yllämainittujen k i e l e n k o r k e u s a s e n t o j e n mukaan jakaantuvat ääntiöt kolmeen ryhmään:

avoimia: a, ä;

puoliavoimia: o, ö, e;

ahtaita: u, y, i.

K i e l e n l i i k k e i d e n s u h t e e n e t e e n- t a i t a a k s e p ä i n jakaantuvat ääntiöt kahteen ryhmään:

taka-ääntiöihin, jolloin kieli vetäytyy taaksepäin: a, o, u ja

etu-ääntiöihin, jolloin kieli työntyy eteenpäin alahampaita vastaan: ä, ö, y, e, i.

*

Jos edellä esitetystä vedämme lopputulokset eri elimien liikkeisiin (arttikuleeraamiseen) nähden, ovat ne seuraavat:

Huulten aukko laveimmasta supistetuimpaan:

a, ä, e, i, o, ö, u, y.

Kielen kohoaminen matalimmasta korkeimpaan asentoon:

a, ä, o, ö, e, u, y, i.

Kielen asento ta’immasta asennosta etumaisimpaan:

u, o, a, ä, ö, y, e, i.

Nämä asennot määräävät ääntiöiden yksilöllisen luonteen, s. o. niiden ominaissounnun ja missä määrin ne voivat esiintyä toistensa seurassa samassa sanassa. Jätämme kuitenkin sen puolen erääseen myöhempään lukuun, käsitelläksemme sitä yht’aikaa kerakkeiden samantapaisten ilmiöiden kanssa.

*

Mitä itse ääntämiseen tulee, huomattakoon seuraavaa:

1. Kun ääntiöt ovat laulussa sanallisen puolen varsinaiset edustajat sekä puhekielessä se äänneryhmä, josta puheen kauneus ja sointuisuus pääasiallisesti riippuu, ovat ne äännettävät erikoisella huolella, niin että ne ovat puhtaita ja kirkkaita, pääsemättä venymään leveiksi ja epämääräisiksi.

2. Ääntämisen tulee olla varmaa ja hallittua, niin että äänijänteet ja puhe-elimet toimivat voimakkaasti, kuitenkin ilman liiallista jännitystä. Erikoista huolta pidettäköön siitä, että puhe-elimet, varsinkin huulet, ottavat varmasti kysymyksessä olevalle ääntiölle kuuluvan asennon, muussa tapauksessa u muuttuu helposti o:ksi tai a:ksi, ao:ksi, äö:ksi, öe:ksi, y i:ksi tai ö:ksi; etenkin y:n muuttuminen ö:ksi on muutamissa Suomen murteissa tavallista. Emme tällä tarkoita että muutos tapahtuisi kokonaan, vaan että ääntiö vivahtaa enemmän joltakin toiselta ääntiöltä kuin siltä, mikä se pitäisi olla, toisin sanoen: on epämääräinen. Varsinkin laulaessa monet suomalaiseen tapaan tuskin nimeksi liikuttavat huulia ja kieltä (alaleuvan jäykkyydestä puhumattakaan), josta seuraa että lauletaan: kon (kun), moo (maa), moo (muu), aöö (syy) j. n. e. Laulaminen tosin vaatii elinten rauhallisuutta, mutta joka tapauksessa on ääntiöt äännettävä puhtaasti, s. o. huulet vietävä kulloinkin tarvittavaan asentoon ja kieltä käytettävä voimakkaasti, joskin tyynesti.

3. e:n ja varsinkin i:n ääntäminen tuottaa useimmille aluksi vaikeuksia. Hammasrivit nimitt. pyrkivät liiaksi kiinni, jolloin nämä ääntiöt tulevat ikäänuin vaikeasti valittaen hammasten välistä. Niitä on siis erikseen harjoitettava: aluklsi parhaiten laulamalla, totuttaen elaleuvan etääntymään yläleuvasta, keskittäen äänen huuliin ja kielen keskiosaa kohottaen.

4. Äänijänteitä ei saa koskaan panna väräjämään, s. o. ääntämään, ennenkuin puhe-elimet ovat asettuneet kysymyksessä olevalle ääntiölle määrättyyn asentoon. Jos äänijänteet synnyttävät äänen puhe-elinten ollessa vielä lepotilassa, syntyy epäpuhdas ja epämääräinen ääni eikä suinkaan tarkoitettu ääntiö.

5. Suomessa puhuttavan ruotsinkielen ääntiöihin verraten on suomenkielen o hiukan avonaisempi kuin ruotsinkielen å.

*

Kerakkeet

Ääntiöt saattavat yksinäänkin muodostaa tavuja. Kerakkeiksi sanomme niitä kielen aineksia, jotka ainoastaan ääntiöiden kanssa muodostavat tavuja.

Kerakkeet syntyvät siten, että kkurkunpään äänirako tahi kajahdustorvi on siinä määrässä supistunut, että ilmavirta tuon supistuskohdan läpi kulkiessaan synnyttää heikomman tahi voimakkaamman hälyn. Tähän hälyyn yhtyy useissa kerakkeissa kkurkunpäästä samaan aikaan tuleva sointiääni ja saattaa häly silloin olla niin heikko, ettei korvamme sitä ollenkaan tajua. Sanomme niitä soinnillisiksi kerakkeiksi. Toisia, joihin sointiääni ei yhdy, vaan äänteen muodostaa yksinään häly, sanomme soinnittomiksi kerakkeiksi.

Suomenkielessä on seuraavat 14 keraketta:

soinnittomia: k, t, p, s, h, ’ (= loppuhenkonen),

soinnillisia: d, l, r, m, n, ŋ (eng), j, v1.

Näiden lisäksi esiintyy lainasanoissa vielä muutamia muita, niinkuin f, b, g, z y. m.

*

Kerakkeilla on kielessä erittäin tärkeä sija. Voisimme niitä sanoa kielen ryhdin luojiksi ja soinnun selventäjiksi, sillä ne tavallaan erottavat ääntiöt toisistaan, s. o. helpottavat niiden selvää, toisiinsa sekaantumatonta ja himmentymätöntä lausumista. Ääntiöiden ja kerakkeiden merkityksestä kielen rakenteessa on vertailevasti sanottu, että ääntiöt ovat kielen sielu, kerakkeet sen ruumis, ääntiöt sen veri ja elävä henki, kerakkeet sen luisto ja lihasto. Sen vuoksi kerakkeet ovatkin huolellisesti, terävästi ja voimakkaasti äännettävät, miuuten puhe muuttuu leveäksi ja ponnettomaksi ääntiövirraksi. Eikä tämä vaatimus koske ainoastaan puetta, vaan myöskin laulua; sillä vaikka laulussa ääntiöt ovatkin pääasia, kärsii tekstin selvyys suuresti, jos ääntiöiltä riistetään kerakkeiden tuki.

Erittäinkin suomalaisessa puhekielessä on kerakkeiden suuri merkitys huomioon otettava. Kielet voisimme jakaa puhekieliin ja laulukieliin. Ne kielet, joissa kerakeaines on runsas, ovat edullisempia puheelle, ääntiörikkaat kielet taas laululle. Suomenkieli on, kuten tiedämme, ääntiöistä rikas, mutta kerakkeista köyhä. Se on siis varsinaisesti laulukieli, jonka vuoksi meillä on kahdenkertainen syy omistaa huomiota kerakkeiden selvälle ja kuuluvalle ääntämiselle.

*

Kerakkeet voimme jakaa pienempiin ryhmiin useammalla eri tavalla, riippuen siitä mitä jakoperustetta käytämme. Me seuraamme ääntämistavan mukaista ryhmitystä, koska se antanee selvimmän käsityksen eri äänteiden luonteesta. Siten saame seuraavat neljä ryhmää:

1. Sulkuäänteitä (klusiileja), joita äännettäissä ääniväylä on hetkisen kokonaan sulkeuksissa ja äänteen muodostaa joko sulkuun meno ja sulussa olo yhteensä taikka pääasiallisesti sulun laukeaminen: k, t, p, d.

2. Rakoäänteitä (frikatiiveja), joita äännettäissä ääntimet ovat niin lähellä toisiaan, että niiden välillä on ainoastaan pieni rako, jonka reunoihin ilmavirta hankautuu: h, s, f, l, j, v.

Näistä ovat h, s ja f hankausäänteitä, jolloin äänne on pelkkä hankaushäly; l on sivurakoinen, jolloin ilmavirta kulkee molemmin puolin kieltä muodostuneista aukoista (kuuluvaa hälyä synnyttämättä) sekä j ja v puoliääntiöitä (semivokaaleja), jolloin hankausrako on niin väljä, ettei kuuluvaa hälyä synny, vaan nämä äänteet ovat muodostumistapansa puolesta likellä ääntiöitä.

3. Täryäänteitä (tremulantteja), joita äännettäistä joku ääntimien osa ilmavirran vaikutuksesta väräjää synnyttäen tärisevän äänen: n. s. r-äänteet.

4. Nenä-äänteitä (nasaaleja), joiden tunnuksena on, että suuväylä sulkeutuu ja ilmavirta suuntautuu nenäväylän kautta ulos: m, n, ŋ.

Loppuhenkonen (’) voi olla joko sulkuäänne, jolloin kkurkunpään äänirako sulkeutuu enemmän tai vähemmän kuuluvasti, tahi äänijänteiden hankausäänne, jolloin se kuuluu vienolta h:lta.

*

Sulkuäänteet. Suomenkielen varsinaiset sulkuäänteet ovat k, t ja p. Niiden muodostumisessa on huomattava kolme kohtaa: 1) ääniväylän sulkeuminen eli sulkuun meno, 2) sen sulussa olo ja 3) sulun laukeaminen. Kun sulkuäänne on tavun ensimäisenä äänteenä, on ääniväylän sulkeumisesta (implosionista) syntyvä häly niin heikko, ettei korvamme sitä tajua ja kun itse sulussa olo on äänetön, niin korvalle tajuttavan äänteen synnyttää vasta arttikulatsionin kolmas kohta (eksplosioni); ilmavirran hiukan pamahtava esiinsyöksähtäminen sulun lauvetessa (esim. ku-ka, tä-tä). Sulkuäänteen ollelssa tavun viimeisenä äänteenä on sulkuun meno voimakkaampi (laukeaminen sen sijaan heikompi), joten korvamme tajuaa kaikki kolme osaa ja äänne tuntuu pitemmältä (ok-sa, ot-sa, ovat). Milloin taas sulkuäänne on kahdennettu, muodostaa sulkuun-meno ja sulussa-olon synnyttämä paussi (joka tässä tapauksessa on tavallista pitempi) edelliseen tavuun kuuluvan äänteen ja sulun laukeaminen alottaa seuraavan tavun (akka, katto, pappi).

Sulku syntyy eri äänteissä eri paikoilla.

k:ssa kohoaa kielenselän taka- ja keskiosa kitalakeen synnyttäen sulun. Jos tavussa seuraa etuääntiö, (ä, ö, y, e, i, kts. Siv. 80) syntyy sulku kovaa kitalakea vasten, jos taas takaääntiö (a, o, u), koskettaa kielenselkä kovan ja pehmeän kitalaen rajaseutua; jos kahdennettu k on kahden tavun rajalla, joista toisessa on etuääntiöitä, toisessa takaääntiöitä, luistaa kieli paussin aikana edellisen tavun vaatimasta asennosta jälkimäisen vaatimaan (tikka, takki).

t:ssä heti kielen kärkisauman takana oleva osa kielenselän etupintaa muodostaa sulun yläleuvan ikenien alaosaa vastaan, kielenkärjen samalla koskettaessa ylisten etuhammasten takapintaa (sulku siis syntyy hiukan ylempänä kuin ruotsinkielen t:ssä, jossa kielenkärki työntyy yläleuvan etuhampaita vastaan).

p:ssä huulet painautuvat vastakkain, ja siten syntynyt sulku siis on huulten sulku.

Suomalainen kansankieli ääntää sulkuäänteet — niinkuin yleensä kaikkikin kerakkeet — kovin heikosti. Puhujalla on täysi syy ääntää ne koko lailla pontevammin. Mutta tarkka erotus on tehtävä suomen- ja ruotsinkielen sulkuäänteiden välillä. Ruotsin k:n, t:n, p:n suurin voima on liikkeen viimeisessä osassa, laukeamisessa, joka on pamahtavampi ja loppuhenkosella varustettu (k’, t’, p’), kuuluen meidän kielikorvamme mukaan melkein kuin kho-kho (koko), thä-thä (tätä) j. n. e. Suomen k, t, p ovat niitä synnyttävän ilmavirran voimaan nähden heikommat, läheten tämän ominaisuutensa puolesta enempi ruotsin g:tä, d:tä ja b:tä. Sitä paitsi on pituudellakin eroa, niin että ruotsin yksinkertaiset sulkuäänteet ovat jonkun verran pitemmät, kuuluen useimmiten sanan keskellä melkein meidän kahdennetuilta (esim. porten, saken). Tämä on tärkeätä huomata, sillä meilläkin on viime aikoina näkynyt muutamissa piireissä oireita ruveta ääntämään lyhyitä sulkuäänteitä ruotsinkielen »sysäävään» tapaan. Me puollamme voimakasta ääntämistä, mutta sysäävä ääntäminen on aivan toista; se on meidän kielellemme kokonaan vierasta ja siis näiden niinkuin kaikkien muidenkin äänteiden suhteen hyljättävä.

d on meidän suomalaiselle kielellemme vaikein kaikista kirjakielen äänteistä, sillä kansankieli ei sitä tunne, vaan eri murteissa on tällä sijalla r, heikko r (merkitään đ), l, j, v, h tai ei mitään. Viime aikoina on näiden lisäksi väärin äännetyn kirjakielen vaikutuksesta »kova» t levinnyt kansan keskuudessa laajoilla aloilla d:n edustajaksi (esim. tahtotteko sytänneb j. n. e.), mikä tietysti on äärettömästi kieltämme rumentanut, Jotkut sen vuoksi vastustavatkin jyrkästi d:n käytäntöön ottamista, vaatien valtasuomenkin ääntämään niitten murteitten tavoin, jotka eivät enimmissä tapauksissa käytä tällä sijalla mitään keraketta. Me emme tahdo tähän kiistakysymykseen lähemmin kajota, pyydämme ainoastaan vakaumuksenamme sanoa että ellei d:n oikeata ääntämistä harrasteta paremmin kuin nykään ja tätä outoa äännettä saateta yhtä tuttavaksi kansan korvalle, kuin sitä vakavasti vaaditaan kirjallisessa esityksessä, taikka sitte d:tä kokonaan hävitetä, niin että kirjoitetaankin meijän, teijänm viijään, niin on d:n sijalla ennen pitkää enimmillä seuduilla t eikä mikään muu. Epäillä kuitenkin saattaa olisiko viimemainittu menettelytapa valtakielellemme eduksi ja voisiko se koskaan päästää yleiseksi enemmän oikeinkirjoitukseen kuin ääntämiseenkään nähden. Onnellisimmaksi ja kaikin puolin rauhallisimmin suoriutuvaksi ratkaisuksi luulisimme, jos d otettaisiin kaikkialla käytäntöön, niinkuin sen suhteen on jo yhdenmukaiseen kirjoitustapaan päästy ja niinkuin sen kirjakielen mukaista ääntämistäkin jo enimmissä kouluissa harrastetaan.

d:n ääntämistä harjoitellessa on muistettava, että d:ssä kielen kärki arttikuleeraa hiukan ylemmäs (taemmas) kuin t:ssä ja että d on soinnillinen kerake. Sitä paitsi kieli t:tä muodostaissa työntyy voimakkaalla lihasjännityksellä ja ilmanpainallus on niinikään voimakas; d:ssä sitä vastoin kielen jännitys on paljoa vähäisempi (»heikko kosketus») ja ilmavirta (jota seuraa kurkunpäästä tuleva sointiääni) heikompi. Harjoitukseksi äännettäköön uutterasti semmoisia sanoja, joissa d esiintyy, ja erikoisesti semmoisia, joissa esiintyy sekä t että d vaihdellen tavujen alkukerakkeina (esim. tyydytys), sillä niissä pyrkii ääntäminen, varsinkin nopeasti lausuttaessa, häiriytymään ja t ja d vaihtamaan paikkaa (esim. tyytydys, tyydydys, dyydytys).

Mitä lainasanoissa esiintyviin b ja g äänteisiin tulee, niin niiden ääntämisen suhteen riittää huomautus, että niissä p:n ja k:n arttikulatsioniin liittyy sointiääni, joten ne ovat melkein samassa suhteessa p:hen ja k:hon kuin d on t:hen.

*

Rakoäänteet. Niitä esiintyy valtasuomessa h, s, f, l, j ja v.

h eroaa kaikista muista hankausäänteistä siinä, että se ei synny suussa, vaan pääasiallisesti kurkunpäässä ilman hieroutumisesta äänijänteiden reunoja vastaan. Suomenkielessä voi sanoa olevan kaksi tai oikeastaan kolmekin h:ta. 1) h:n ollessa sanan alkuäänteenä on suu seuraavan ääntiön asennossa ja h:n äänijännehäly on niin voimakas, että muuta hälyä ei kuule (herää, haamu j. n. e.). 2) h:n ollessa tavun lopuäänteenä on suu edellä olevan ääntiön asennossa, kieli kuitenkin hiukan enemmän kohoutuneena, ja kurkunpäänhälyyn yhtyy heikko suuhäly (ahdistaa, vahva j. n. e.). 3) äännetään h (niinkuin dosentti H. Pippingin tutkimukset osottavat) sanan keskellä, ääntiöiden välissä, sointiäännellisenä, johon yhtyy kajahdustorven häly (esim. keihäs, paha).

s on suomenkielessä puhdas suuhäly, syntyen siten että kielen kärkiosa kohoo ylempien ikenien keskiosaa vastaan, jolloin tästä ahtaasta raosta kiivaasti kulkeva ilmavirta synnyttää tuon s:lle omituisen suhinan. Suomen ruotsin äänteisiin verraten on suomen s enemmän ruotsin sj:n kuin s:n kaltainen sillä ruotsin s:ssä kielen kärki ei taivu ylöspäin, vaan työntyy alemmas kuin suomen s:ssä.

f. Lainasanoissa esiintyvä f äänne syntyy siten, että alahuuli arttikuleeraa ylähampaita vastaan, jolloin tästä välistä kulkeva ilma synnyttää f:lle omituisen hankaushälyn.

l on erittäin heleä- ja voimakas-sointuinen äänne, oikea ylimys kerakkeiden joukossa. Tarvitsee vain tarkata sen sointua kaksinnettuna (esim. halla, vallan), tullakseen tästä vakuutetuksi. Heleys kuitenkin riippuu ääntämistavasta. l syntyy siten, että kielen kärki työntyy ylintä hammasriviä tai ikeniä vastaan, muodostaen sillä kohtaa sulun, mutta jättäen molemmille sivuille aukot, joista ilma virtaa. Jos nämä aukot ovat hyvin pienet ja kielen selkä kitalakeen päin kohonnut, syntyy k aikkein helein, n. s. ruotsin l jos sivuaukot ovat hiuikan suuremmat ja kielen selkä alempana, syntyy keskiheleä suomalainen l, ja jos kieli supistuu lujasti kokoon muodostaen suuret sivuaukot ja kohoutuen taka-osaltaan ylös, syntyy paksu venäläinen l (= ɬ). Muutamissa Hämeen murteissa tavataan tavallista suomalaista l:ää tummempi, hiukan venäläiseen vivahtava l äänne. Puhetaiturin tulee omistaa itselleen savolaisten keskiheleä suomalainen l ja helein ruotsalainen l, sillä ne molemmat ovat hänelle tärkeitä, niinkuin vasta saamme tarkemmin nähdä. Suomen l:ssä kielen kärki arttikuleeraa ikenien keskiosaa vastaan.

*

j syntyy eräissä kielissä siten, että kielen selkä arttikuleeraa kovan kitalaen etuosaa vastaan ja välistä kulkeva ilmavirta synnyttää j:n hälyn, kurkunpäästä samaan aikaan tulevan sointiäänen ollessa kuitenkin paljoa voimakkaampi. Suomen j sitä vastoin ei ole mikään oikea hankausääni, sillä se äännetään yleensä niin heikosti, että hankaushälyä ei kuulu tuskin ollenkaan, vaan j on melkein i ääntiön kaltainen, ollen sitä ainoastaan hiukan pitempi laajuudeltaan. Tään kovin läheisen sukulaisuuden vuoksi i useissa tapauksissa äännetään j:ksi, jos nimitt. seuraava tavu alkaa j:llä, esim. pijjan, lijjan, Majju, häjjy, hujjari j. n. e.

v syntyy sikäli, että alahuuli arttikuleeraa ylähampaita vastaan, ja se on u ääntiölle melkein yhtä läheistä sukua kuin j on i:lle, joten jotkut eräissä tapauksissa ääntävätkin sen enemmän u:n kuin v:n huuliasennolla (kauwan, lauwantai j. n. e.). Yleensä v äännetään suomessa eräisiin muihin kieliin verraten heikosti, ilman sanottavaa hälyä, joa se muutamissa murteissa yrittää jäämään joissakuissa tapauksissa kokonaan poiskin, esim. heonen (hevonen), uosi (vuosi), suanto (suvanto). v siis on äännettävä kyllin voimakkaasti.

Läheisen ääntiösukulaisuutensa vuoksi sanotaankin j:tä ja v:tä puoliääntiöiksi.

*

Täryäänteitä on Suomen kirjakielessä ainoastaan r (kansankielen đ kuuluu myös niihin). Mutta silläpä onkin suomenkielessä (niinkuin yleensä kaikissa kielissä) niin suuri merkitys, että se ansaitsee osalleen muutamia rivejä enemmän kuin mikään muu äänne.

r on voimakkain kaikista kerakkeista, mutta samalla myös kiusallisin, jonka vuoksi sen kaunis ääntäminen on antanut kaikkien aikojen puhujoille ja näyttelijöille kyllin työtä.2 On näet olemassa kaksi toisistaan suuresti poikkeavaa r-toisintoa: kielenkärki-r ja kitakieleke-r. Edellinen syntyy siten, että kielen kärki kohoaa ylä-ikeniä kohti ja välistä kulkeva ilma panee kielen kärjen väräjämään. Jälkimäisessä kielen kärkiosa jää suuontelon pohjalle ja kielenselän takaosa kohoaa pehmeätä kitalakea kohti, muodostaen kitapurjeen kohdalla kourun, jossa alaspäin riippuva kitakieleke ilmavirran vaikutuksesta värähtelee. Kielenkärki-r on paljoa kauniimpi ja »notkeampi» kuin kitakieleke-r, joka kuuluu kömpelöltä ja kurkkuääniseltä.

Useilla Euroopan kansoilla on luontainen taipumus kitakieleke.r:ään. Me suomalaiset onneksemme käytämme kielenkärki-r:ää; kitakieleke-r esiintyy meillä vain puhevikana n. s. »sorakielisillä». Mutta huomioon ottamista on meilläkin tämän äänteen suhteen. Suomalaisessa r:ssä on värähdysten luku ylipäätään 2—3, jota paitsi ne ovat kovin heikkoja, niin että r ääntiön edellä ja ääntiöiden välissä ei sanottavasti täryäänteeltä kuulu. Tämän r:n kyllä tarvitsemme vienoluontoisemmissa sanoissa niinkuin riemu, rakkaus, hurskaus, sorja j. n. e. Mutta sen ohella tarvitsee puhetaituri voimakkaan, monivärähdyksellisen r:n voimakkaissa sanoissa, semmoisissa kuin orja, hurja, hyrsky j. n. e. (asia, jonka tärkeys selviää täydelleen edempänä, äänteiden luontaisesta värisävystä ja kuvaamiskyvystä puhuessamme).

Puhujan on siis opittava voimakas, monivärähdyksellinen r. Se ei olekkaan suomalaiselle vaikeata. Harjoitellessa kohotettakoon kielen kärki ikenien keskiosaa kohti ja suunnattakoon voimakas äänetön ilmavirta keuhkoista. Kun kielen kärki täten saadaan voimakkaasti, itsellekin selvään tuntuvasti väräjämään, liitetään siihen kurkunpään sointiääni, jolloin voimakkaan täry-r:n ainekset on löydetty. Näitä aineksia opitaan sitte taidokkaasti käyttämään r:n muodostamiseksi erilaatuisissa sanoissa, sillä voimakas täry-r voi helposti muodostua rumaksi, jopa naurettavaksikin, tähän tapaan: hraju, hryske. Helpoimpia ovat aluksi semmoiset sanat, joissa r:n edellä on ääntiö ja jälessä kerake, esim. orja, orpo, hurja j. n. e.

*

Nenä-äänteitä on Suomen kirjakielessä m, n ja ŋ. Ne ovat kaikki elinten arttikuleeraukseen nähden varsin heikkoja äänteitä, mutta tähän yhtyvä sointiääni ja sen suuntautuminen nenäonteloon, antaa niille kauniin, täyteläisen soinnun. Suomenkielessä ne kuitenkin äännetään vähemmän »nenästä» (s. o. nasaleeratusti) kuin useissa muissa kielissä.

m äänteessä sulkeutuu suuväylä huulien täydellisen ummistumisen kautta.

n:ssä tapahtuu suuväylän sulkeutuminen siten, että kielen kärki kohoo ikenien keski- tahi takaosaa vastaan synnyttäen samanlaisen sulun kuin t äänteessä (t:ssä n:ään verrattuna on toinenkin sulku: nenäväylän sulkeutuminen kitapurjeen kautta).

ŋ äänteessä sulku muodostuu taempana, siten että kielen selkä kohoo kovaa kitalakea vastaan tai kovan ja pehmeän kitalaen rajaan, samoin kuin k:n eri vivahduksissa. Kun sulku ŋ:ssä on taempana kuin muissa nenä-äänteissä, on tämä äänne sitä mukaa muita nasaleeratumpikin.

Suomen kirjakielessä ei ŋ äänteellä ole vielä omituista kirjainmerkkiä (asia, joka kyllä sietäisi korjauksen), vaan käytetään lyhyen ŋ:n merkkinä n:ää, esim. kaupunki (pitää olla kaupuŋki) ja kahdennetun ŋ:n merkkinä ng:tä, esim. kaupungin (s. o. kaupuŋŋin). Tämän epätäydellisen merkitsemistavan harhauttamana eivät monet tiedä koko ŋ äänteen olemassa olosta — asianlaita, joka on omansa edelleen säilyttämään erästä laajoilla aloilla yleistä, perin rumaa ääntämisvirhettä.

Kaikissa Suomen murteissa näet äännetään lyhyt ŋ äänne kyllä oikein: kaupuŋki, laŋka, raŋka (ŋ äännettä siis tarkoittaa se n, joka kirjoitetaan k:n edelle sanan keskeen), mutta milloin esiintyy kahdennettu ŋ, silloin eteläiset ja läntiset murteet (ja jotkut muutkin) kyllä ääntävät edellisen ŋ:n oikein, mutta toisen ŋ äänteen sijaan jää k, esim. kaupuŋkin, laŋkan, raŋkan, tuŋkos j. n. e. (Karjalan, Savon, Keski-Suomen ja jotkut muutkin murteet ääntävät aivan oikein: kaupuŋŋin, laŋŋan, raŋŋan, tuŋŋos.) Tämän pahan virheen poistamiseksi on tarpeen oppia tuntemaan ŋ äänne.

K o e . Lausukaa peilin edessä perättäin antaa ja ankea ja tarkastakaa kielenne liikkeitä. — Antaa sanassa kielen kärki n äänteessä kohoo ikeniä vastaan, se siis on oikea n; mutta ankea sanassa ei kielen kärki tuon luullun n:n kohdalla kohoakkaan, vaan sen sijaan kielen selkä nousee kitalakeen: se niin ollen ei olekkaan mikään n, vaan aivan toinen äänne: ŋ, siis aŋkea. (Ääntäkää huviksenne ankea oikealla n kerakkeella, niin voitte huomata, miltä se kuuluu).

Kun lyhyen ŋ äänteen muodostamistapa täten on saatu selville, helppo on sitten ääntää se kahdennettunakin samalla arttikuleerauksella uuden ilmanpainalluksen alussa, esim. aŋŋervo, (s. o. angervo). k:n välttämiseksi lienee vielä paikallaan mainita, että k:ta muodostettaessa nenäväylä on suljettu kitapurjeella, kielen sulku on voimakas ja ilmavirta laukeaa suuväylään; ŋ äänteessä kielen kosketus pehmeään kitalakeen (s. o. sulku) on paljoa heikompu, kitapurje on alhaalla ja ilmavirta suuntautuu nenäväylään.

*

Olemme näin tarkastaneet lyhyimmiten jokaista valtasuomen keraketta (loppuhenkosesta puhumme myöhemmin, sillä se on suomenkielessä siksi tärkeä äänne, että se vaatii aivan oman lukunsa). Ääntämiseen nähden tehtäköön lopuksi sama huomautus kuin ääntiöidenkin suhteen, nimittäin ettei mitään keraketta pidä ääntää ennenkuin ääntimet on viety kerakkeen vaatimaan asentoon. Iulman tarkkaavaisuutta tässä suhteessa syntyy kaikenlaisia syrjä-ääniä, tähän tapaan: mnämä, nDonner, mBergman j. n. e.

 

1Suomenkielen j ja v ovat hälynsä heikkouden vuoksi pikemminkin ääntiöitä kuin kerakkeita; ne kuitenkin luetaan viimemainittuihin kuuluviksi, koska niiden osallisuus tavujen uodostamisessa on sama kuin varsinaisten kerakkeiden.

2Jo Demostheneesta kerrotaan se hullunkurinen kohtalon leikki, ettei hän pitkiin aikoihin osannut oikein ääntää jaloa taitoansa ilmaisevan sanan ensi äännettä: rhētorikē (puhetaito).

kaakkuriniemi

Olen kotoisin Keski-Suomesta, joskin juuret ovat Pohjois-Suomessa Perämeren rannalla. Lopetin vuoden 2019 alussa koulutuspäällikön työt Helsingin yliopistossa ja lähdin eläkkeelle korkean ikäni vuoksi. Yhteiskuntatieteilijä. Kaikkien tähän mennessä tavattujen valtajärjestelmien jonkin asteinen kriitikko. Seuraa Venäjän ja muiden entisen Neuvostoliiton maiden asioita, muttei jätä muitakaan maita vaille huomiota.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu