Kun Suomi säikähti ja itseensä käpertyi

Olemme välittömästi aidoissa tunnelmissa, kun kohtaamme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinnekeruuprojektin päätöstilaisuudessa SKS:n talolla. Minä suljen Facebookin luettuani iranilaisen kristityksi kääntyneen palautuspäätöksestä ja yhden jo palautetun kristityn katoamisesta Iranissa. Twitteristä olin lukenut Helsingin Sanomien uutisen, jonka mukaan turvapaikanhakijoiden oikeusturva ei toteudu Suomessa. ”Oikeusturvan heikentäminen oli tahtotila”, niittaa ihmisoikeuksiin perehtynyt juristi. Turvapaikanhakijan tukihenkilö kertoo juuri tulleensa kyykytetyksi ja avustettavansa vaiennettuksi Maahanmuuttovirastossa. Toinen tukihenkilö lähtee tilaisuudesta lukemaan afgaaninuoren saamia päätöspapereita.

Keruuprojekti on päättynyt, vapaaehtoisten työ ei.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on siis tiukasti ajassa kiinni, kun se julkisti viime keväänä perinnekeruun turvapaikanhakijoiten tukihenkilöille. Keruuseen osallistui 46 kirjoittajaa, jotka olivat tuottaneet tekstiä 226 sivua.
– Syksyllä 2015 ilmapiiri sähköistyi Suomessa. Ihmisillä oli tekemisen ja auttamisen tarve, arkistonjohtaja Outi Hupaniittu perustelee muistitiedon keruuta poikkeuksellisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa.
Dosentti, yliopistonlehtori Kirsti Salmi-Niklander kertoo että syksyllä 2015 auttajiksi rekrytoitui 8000 vapaaehtoista. Siihen määrään nähden 46 keruuseen vastaajaa tuntuu pieneltä, mutta Salmi-Niklander pitää määrää kohtuullisena ja riittävän todistusvoimaisena.

Tutkija Martta Myllylä on löytänyt teksteistä yhteisen tapahtumien kaaren: Tulo, odottaminen ja turvapaikkapäätös.
Noin 32 000 turvapaikanhakijan tulo oli poikkeustila, joka herätti vapaaehtoisista haln auttaa tulijoiden perustarpeissa.
– Vapaaehtoisten rooli oli merkittävä syksyn 2015 tilanteessa, Myllylä sanoo.
– Avustimme ruoan jakamisessa, siivosimme, pelasimme lasten kanssa, autoimme ihmisiä pääsemään sairaanhoitoon. Juuri mitään yhteistä kieltä ei ollut, mutta Google kääntäjän ja muutaman jokseenkin englantia osaavan avulla saimme asioita selvitetyksi, kertoo yksi vastaajista.
– Kaikesta selvisimme ilman perehdytystä vapaaehtoisuuteen tai kulttuurien kohtamiseen.

Päätösten odotusaikaa vastaanottokeskuksissa, nuorten ryhmäkodeissa ja kotimajoituksessa leimasi tarmokkuus ja into oppia kieltä, kulttuuria ja maan tapoja. Vapaaehtoiset tutustuivat tulokkaisiin, oppivat uutta kulttuureista ja uskonnoista. Tultiin tutuiksi, nauretiin kömmähdyksille ja väärinkäsityksille.

Turvapaikkapäätösten myötä – varsinkin negatiivisten päätösten yleisyyden myötä – mieliala muuttui. Epätietoisuus omasta kohtalosta lisäsi tuskaa.
– Ero alkuaikojen välittömän ja optimisen tunnelman ja viimeisen vuoden alistuneen surun välillä oli todella suuri, eräs vastaaja kuvaa.

Viimeiset vuodet ovat merkinneet turvapaikanhakijoiden tukihenkilöille silmien avautumista. Kokemus siitä, että Suomi ei ole oikeusvaltio, on yhteinen. Pettymys kohdistuu harjoitettuun politiikkaan, oikeuslaitokseen, maahanmuuttovirastoon, poliisiin, yhteiskunnalliseen ilmapiiriin ja rasismiin.
– Silmäni aukenivat sekä ihmisten hädälle että viranomaisten raakuudelle. Oletus siitä, että Suomi on oikeudenmukainenm, avarakatseinen, ystävällinen ja huolehtiva yhteiskunta jonka toimint aperustuus läpinäkyvyyteen sekä tasa-arvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiselle lain ja asetusten kautta, lensi palavan paperin lailla tuuleen.

Well done, Suomi?

******************************
Minäkin osallistuin keruuprojektiin. Tässä oma tekstini, lyhennettynä mutta silti pitkänä.

KUN ALI KÄÄRMEEN PÄÄLLE ISTUI

Ensimmäinen kohtaaminen turvapaikanhakijoiden kanssa oli nuorten ryhmäkodissa: yhdellä pojalla on päällään Suolahden Urhon paita, toisella Äänekosken Huiman, kolmannen paidassa lukee Jeesus tulee – oletko valmis? Keräämämme lahjoitusvaatteet olivat siis tulleet perille.
Aiempaa kokemusta turvapaikanhakijoiden kohtaamisesta minulla ei ollut. Hyppäsin itselleni äärimmäisen epätyypillisesti kylmään veteen. Opin nauramaan itselleni ja yhteisille kömmähdyksille.

Ryhmäkodin ohjaajat olivat kertoneet nuorille, että marjojen poiminta on ihan kohtuullinen kesätienesti. Vinkkasimme porukalla pojille marjapaikkoja, punnitsimme marjasaaliit ja myimme niitä eteenpäin Facebookissa mainostaen. Ryhmäkodin kylmiöt olivat marjaämpäreistä turvoksissa, ja pojat seurasivat punnitusta silmä tarkkana. Oli sekin sunnuntai, kun Ali käärmeen päälle istui…

Antoisinta on ollut uuden oppiminen. Vertailemme kulttuureja, tapoja ja uskontoja. Nauramme väärinkäsityksille. Pojat laittavat hyvää ruokaa, jota olen syönyt heidän kanssaan vastaanottokeskuksen lattialla istuen.

Raskainta on se, että selkeästi hengenvaarassa olevat nuoret ovat saaneet negatiivisia päätöksiä. Se musertaa nuoret. Niin kuin senkin pojan, jolla oli heti aluksi seitsemän senttiä paksu suomi – farsi -sanakirja ja hillitön halu oppia suomea ja kulttuuriamme. Eteenpäin hän pyrkii nytkin, mutta unettomat yöt ja masennus syövät nuorukaista. Samoin se, että hän – vilpittömänä ja oikeamielisenä ihmisenä – on syvästi loukkaantunut epärehellisestä pelistä, jota yhteiskuntamme pelaa.

Sama suuttumus on tarttunut myös minuun. Samoin myötätuntouupumus, kuten moneen turvapaikanhakijoiden tukihenkilöön. Me uskoimme, että Suomi selviää tästä kunnialla, meillä on rauhan aika, selkeä yhteiskuntajärjestys ja kohtuulliset taloudellisetkin mahdollisuudet. Sen sijaan Suomi päätti käpertyä sisäänpäin, säikähti rasistista puhetta ja heikensi turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa. Sen toteaminen on ollut todellinen järkytys.
Migrin toteamukset negatiivisten päätösten yhteydessä ovat tulleet tutuiksi.
– Pelkosi ei ole objektiivisesti perusteltua.
– Myönnämme kohtaamasi väkivallan, mutta se ei ole välttämättä henkilökohtaista. Ethän osaa edes kertoa, ketkä sinut kidnappasivat.
– Olet nuori ja terve mies, voit elättää itsesi Afganistanissa.

Moni turvapaikanhakijan tukihenkilö on ajautunut tahtomattaan pop up -juristeiksi, jotka kaivavat tietoa Irakin tai Afganistanin lainsäädännöstä ja heimokulttuurin vaikutuksesta autettavansa tilanteeseen. Tämä on syönyt suunnattomasti sitä aikaa, jonka olisimme mieluusti käyttäneet tulokkaiden kotouttamiseen ja inhimillisten kontaktien edistämiseen.

Omia ystäviäni ei ole vielä pakkopalautettu. Muutama on livahtanut pois Suomesta.
Traumaattisin kokemus, eräänlainen käännekohta elämässäni oli se, kun poliisi haki Jyväskylän Salmirannan vastaanottokeskuksesta nuorta afgaaniperhettä: äitiä, isää ja noin puolivuotiasta vauvaa. En ollut aluksi paikalla vaan menin sinne työpäiväni jälkeen, kun ystäväni kutsuivat minua. Tien laita oli täynnä poliisiautoja, aikuiset huusivat ja lapset itkivät. Perheitä auttaneet suomalaiset yrittivät ohjata lapsia pois kaaoksesta. Tuttu poika, joka kutsui minua äidiksi, tömähti minua vastaan kaikella painollaan ja tyrskähti itkemään. Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet.
Salmirannan asukkaat olivat yrittäneet estää (ketään vahingoittamatta) perheen viemistä säilöön. Perhettä odotti Afganistanissa kosto, sillä rouva oli naimisissa ”väärän” miehen kanssa.
Lopulta rakennuksesta tuli tieto: perhe on poliisiautossa. Koppiauto lähti Salmirannan pihasta, nuoret pojat asettuivat tielle istumaan ja poliisit siirtelivät heitä pois käyttäen mm. pippurisumutetta. Nuori naispoliisi siirsi minuakin, kun tungin eturiviin ottamaan kännykkäkameralla valokuvaa.
Perhe vietiin, poliisit, joita tuijotin, olivat sudensilmäisiä.
Siinä syötiin luottamusta. Mielessä välähti pääministeri Sipilän taannoinen kommenti: ei sovi minun oikeustajuuni, että lapsiperheitä viedään.

Käsitykseni suomalaisesta yhteiskunnasta on muuttunut rajusti. Olen jo 60-vuotias täti-ihminen, ja tajusin, että vuoteen 2015 saakka olen elänyt sinisilmäisessä uskossa, että olemme reiluja ja auttavaisia ihmisiä. Someväittelyt ja -solvaamiset ovat törkeää luettavaa, valheiden ja puolitotuuksien levittäminen näyttää olevan joillekin ihmisille elämäntehtävä. Kun yhden valheen saat ammutuksi alas, jossain sikiää jo kymmenen uutta.
Ihmisoikeudet näyttävät kuuluvan vain hyvin pärjääville valkoihoisille suomalaisille.
Olo on kuin olisin astunut rannalla veneeseen ja lähtenyt soutamaan vastarannalle. Yhtäkkiä sumu levisi järvelle, en tietä missä olen, en tiedä minne menen, mutta takaisinkaan ei voi kääntyä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu