Peruskoulumiehenä oppimisen tason romahdus hävettää niin maar helvetisti

Kerrassaan erinomainen kirjoitus kokeneelta Johannes Kellomäeltä aamun Hesarissa. Olen opettanut putkeen kohta 43 vuotta eli lähes koko peruskouluajan, yhdyn täysin Kellomäen ajatuksiin.

Lukekaa kirjoitukseni alla oleva Kellomäen mielipidekirjoitus huolella.

Opetussuunnitelmaleikin on syytä loppua.

On siirryttävä asialliseen ja luettavaan valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan, joka toimii opettajien käsikirjana. Sellainen on ollutkin, peruskoulun ensimmäinen OPS, kaksi valkoista kirjaa, joista oikeasti oli apua opettajan työssä. Ensimmäinen oli yleinen ja toinen oppiainekohtainen osa. Mikä hienointa, niistä huokui peruskoulun henki. Valkoinen POPS oli edistyksellisempi monessakin suhteessa kuin sen seuraajat. Sääli, että heitin kirjat pois siivoushulluudessani.

Järjettömyyden huippu oli koulukohtaiset OPS:t, kun joka koulu rustasi omansa. Tuli sutta ja sekundaa, kaiken maailman ohuita tai paksuja monistenippuja. Jotkut koulut tekivät vain yhden A-nelosen, läpi meni.

Sen jälkeen tehtiin aluekohtaiset OPS:t, hulluina siirrettiin oppikirjojen sisältöjä OPS:iin. Olin tuolloin alueen fysiikan ja kemian ryhmässä. Määrittelimme esim. vitosen ja kasin tavoitteet. Kysyimme viattomasti, että mitä tehdään, jos oppilas ei saavuta vitosen tavoitteita. Tyynesti vetäjä totesi, että teette tavoitteet sellaisiksi, että kaikki saavuttavat ne. Joka kohtaan vitosen tavoitteiksi laitoimme on tutustunut, mikä käytännössä merkitsi, että oppilas on ollut oppitunneilla paikalla. Esim. mittaamiseen laitettiin, että oppilas on tutustunut erilaisiin mittaamiseen tarkoitettuihin välineisiin kuten viivoittimeen.

Vuosien saatossa opettajille on sälytetty järjetön määrä turhaa ja ylimääräistä työtä, mikä tietenkin on häirinnyt opettajien perustyötä eli opettamista, kasvattamista sekä oppilaan kohtaamista myös yksilönä.

Sosiaalinen aspekti, eli luokka ryhmänä on käytännössä unohdettu, kun olemme siirtyneet joissain paikoin suuriin ryhmiin. Harvoin kuulee enää puhuttavan luokkahengestä. Kiva oppituntien ulkopuolinen toiminta kuten koulun kerhotoiminta on jäänyt monessa koulussa unholaan. Kaikki opettajat eivät enää jaksa tehdä säännöllisesti opintoretkiäkään.

Jossain vaiheessa arviointi meni määrällisesti äärimmäisyyksiin. Oppilasta arvioitiin monesta kulmasta suurennuslasilla, opettajaa arvioitiin, rehtoria arvioitiin, kaikkea liikkuvaa arvioitiin ikään kuin arviointi olisi ollut peruskoulun ydinasia.

Opetushallitus, naiivista ruususen unesta on herättävä ja äkkiä tai muuten hukka perii.

pro peruskoulu: Opetussuunnitelmat opettajien käsikirjaksi

* * *

Kirjavat opetussuunnitelmat ovat selvä laatuongelma

Opetetaanko koulussa oikeita asioita?

HELSINGIN SANOMAT uutisoi (12.1.) oppimistulosten heikentymisestä. On hyvä, että asiaa on selvitetty, sillä lasten ja nuorten osaamisen heikentyminen on ollut jo pitkään havaittavissa myös opettajien arjessa.

Uutisessa tuotiin esille monia seikkoja, jotka todennäköisesti ovat myötävaikuttaneet kielteiseen kehitykseen, mutta kokonaiskuvaan jää opetussuunnitelman kokoinen aukko. 1990-luvulta lähtien on luovuttu valtakunnallisista opetussuunnitelmista ja siirrytty väljempään ohjaukseen opetussuunnitelman perusteiden avulla. Samalla opetussuunnitelmien sisältö on muuttunut.

VALTAKUNNALLISISTA opetussuunnitelmista luopumista perustellaan paikallisella autonomialla. Se on kuitenkin johtanut siihen, että koulutus ei ole tasalaatuista eri puolilla Suomea. Peruskoulun tai lukion päättötodistuksen takana ei ole sama koulutus ja sama osaaminen kaikkialla Suomessa, vaan tutkintojen sisältö voi olla hyvin erilainen eri koulutuksenjärjestäjillä. Lukion tilannetta hieman parantaa yhteinen ylioppilastutkinto, joka onkin monille opettajille lukion tosiasiallinen opetussuunnitelma.

Miksi opetussuunnitelmakin ei voisi olla yhteinen, sama kaikille? Kirjavat opetussuunnitelmat ovat selvä laatuongelma. Lisäksi niiden laatiminen paikallistasolla tuottaa paljon työtä ja byrokratiaa, joka voitaisiin hoitaa keskitetysti kerralla.

Opetussuunnitelmien sisällöissä on siirrytty poispäin perusasioista, tietojen ja taitojen opiskelusta. Lapsilta ja nuorilta edellytetään sellaisia tiedon tuottamisen, soveltamisen ja arvioinnin taitoja, joita heidän aivojensa kehitystaso ei tue. Samalla perusasioiden tietämisen ja muistamisen merkitystä vähätellään. Ennen koulussa opittiin tietämään ja korkeakoulussa soveltamaan. Nyt koulussa yritetään opettaa soveltamista, eikä tietämistä opi missään.

On siirrytty poispäin perusasioista.

MUIDEN oppiaineiden oppimisen pohjana ovat äidinkieli ja matematiikka. Vankan pohjan ne antavat silloin, kun perusasiat hallitaan hyvin: äidinkielessä tämä tarkoittaa lukutaitoa ja jokseenkin virheetöntä kieltä, matematiikassa peruslaskutoimitusten hallintaa. Nykyisellään molempien oppiaineiden opiskelu on kuitenkin suurilta osin kaikkea muuta. Se vie aikaa ja voimavaroja perusasioilta.

Ainekeskeisyys ei ole muodissa opetussuunnitelmissa. Mieluummin tuotetaan yleisen tason pedagogista jargonia. Opetuksen laatua takaavan normiohjauksen sijasta opetussuunnitelmien sivut täyttyvät idealistisista visioista: on laaja-alaista osaamista, ilmiöoppimista ja itseohjautuvuutta. Onko suunta oikea?

Oppimistulosten heikkeneminen on hyvin huolestuttava ilmiö, kuten uutinenkin toi esiin. Syitä selvitettäessä pitäisi varmasti kysyä se ilmeisin kysymys: opetetaanko kouluissa oikeita asioita?

Johannes Kellomäki

lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori

Hämeenlinna