Presidentin rahayhtälöä syytä pohtia

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli viime lauantaina Ylen Ykkösaamussa. Uutisia nousi vain Valko-Venäjää koskevista arvioista. Toivoisin, että Suomessa keskusteltaisiin myös siitä, mitä presidentti pohdiskeli keskuspankkitalouden rajoista. Olemme todennäköisesti luomassa jonkinlaista kuplaa. Se ei olisi kupla, jos tietäisimme, miten ja milloin se puhkeaa. Silti juuri siitä kannattaisi nyt keskustella, jotta ymmärtäisimme asettaa turvalliset rajat valtioiden velkaelvytykselle.

Miten ajauduimme keskuspankkitalouteen?

Euroopan keskuspankin tase on moninkertaistunut reilussa 10 vuodessa. Se on ostanut eurovaltioiden velkakirjoja kiihtyvään tahtiin ja maksanut nämä kaupat luomalla uutta rahaa tyhjästä. EKP omistaa jo yli kolmanneksen eurovaltioiden velkakirjoista – myös Suomen. Yhdysvaltojen keskuspankki FED on edennyt samaan suuntaan vielä vauhdikkaamminkin.

Mitä on syntynyt? Huonot uutiset: talouskasvu ei ole oikein käynnistynyt, vaikka konkursseja ja työttömyyttä onkin hillitty. Näennäisen hyvät uutiset: julkinen velka ei tunnu enää ongelmalta, koska korot ovat painuneet pysyvän tuntuisesti nollaan ja eurovaltioiden velkasäännöt on unohdettu. Velan ostovoimakin tuntuu pitävän, koska inflaatio ei jostain syystä ole reagoinut keskuspankkirahan määrän kasvuun. Poliitikot ja kansalaiset alkavat tottua siihen, että tärkeitä asioita voidaan oikeasti rakentaa velkarahalla ilman erityistä rajaa ja näin voidaan toimia myös vähenevän työvoiman ja heikon tuottavuuskasvun oloissa.

Miksi inflaatio ei ole kiihtynyt?

Miksi keskuspankkirahan arvo ei ole heikentynyt, vaikka sen määrä suhteessa talouden oikeiden hyödykkeiden arvoon nousee? Juuri tätä presidentti Niinistö pohdiskeli televisiossa lauantaina. Hän puhui kasvavasta kuilusta tyhjästä luodun rahan ja todellisten taloushyödykkeiden määrän välillä. Onko tässä kupla, joka odottaa puhkeamistaan?

Keskustelin tästä hiljattain finanssivaikuttaja Björn Wahlroosin kanssa. Hän muistutti minua samasta kuin Suomen Pankin eräät neuvonantajat vuosi sitten. Kyse on rahan kvantiteettiteoriasta, jonka ydinkaava jäi mieleen jo taloustieteen opinnoistani parinkymmenen vuoden takaa: MxV=PxT. Suomeksi rahan määrä kertaa rahan kiertonopeus on yhtä suuri kuin hintataso kertaa hyödykkeiden ja palveluiden arvo. Rahan määrän M kasvu edellyttää siis hintojen P tai tuotannon T kasvua – paitsi jos rahan kiertonopeus V hidastuu.

Juurin näin on ilmeisesti käynyt. Eri syistä rahan kiertonopeus hidastui finanssikriisin jälkeen pitkäaikaisesti. Työtä ja tuotantoa tarkoittavia investointeja ei ole toteutettu niin paljon kuin samalla rahan määrällä yleensä. Länsimaisten kuluttajien säästämisaste on noussut. Molempien takia luotu velkaraha on juuttunut kiinteistöjen, osakkeiden ja muiden sijoituskohteiden arvoon – lähinnä hyvätuloisten eduksi. Sijoittajat ovat kyllä vivuttaneet velkaa, mutta kun varallisuus jää lojumaan staattisiin sijoituksiin ja vähemmän työtä ja tuotantoa vaativiin investointeihin, niin raha ei kierrä takaisin kulutukseen. Pankkisääntelyn tiukentaminen on todennäköisesti myös pienentänyt ns. rahanluontikerrointa, joka kertoo kuinka moninkertaisena pankit lainaavat eteenpäin keskuspankista ja tallettajilta saamansa rahat.

Näistä syistä keskuspankkitalous on toistaiseksi tuntunut vaarattomalta tavalta taata valtioille ilmainen lainanotto vanhan menotason ylläpitämiseen.

Onko historiallinen budjettielvytys yhtä vaaratonta?

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Kärjistäen voisi sanoa, että viime vuosikymmenellä Euroopassa ja Amerikassa luotiin rahaa. Nyt aiotaan luoda suoraan julkista kulutusta. EU:n Elpymispaketti on osa tätä tarinaa. Mittakaavassa se kuitenkin kalpenee jäsenmaiden moninkertaisesti suurempien omien budjettipäätösten rinnalla. Yhdysvalloissa Bidenomics tarkoittaa historiallista loikkaa liittovaltion suoraan rahoittamissa hankkeissa ja ohjelmissa ohittaen jopa presidentti Rooseveltin New Dealin mittakaavan.

Talous on ihmisten käytöstä, eikä sitä voi ennustaa varmuudella. Mutta ei ole perusteita ajatella, että rahan kiertonopeuden hidastuminen estäisi kustannusnousun myös valtioiden budjettien kautta tapahtuvassa velkaelvytyksessä. Ensinnäkin budjettiprojektien idea on nimenomaan kiertää rahan kierron hitaus tunkemalla keskuspankin valtiolle luoma raha suoraan kiertoon valtion rahoittamissa työtä ja tuotantoa vaativissa hankkeissa. Toiseksi, rahan kiertonopeus ei todennäköisesti enää hidastu, ainakaan siinä määrin kuin finanssikriisin jälkeen.

Fiilis tuntuu silti olevan, että nytkään ei tarvitse huomioida inflaatio- ja korkokierrettä, kun se ei ollut ongelma viime vuosikymmenelläkään. Näinköhän? Nyt kannattaa pitää mielessä kurinalainen perimmäisiin tosiasioihin perustuva logiikka, jota presidentti Niinistö minusta harrastaa.

”Mission Economy” toimii vain investoinneissa, joita valtio tekee harvoin

Tyhjästä voi kyllä nyhjästä euroja tietokoneiden ruuduille. Mutta tyhjästä luodulla rahalla ei voi alati nyhjästä autoja ja tietokoneita tai edes ravintolaruokaa paitsi yhden tärkeän ehdon toteutuessa. Tämä ehto edellyttää, että valtioiden budjettielvytystä varten luotu velkaraha nostaisi talouden tuotantomahdollisuuksien tasoa pysyvästi niin paljon koreammalle tasolle, että uuden tuotannon arvo kattaa luodun rahan määrän.

Nyt nousussa olevan valtiojohtoisen talouden ideaali kiteytyy taloustieteilijä Mariana Mazzucaton kirjassa ”Mission Economy”. Ajan kuvaan sopii, että Mazzucato vieraili pääministeri Marinin kutsusta talousneuvoston kokouksessa.

Mazzucato perustelee kirjassaan velkaprojektien kestävyyden nimenomaan sillä, että hänen kriteereillään toteutetuissa hankkeissa talouden tuotantopotentiaali kasvaa niin paljon, että hyödykkeiden lisäyksen arvo kattaa valtion keskuspankkitilille taiotun rahan määrän. Apollo-kuulentojen yhteydessä syntyneet keksinnöt saattoivat täyttää tämän ehdon. Mutta rohkenen epäillä toimiiko, kun velkaraha ohjataan sote-uudistuksen muutoskuluihin tai tulonsiirtoihin. Erityisesti kun puhutaan 2020-luvun Suomesta, jossa pulaa on pikemminkin työntekijöistä ja kannattavista projekteista kuin rahoituksesta.

Inflaatio on jo nousussa. USA:ssa viimeiset luvut olivat selvästi tavoitetason yli ja euroalueellakin noustiin yllättävän nopeasti 2 prosenttiin toukokuun luvuissa. Tuntuvan inflaation oloissa korkoja ei voi alinomaa pitää nollassa, paitsi jos ikiliikkuja on keksitty.

Toistuuko Suomen inflaatiokierre taas?

Inflaatiossa painottuu tällä hetkellä raaka-aineiden hinta. Mutta miksi raaka-aineet kallistuvat? Pääosin siksi, että varaudutaan niiden kysynnän nopeaan nousuun. Palkat reagoivat hitaammin, mutta on vaikea uskoa, etteikö varsinkin Suomessa ajauduta 2006-2007 tyyppiseen palkkojen nousuun, jos tehdään massiivista velkaelvytystä ilman rakenteellista työttömyyttä alentavia uudistuksia. Nokia-nousun loppuvaiheen palkkainflaatio katkesi finanssikriisiin ja hidasti siitä toipumista vuosilla.

Sotien jälkeen Suomi on ollut suhdanneherkkä maa. Meillä on tyypillisesti ajauduttu korkeasuhdanteessa nopeaan kustannusnousuun. Markka-aikana keuliminen korjattiin säännöllisesti devalvaatiolla. Se oli epäoikeudenmukainen ja raju tapa jakaa laskua, mutta toimi kilpailukyvyn palauttamisessa nopeasti ja tehokkaasti. Se nähtiin myös 1991-1992 Suomen suuressa lamassa.

Euroaikana devalvaatio ei ole mahdollinen ja siksi myöskään inflaatio-devalvaatio -kierre ei saisi olla mahdollinen. Olemmeko kuitenkaan oikeasti oppineet läksyä?

Reilua olisi jarruttaa Suomen budjetin kasvua

Pienelle Suomelle ylivelkaantuminen on uhkapeliä hyvinvointilupauksella ja itsenäisyydellä. Suomen eduskunnassa käsitellään parhaillaan valtiontalouden kehyksiä vuosille 2022-24. Hallitus esittää noin 15 miljardin lisävelkaantumista yksin vuosille 2022-23. Nyt emme siis puhu korona-vuosista 2020-21. Puhumme koronan jälkeisestä ajasta, jolloin talous näyttää kasvavan muutenkin. Kiihdytämme velkaantumista vuosille, jolloin velkaantuminen pitäisi lopettaa, jotta valtiolla on varaa pehmentää seuraavaa kriisiä.

Kaikilla lisämenoilla on hyvä tarkoitus. Useimmiten menoilla saadaan hyvää aikaiseksikin. Se ei silti tarkoita, että olisi reilua mitoittaa menot yli varojen. Mitä jos valuutta- ja hintavakaus oikeasti vaarantuu 5-10 vuoden päästä? Parin prosenttiyksikön nousu koroissa on jo pian 3 miljardia euroa Suomen julkisen velan korkomenoissa. Kreikan tie on vielä kaukana, mutta meillä on mahdollisuus ajautua Italian tielle. Italiassa julkinen talous on ollut 1980-luvulta lähtien sellaisessa solmussa, että velkamenot vetävät sen joka vuosi alijäämäiseksi, vaikka ilman velanhoitokuluja julkinen talous olisi ylijäämäinen.

Onko se oikeudenmukaisuutta, että lapsemme joutuvat hoitamaan asioita ylivelkaantumisen olosuhteissa samalla, kun yli 90-vuotiaiden määrä tuplaantuu vuosikymmenessä ja talouden tuottavuuskasvu näyttää olevan hidasta? Eiköhän olisi oikein hillitä tällaisen vaihtoehdon todennäköisyyttä nykyistä tomerammin?

Kai Mykkänen

Ekonomisti, kansanedustaja

+3
KaiMykknen
Kokoomus Espoo

Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja, kansanedustaja. Sinivihreä ajattelija, joka uskoo markkinoihin hyvänä renkinä ja ottaa vakavasti vastuun siitä, missä kunnossa jätämme ympäristön lapsillemme.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu