Tuottavuus ei pelasta Suomea ilman työllisyyttä

Suomi on kasvattanut talouttaan ja vaurauttaan maailman nopeimpiin kuuluvalla tahdilla viimeisen 150 vuoden aikana. Viimeiset 10 vuotta olemme kuitenkin polkeneet paikallaan ja jääneet tuntuvasti muiden pohjoismaiden tahdista. Euroopan komission ennusteen mukaan Suomen talouskasvu jäisi puoleen muiden pohjoismaiden tasosta myös alkaneella vuosikymmenellä. Valtiovarainministeriön mukaan ero johtuu ennen kaikkea työpanoksen kehityksestä.

Voi kysyä ovatko talouskasvu ja työ enää itseisarvoja. Tarvitsemme kuitenkin molempia, jos haluamme rahoittaa hoivapalvelujen rajusti kasvavan tarpeen ilman veroasteen merkittävää nousua. Siihen ei tarvita suurempaa luonnonvarojen käyttöä, vaan entistä arvokkaampia tavaroita ja lisää aineetonta arvonlisää.

Talouskasvu edellyttää lisäystä työpanoksessa tai työn tuottavuudessa. On houkuttelevaa keskittyä tuottavuuteen. Silloin voi puhua osaamisesta (työpanoksen laatu), tutkimuksesta ja tuotekehityksestä (teknologian taso) sekä investointituista (pääoman määrä). Ne ovatkin tärkeitä yhteiskunnan vaurastumiselle. Tämän kirjoituksen pointti on kuitenkin se, että tuottavuus ei ratkaise työllisyyttä ja ilman työssäkäyvien määrän lisäämistä emme ratkaise julkisen talouden alijäämää, vaikka tuottavuus kuinka kasvaisi.

Nokia-vuosien kasvu ei sulattanut työttömyyttä

SDP:n varapuheenjohtaja Matias Mäkynen on pukenut aktiivisimmin sanoiksi pääministeripuolueen talouspoliittista linjaa, mitä sinänsä arvostan. Sen mukaan elinkeinotuilla vauhditettu talouskasvu hoitaa työttömyyden, velan ja hoivavastuiden rahoituksen. Tuottavuusvetoinen kasvu on kyllä avain suomalaisten vaurastumiseen. Minusta sen vauhdittamiseksi tarvitaan enemmän yrittäjyyden ja riskinoton tukemista kuin suunnitelmataloutta (katso tarkemmin https://www.verkkouutiset.fi/tuki-yrittamiselle-ei-suunnitelmataloudelle/#7557585f ). Mutta tuottavuusvetoinen kasvu ei pelasta valtiota ja kuntia, jos työssäkäyvien osuus Suomen väestöstä laskee. Ei siis edes onnistuessaan.

Tuottavuuskasvu ilman työmarkkinauudistuksia on jo testattu 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Nautimme silloin nopeasta tuottavuuden, viennin ja talouden kasvusta. Nokian vetämä Suomi vaurastui ennätysvauhtia. Samalla työttömyys pysyi sitkeästi muita pohjoismaita ja 1980-luvun Suomea korkeammalla.

Tuottavuusvetoinen kasvu ei auttanut riittävän monia ihmisiä nousemaan tukiloukuista omille jaloilleen 2000-luvun parhaina aikoinakaan. Onneksi työikäinen väestö vielä tuolloin kasvoi, eikä viimeisten elinvuosien hoivatarve vielä imenyt kasvavaa osaa työvoimasta. Kasvualoille löytyi tekijöitä ja hyvinvointiyhteiskunnalle rahoitusta, vaikka työttömyys painoikin sitkeästi.

Hoiva sitoo kasvavan osan supistuvasta työpanoksesta

100 vuotta sitten Suomen väestön määrä ikäluokittain näytti oikeasti pyramidilta. Lapsia oli paljon. Vanhuusikään asti selvisi harva ja vain lyhyeksi aikaa. Hyvinvointivaltio rakennettiin 1960-1980 -luvuilla poikkeuksellisessa tilanteessa, jossa työikäisten määrä ja osuus suomalaisista kasvoi rajusti. Lapsia syntyi aiempaa vähemmän, eivätkä ikääntyvät ikäluokat olleet työikään tulevien kokoisia, vielä. Työpanoksen nopea kasvu rahoitti nopealta tuntuneen hyvinvointiyhteiskunnan laajentamisen.

2010-luvulla suuret ikäluokat jäivät eläkkeelle ja pienet tulivat tilalle. Työikäinen väestö supistui Suomessa ensimmäistä kertaa, noin 130 000 hengellä. Työvoiman määrä supistuu jatkossa hitaammin. Mutta uusi, sinänsä suuresta saavutuksesta johtuva haaste kärjistyy. Yli 75-vuotiaiden määrä kasvaa yli 200 000 hengellä vuoteen 2030 mennessä. Elämme enemmän terveitä elinvuosia kuin koskaan ennen, mikä on hieno saavutus.

Ensi vuosikymmenellä myös viimeisiin elinvuosiin saapuu niin paljon aiempaa enemmän suomalaisia, että työvaltaisen hoivan tarve kasvaa rajusti. Yli 90-vuotiaiden määrä tuplaantuu. Sen hoivavastuun me haluamme hoitaa kunnialla. Siksi meidän on oikein valmistaa Suomi tällä vuosikymmenellä sellaiseen kuntoon, että hyvinvointiyhteiskunta ei tukehdu vastuisiinsa.

Verorahoitteinen hoiva sitoo pian moninkertaisen määrän työntekijöitä Nokia-vuosiin verrattuna. Muiden alojen työntekijöiden määrän täytyy vastaavasti supistua, jos työssäkäyvien määrä kokonaisuudessaan ei käänny kasvuun.

Avoimen sektorin tuottavuus valuu kaikkien alojen palkkoihin

Roboteista huolimatta ei näytä todennäköiseltä, että yksityinen markkinaehtoinen sektori voisi kasvaa, jos sen työntekijöiden määrä pienenee merkittävästi. Yllättävää kyllä rahallisen tuotoksen kasvu työntekijää kohden on itse asiassa laskenut länsimaissa ja erityisesti Suomessa. Yksityiset investoinnit tuntuvat kaikkoavan supistuvan työvoiman maista. Työvoiman saatavuus on jo nyt keskeisimpiä vaikeuksia, joista yritykset kertovat tuotannon laajentamisesta kysyttäessä. Ilman investointeja hidastuu myös tuottavuutta parantavien innovaatioiden käyttöönotto.

Sitä paitsi, hyvinvointivaltion pelastamiseen ei riitä, vaikka yksityinen sektori pystyisi sittenkin tuottavuusvetoiseen kasvuun supistuvan työvoiman oloissa. Hoivapalveluissa ihmistyötä vähentävän tuottavuuden mahdollisuudet ovat vääjäämättä pienet. On tarve nostaa eikä laskea vanhustenhoidon hoitajamitoitusta. Tästä huolimatta yksityisen sektorin tuottavuuden kasvu valuu ennen pitkää kaikkien suomalaisten palkkoihin, kuten oikein onkin. Tämäkin nähtiin jo finanssikriisiä edeltäneinä vuosina. Alojen välisten palkkaerojen kasvu voisi tätä lieventää, mutta emmehän me halua palkkahaitarin repeävän vaan pysyvän maltillisena.

Lisää työssäkäyviä vai korkeammat verot?

Tuottavuuden painottaminen talouden pelastamisessa johtaa siihen, että markkinaehtoisella sektorilla entistä harvempien työntekijöiden tulisi maksaa suurempi osa palkastaan veroina, jotta voidaan rahoittaa palvelut, kun kasvava osa työvoimasta tekee verorahoitteista hoivatyötä. Samalla vasemmisto haluaa ilmeisesti jatkaa 2010-luvun käytäntöä, jossa valtion työttömyysetuuksien, toimeentulotuen ja asumistuen summa kasvoi kymmenkertaista vauhtia Suomen talouden kokoon nähden. Olenko sitten yksinkertainen ekonomisti, mutta minusta yhtälö on mahdoton eikä päin seinää ajaminen ole hyvän tekemistä?

Keskiverto suomalainen maksaa jo nyt korkeampia palkkaveroja kuin ruotsalainen. Ero on kasvamassa kiihtyvästi. Ruotsissa kokonaan tukien varaan jätettyjen osuus on pienempi ja sikäläinen työvoima kasvaa merkittävästi. Osa maahanmuuttajaryhmistä on ongelmallisia, mutta maahanmuuttajienkin joukossa työllisyys on Ruotsissa Suomea parempi. Suurin osa tulijoista muuttaa töihin. Ruotsissa ihminen pidetään töissä todennäköisemmin kuin Suomessa.

Mitä pitäisi tehdä?

Hallitus kokoontuu puoliväliriiheen huhtikuun lopussa. Se on todennäköisesti tämän vaalikauden viimeinen hetki linjata tuntuvia uudistuksia, joilla työssäkäyvien veronmaksajien määrä käännetään Suomessa kasvuun. Nyt on aika keskustella hyvinvointivaltion pelastamisesta koronan jälkeisessä Suomessa.

Talouspolitiikan arviointineuvoston tuore raportti kuvaa, miten rakenteellinen työttömyytemme on juuttunut lähes kaksinkertaiselle tasolle 1980-luvun alkuun verrattuna (https://www.talouspolitiikanarviointineuvosto.fi/raportit/raportti-2020/ ). Samassa raportissa esitetyn arvion mukaan tuore työmarkkinatuen tason nosto heikensi työllisyyttä Suomessa yli 5000 henkilötyövuodella. Myös valtiovarainministeri Matti Vanhasen tilaama virkaraportti Suomen talouden tilasta pitää keskeisinä toimia, jotka vahvistavat työn vastaanottamisen kannustimia ja työvoiman liikkuvuutta (https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/162830 ). Nämä ongelmat eivät poistu sillä, että niistä ei haluta puhua.

Olen tässä esittänyt huoleni vasemmiston asenteesta puoliväliriiheen mentäessä. Mutta onhan meillä Keskusta-puolue. Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko kritisoi tuoreeltaan esitystäni tukiin puuttumisesta (MTV 6.2.). Keskusta on sittemmin julkaissut linjauksiaan puoliväliriiheen (https://keskusta.fi/ajankohtaista/uutiset/kohti-vauraampaa-suomea-keskustan-linjaukset-puolivali-ja-kehysriiheen/ ). Niiden mukaan ”Sekä ansioturvaa että työmarkkinatukea uudistetaan niin, että työttömyysjaksot lyhenevät ja avoimien työpaikkojen täyttyminen nopeutuu.”. Juuri tätä minäkin ajan takaa! Mutta mikä kelpaa, jos ei kelpaa maltillinen ehdotukseni toimeentulotuen asumiskulujen 7 prosentin omavastuun palauttamisesta, valtion työttömyysetuuden viimeisimmän korotuksen perumisesta ja asumistuen vuokranormin laajentamisesta Helsingin kaupungin alueesta koko työssäkäyntialueeseen?

Aavistelen, että hallituksen vastaus on luopua sovitellun päivärahan kokoaikatyön kiellosta. Se olisikin hyvä uudistus, josta taitoin valtiovarainministeriön kanssa peistä jo viime vaalikaudella. Hyvä, että ihminen tekee töitä, vaikka työ kannattaisikin vain sillä edellytyksellä, että se ei katkaise työttömyystukea kokonaan. Ei kuitenkaan kannata kuvitella, että tämä muutos auttaisi kovin monia siirtymään työttömyydestä pysyvään,  ilman tukia tapahtuvaan työhön. Sellaisia arvioita ei ole missään. Ja vain markkinatyön lisääminen on keino palauttaa valtiontalous tasapainoon.

Työttömyysjaksojen päättymisessä on selvä piikki ansiosidonnaisen päättymisen kohdalla. Jos näitä työttömyysjaksoja saataisiin loivemmalla tuen porrastuksella lyhennettyä edes jonkin verran, puhutaan tuntuvasta avusta työssä olevien määrään. Toivottavasti Keskusta ei anna periksi ansiosidonnaisen porrastamisessa, jota se on sinänsä kannattanut. Merkit eivät ole erityisen hyvät. Asialle laitettu kolmikantatyöryhmä päättyi tuloksettomana. Vastuuministeri Anna-Kaisa Pekonen ilmoitti tanakasti, että asia ei etene hänen aikanaan.

Osaajia ja tekijöitä on houkuteltava maailmalta tuplasti se, mitä on viime vuosina tehty (katso linjauksiamme tarkemmin: https://www.kokoomus.fi/kokoomuksen-keinot-kansainvalisen-rekrytoinnin-lisaamiseksi-nyt-on-aika-houkutella-osaajat-suomeen/ ). Se on käytännössä välttämätön edellytys, mutta ei riittävä keino tässä kirjoituksessa asetetun hyvinvointi- ja hoivatavoitteen toteuttamiseen. En näe miten selviämme kunnialla nostamatta selvästi myös työssäkäyvien osuutta Suomessa asuvista.

Yllä mainitut toimenpiteet ovat vain esimerkkejä. Ne kertovat siitä, miten lukossa hyvinvointiyhteiskuntamme on edes pienehköjen muutosten suhteen samalla, kun kaikki periaatteessa myöntävät päin seinää ajautumisen olevan nykymenolla suuntana. Tukimuutoksia tärkeämpää on antaa tasavertaiset työpaikkasopimisen mahdollisuudet myös työnantajaliittoon kuuluville yrityksille, joita on selvä enemmistö kaikista yrityksistä. Ennuste puoliväliriiheen ei vaan ole paikallisessa sopimisessakaan hyvä. Asian päällä oleva kolmikantatyöryhmä ei ole saanut ehdotusta aikaan.

Rakenteellista työttömyyttä voidaan sulattaa myös työn kysynnällä silloin, kun se keventää kynnystä palkata sellaisia työttömiä, joita ei nykyään uskalleta palkata. On kevennettävä palkkaamisen kynnystä ja rohkaista ensimmäisten työntekijöiden palkkaamiseen. Hyvä alku olisi asettaa selkeä tavoite työnantajayritysten määrän kasvulle ja selvä ohjelma työnantajaksi ryhtymisen helpottamiseen!

Autetaanko köyhyydestä tuilla vai työllä?

Kaikkein tärkeintä on huomata, että kyse ei ole köyhyyden lisäämisestä! Onko Ruotsissa ja Tanskassa tylympi yhteiskunta, kun siellä on vähemmän työttömiä, suurempi työssä olevien osuus ja tiukempi sosiaaliturva? Ei. Kokoomuksen vaihtoehtobudjetissa toteutimme yllä mainitsemani tukimuutokset. Ehdottamassamme budjetissa valtiolla olisi ollut tänä vuonna noin 2 miljardia vähemmän menoja, noin miljardin kevyemmät verot ja noin miljardin vähemmän velkaa. Olisiko budjettimme kasvattanut eriarvoisuutta? Ei ainakaan eduskunnan tietopalvelun mallinnuksen mukaan. Sen perusteella tulonjaon tasaisuutta kuvaava gini-kerroin olisi ollut sama kuin hallituksella, Meidän vaihtoehdolla sen verran moni olisi siirtynyt työttömyydestä palkkatöihin.

Keskustan puolivälilinjauksen tilanneanalyysi – ”suurten valintojen aika” – on oikea. Pitäkää kiinni siellä olevista lausahduksista: ”Näivettymisen tie on itseään ruokkiva negatiivinen kierre, johon ajaudumme, jos emme uskalla uudistua.”, ”veronkorotukset veisivät hapen talouskasvulta”, ”Tekemättömyyden kierre saatiin katkaistua hallituskaudella 2015-2019. Uudistusten tiellä on nyt jatkettava.” Toimenpideosiossa taas uskotaan liikaa valtiovetoisiin klusterikasvun hankkeisiin ja väistetään riittävän kokoluokan rakenteelliset kysymykset.

Rehellisyyteen ja kunnianhimoon tasokorotus niin vielä kannattaa yrittää! Kokoomus tulee omalta osaltaan sparraamaan esittämällä pian joukon omia ehdotuksiaan, joilla Suomea pitäisi kääntää puoliväliriihessä näivettymisen ja velkaantumisen tieltä kestävän toivon polulle! Tekemisen yhteiskuntaan päästään, kun maksimoidaan veronmaksajien määrää eikä verojen tai tukien tasoa.

Kai Mykkänen