Miksi sinunkin tulisi palata takaisin peruskouluun

Jos jotakin on reilun vuoden työskentely peruskoulussa opettanut, niin sen, etten aiemmin oikeastaan tiennyt mitä opettajan työ todellisuudessa pitää sisällään tai minkälaista elämä koulussa on tänä päivänä. Ongelma piilee siinä, että kaikki me kuvittelemme tietävämme, minkälaista opettajan työ on tai arki on koulussa– olemmehan me kaikki peruskoulun käyneitä. Opettajat eivät auta asiaa, hehän saavat työnsä näyttämään ulospäin suorastaan helpolta. Mokomat alan ammattilaiset.

Mainittakoon tähän alkuun, että olen viimeisen vuoden ajan toiminut kouluvalmentajana peruskoulussa. En siis opeta mitään, vaan työnkuvaani kuuluu mm. nuorten kohtaamista välitunneilla, oppilasryhmien ryhmäyttämistä, tunne- ja kaveritaitojen harjoituttamista, riita – ja kiusaamistapausten selvittelemistä sekä opettajien ja huoltajien kanssa yhteistyön tekemistä. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan halua keskittyä omaan työnkuvaani, vaikka se mielenkiintoinen onkin, vaan pureutua enemmän koulumaailman todellisuuteen. Siihen, mitä olen saanut oppia päästessäni itsekin takaisin koulun käytäville.

Opettajat tekevät työtänsä sydämellä ja ammattitaidolla. Suomessa on huippukoulutetut opettajat, jotka tekevät pitkää päivää, eikä työ ole todellakaan pelkkää siistiä sisätyötä. Minun kokemukseni mukaan, ovat opettajat aikamoisia monitaitureita, joiden työnkuvaan kuuluu opetuksen ja sivistämisen lisäksi niin paljon muutakin. Eläydytään hetkeksi tilanteeseen, jossa sinut heitetään oppilasryhmän keskelle, joista puolet kuuluvat täysin eri kieli – tai kulttuuriryhmään kuin sinä ja sinun tulee osata ottaa huomioon opetuksessasi niin oppilaiden taustat, oppimisen haasteet, erityistarpeet sekä erityisosaamiset, kuin heidän vireystasonsa ja motivaationsa.

Vieläkö kuulostaa helpolta? Tämän lisäksi samaan aikaan selvitettävänä on välitunnilla tapahtunut riita, verta valuvan polven laastaroiminen, kadonneen pipon mysteeri, lankoja pitkin tulevalle huoltajalle vastaaminen ja nurkassa kiljuvan Eino-Petterin houkuttelu takaisin omalle paikalleen. Tämä kaikki saa minut entistä enemmän vakuuttuneemmaksi siitä, että opettajien palkassa tulisi voimakkaammin näkyä työn vaativuus, työn määrä sekä puhdas arvostus maisteritason tutkintoa kohtaan.

Kouluista rantautuu viestiä liian suurista oppilasryhmistä, oppilaiden pahoinvoinnista, resurssipulasta, työn kuormittavuudesta ja vaativuudesta. Puhumattakaan rehtorien valtavasta työmäärästä ja byrokratian alle hautautumisesta. Koulujen seinät ratkeavat liitoksistaan, kun oppilaita – ainakin tietyillä Helsingin alueilla – tulee lisää ovista ja ikkunoista. Koulujen sisällä pyritään tekemään parhaita mahdollisia ratkaisuja, mutta ryhmäkokoja on silti vaikea pitää pieninä ja tilat paukkuvat. Ja uskokaa, oppilasryhmän koolla on merkitystä! Ryhmäkoon rajaus ei tue ainoastaan opettajan työtä ja jaksamista – vaan on myös oppilaiden etu. Liian suurissa ryhmissä oppimisen tukea on mahdoton jakaa tasaisesti, jolloin opettaja joutuu priorisoimaan tukea sitä eniten tarvitseville. Voimme kai olla yhtä mieltä siitä, että jokaisella oppilaalla tulisi olla yhtäläiset mahdollisuudet opettajan huomioon ja tukeen. 

Olen myös itsestäänselvää, että jokaisella lapsella on oikeus tulla kohdelluksi tasapuolisesti ja tasa-arvoisesti koulussa. Ajatus inklusiivisesta koulusta on viime vuosina kasvattanut jalansijaa Suomessa. Inklusiivisellä koululla tarkoitetaan sitä, että oppilaat opiskelevat koulujärjestelmässä ilman erityisluokkia tai erityiskouluja. Ajatus on kaunis, mutta käytäntö on kuitenkin näyttänyt sen, että luokat pursuilevat oppilaita, joiden erityistarpeiden vuoksi muut oppilaat jäävät varjoon. Uskallan sanoa ääneen, että osa oppilaista yksinkertaisesti hyötyy enemmän opiskelusta pienemmässä ryhmässä, jossa esimerkiksi aistiherkkyydet pystytään huomioimaan paremmin. Valitettava totuus on myös se, että joidenkin oppilaiden opiskelusta ei tule mitään edes pienessä ryhmässä, vaan heidän kuuluisi saada toisenlaista ammatillista apua, kuin mitä kouluilla on tarjota. Liian monen opettajan arkea on väistellä oppilaan nyrkin iskuja, puremajälkiä tai potkuja.

Nuorten – ja lasten pahoinvointiin on herättävä ja siihen, etteivät säästötoimenpiteet voi kohdistua enää senttiäkään kasvatukseen ja koulutukseen. Kasvatus – ja koulutuksen kenttä on yhteiskuntamme kivijalka ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin: on nuorissa meidän tulevaisuus. Annetaan siis opettajille se arvostus, joka heille kuuluu ja heidän työhönsä tarvittavat työkalut. Älkäämme myöskään kuvitelko, että kuka tahansa voisi astua opettajan saappaisiin. Jokaiselle tekisi hyvää nähdä sisältä käsin peruskoulun arki tänä päivänä. Pidinhän minäkin aiemmin opettajan työtä itsestäänselvyytenä, vaan en enää. Nostan tänään nöyränä hattua kirkkaana roihuaville kansankynttilöillemme – kiitos siitä työstä, jota teette koko yhteiskuntamme eteen!