Myönnetään se nyt vihdoinkin ääneen: Lapset eivät ole etusijalla

Hallituksen päätöksen mukaan koulut avautuivat jälleen lähiopetukseen 14.5. Ottamatta sen suuremmin kantaa päätöksen järkevyyteen puolin tai toisin, mielestäni kyseisen päätöksen mukana esiin nousi eräs vieläkin mielenkiintoisempi yhteiskunnallinen keskustelunaihe. Osoittiko koronakriisi ja etäkoulu juuri hyvinvointivaltiomme valtavan sokean pisteen? Olemmeko vain katsoneet läpi sormien lasten turvattomuutta ja huonoja kotioloja?

Mitä kertoo yhteiskunnastamme se, että ylpeytemme on koulu, jossa lapsi saa mahdollisesti päivän ainoan lämpimän ateriansa? Tai mistä kertoo se, että oppilaan aamuherätys luokan etätapaamisiin ei onnistu, kun ei ole ketään, joka hänet herättäisi? Entä se, että huonoja kotioloja ohitetaan avaamalla kouluja, vaikka todellisuudessa tapaukset tulisi ohjata enemminkin sosiaalipalveluiden puoleen? Jos lapsen tai perheen tilanne on huolestuttava, ei sitä pelasteta kahden viikon tai edes kahden kuukauden koulupätkällä. Pian edessä on kesälomat, jolloin opettajat eivät ole auttamassa, eivätkä oppilaat pääse kotioloja pakoon kouluun. Jos lapsella ei ole turvallisia kotioloja, tulee lapselle löytyä apu ja häntä tulee suojella. Uskon, että jokaista lasta on autettava, mutta avuksi tarvitaan paljon enemmän.

Älä ymmärrä väärin, teen itsekin työtä koulussa lasten ja nuorten hyväksi. Näen päivittäin, miten opettajat tekevät kaikkensa lasten ja heidän turvallisen kasvunsa eteen. Päivittäin tarjottava lämmin ateria on upea asia, mutta mitä tehdä sille, että joillekin se on päivän ainut sellainen? Koululla on ehdottomasti tärkeä rooli olla havainnoimassa lapsen kokonaisvaltaista tilannetta ja ohjaamassa avun piiriin. Tulisiko meidän kuitenkin ennemmin keskustella siitä, mikä on todella pielessä, kun opettaja saattaa olla ainut turvallinen aikuinen lapsen elämässä? Kun koti ei olekaan lapselle turvallisin paikka?

Yhteiskuntamme sokea piste on saamattomuutemme vaatia parempaa elämää lapselle. Meillä on kaikki syy kysyä itseltämme, tekikö vasta koulujen sulkeminen lasten hädän enemmistölle näkyväksi? Mikä rooli kuuluu millekin yhteiskunnan sektorille, kun lapsi elää kotona maanpäällisessä helvetissä? Vaikka kaikki me tiedämme ja ymmärrämme, että viimekädessä huoltajat ovat vastuussa lapsensa hyvinvoinnista, niin se ei valitettavasti realisoidu oikeassa elämässä. Mitä jos vanhempi ei pysty huomioimaan lapsen tarpeita niissä hetkissä, jolloin lapsi kaipaa apua, tukea ja läsnäoloa? Kuuluuko opettajan työnkuvaan tällöin toimia vanhempana lapselle?

Sosiaalityöntekijöiden asiakasmäärät

Lapsen oikeuksista puhuessamme emme saa unohtaa lastensuojelun nykyistä tilaa. Lastensuojelu on ollut pitkään kriisissä. Lastensuojelussa työtä tehdään liian pienillä resursseilla ja liian suurilla asiakasmäärillä. Onko siis ihme, että työntekijät vaihtuivat tiuhaan ja toiminta takkuilee byrokraattisuudessaan. Lopetetaan siis hyvät ihmiset turhanpäiväinen lässytys lastensuojelusta laadun parantamisesta. Meillä ei ole mitään syytä kehuskella sillä, miten pidämme huolta maamme lapsista. Jos me todella arvostaisimme lastensuojelun työntekijöitä ja ennen kaikkea lasten oikeuksia, niin se tulisi näkyä resursseissa, joita työhön suunnataan.

Sosiaalityöntekijät tekevät työtä suorastaan epäinhimillisessä tilanteessa. Voimme vain arvailla minkälaista koronakevään jälkipyykkiä tullaan vielä lastensuojelun puolella purkamaan. Jo syntynyttä liiallista tuen ja avun saamisen viivettä tulisi purkaa. Jos jatkamme samaan rataan kuin tähän asti, niin voimmeko todella odottaa laadun paranemista samoilla vähäisillä resursseilla?

Riittävä toimeentulotuki työttömille ja matalapalkkaisille huoltajille

Edellytys lapsen oikeuksien toteutumiselle on lapsen huoltajien riittävä toimeentulo. Toimeentulo antaa turvan arkeen ja mahdollistaa perustarpeiden täyttymisen lisäksi, aikuisen läsnäolon lapsen elämässä. Suomi on saanut moitteita Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitealta perusturvan, kuten työttömyysturvan, liian alhaisesta tasosta. Komitean maaraportin mukaan työttömyysturva on liian alhainen, sillä se ei kata tuensaajan perustarpeita ja jää sosiaalisen peruskirjan tarkasteleman köyhyysrajan alle. Suomi on Euroopan kahdeksanneksi kallein maa. Turvallinen maa Suomi on, mutta ei lapsiystävällinen taloudellisia tukia tarkastellessa. Köyhien vatsa ei suudelmista täyty. Fakta on, että rahaa tarvitaan, jotta voi tarjota perheellensä lämpimän aterian päivittäin.

Loppuun sananen koulumaailmasta

Opettajat ovat tehneet työpäiviä kellon ympäri voidakseen tarjota mahdollisimman laadukasta opetusta etäopetuksenkin aikana. Moni opettaja on ollut sietokykynsä rajoilla jo pitkään. Toivottavasti meillä kaikilla tämän kevään kokemusten myötä olisi entistä suurempi kunnioitus opettajien työtä kohtaan. Muistakaamme kuitenkin, että opettajat eivät ole sijaisvanhempia, vaan kasvatustieteen ja pedagogiikan ammattilaisia. Edelleen ilmassa leijuu kysymys siitä, kuinka vanhemmuutta voisi tukea parhaiten. Esitin kirjoituksessani, että yksi mahdollinen tukimuoto olisi riittävä tulonlähde vanhemmille. Tulot eivät tietenkään yksinomaan varmista lapsen turvallisia kotioloja. Jotenkin kelkka olisi saatava kääntymään kuitenkin niin, ettemme enää pitäisi hyväksyttävänä sitä, ettei jokaisella lapsella ole välttämättä hyvä olla kotona. Ettemme suostuisi siihen, että näin on aina ollut ja tulee oleman.

Yhteiskunnan vahvuutta mitataan sillä, kuinka paljon olemme valmiita pistämään rahaa heikoimmassa asemassa olevien ihmisten elämään, jotta apua tarvitsevat saisivat tarvitsemansa tuen ja avun. Yhtä lailla yhteiskunnan vahvuutta mitataan sillä, kuinka valmiita olemme avoimeen ja ratkaisukeskeiseen toimintakulttuuriin, jossa kauniit puheet muuttuvat lapsiystävällisiin muutoksiin.