Kalavaramme – hukattu ruokaturvamme

Ruokakalastamme yli 80 % on tuontikalaa, mikä on seurausta sata vuotta harjoitetusta vesivoiman suosimisesta ja heikosta kalastuspolitiikasta.

Itämeren valtioista Suomi on hoitanut heikoimmin meritaimenkantansa. Luonnonvarainen meritaimen on vesissämme erittäin uhanalainen. Luonnonkannat voivat paremmin Ruotsissa, Tanskassa, Virossa ja jopa Venäjällä. Myös vaellussiika on erittäin uhanalainen ja sen kanta heikkenee koko ajan – Tornionjoellakin.

Suomella on ollut yli 20 Itämereen laskevaa lohijokea. Jäljellä on vain kaksi, joissa lohi kutee, Tornion-Muonionjoki ja Simojoki. Tornion-Muonionjoen pelastumisesta ei tule kiittää Suomen politiikkoja. Se säästyi läntisen Euroopan ainoaksi suureksi ja vapaana virtaavaksi lohijoeksi täysin sattumusten ansiosta.

Joen pelastukseksi koitui perimmältään se, että siitä tuli Suomen sodan rauhanneuvotteluissa vuonna 1809 Venäjän ja Ruotsin rajajoki. Joen pelastumisesta saa seuraavaksi kiittää pääomien kehityksen hitautta. 1900-luvun loppupuolella vesivoimaloita rakennettiin kiivaasti. Energia- ja puunjalostusteollisuus olivat kuitenkin kansallisia. Niinpä rajajoki säästyi. Koskiensuojelulain säätämisessä Tornion-Muonionjoen pääuoma jäi sen koskien suojelun ulkopuolelle, koska se oli rajajoki. Siten se jäi alttiiksi nyt jo kansainvälistyneiden jättiyhtiöiden tarpeille. Vielä 1990-luvulla joen valjastaminen oli esillä Ruotsissa ja Suomessa.

2000-luvulla kuitenkin EU ja sen harjoittama luonnonsuojelu ehti joen vapauden takeeksi. Historian sattumus vaikutti jälleen. Tornion-Muonionjoki oli pakko valita suojelualueeksi, koska vastaavaa suojeltavaksi määriteltyä luontotyyppiä Suomella ei ollut. Tornion-Muonionjoen vesistö suojeltiin liittämällä se Natura 2000-verkostoon. – EU:ta lohensoutajat saisivat nyt kiittää.

Työ kalakantojemme elvyttämiseksi on kuitenkin vasta alussa. Pientä heräämistä on se, että nykyinen hallitus on asettanut vaelluskalakantojen elvyttämisen kärkihankkeeksi. Hallituksen osoittama 9 miljoonan määräraha on mitätön suhteessa kunnostuskustannuksiin ja kunnostuksesta saatavaan hyötyyn alue- ja kalataloudessa.

Vesivoimayhtiöissä kaivataan vahvaa asennemuutosta ja selvää rahoitusohjelmaa kalateiden rakentamiseksi vaelluskaloja varten niiden miljardien vastikkeeksi, joita voimayhtiöt ovat louhineet padotuista joistamme. Tässäkin tulisi noudattaa oikeusperiaatetta ”vahingon aiheuttaja korvaa”. Olisi nurinkurista ja taloudellisesti toivotonta odottaa, että kalatiet rakennettaisiin valtion eli veronmaksajien varoilla, jotka ovat kärsineet kalakantojen menetyksen voimayhtiöiden syystä.

On äärimmäisen nurinkurista, että isot kalatiet jäävät vuosikymmenestä toiseen toteuttamatta. Samaan aikaan monin paikoin Etelä- ja Keski-Suomessa yritetään talkoo- ja ämpärivoimin elvyttää pieniä koskiosuuksia.

Vaelluskalat eivät kuitenkaan riitä koskaan korvaamaan tuontikalan tarvetta. Siihen tarvitaan laaja kalalajistomme. Lähes kuolleen sisävesien ammattikalastuksen herättäminen vaatisi isoa remonttia. Oikeudet ammattimaiseen kalastukseen tulisi irrottaa maan ja vesien omistuksesta. Ne perustuisivat viranomaisten myöntämiin ja valvomiin lisensseihin.

Maailman vesissä kalavarat ehtyvät liikakalastuksen, patoamisen sekä vesien saastumisen ja lämpenemisen vuoksi. Emme vielä ymmärrä, että kotimaiset kalamme voivat olla tulevaisuudessa tärkeä osa omavaraista ruokaturvaamme.