KRISTINUSKON TIE PASIFISMISTA SOTAPOLUILLE

Venäjän ortodoksinen kirkko ei ole tuominnut Venäjän hyökkäystä Ukrainaan toisin kuin ortodoksiset kirkot muualla. Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion vahva nationalistinen liitto tukee meneillään olevaa hyökkäyssotaa.

Kansalliset kirkot ovat historiassaan kannattaneet valtioidensa sotapolitiikkaa. Esivalta on puolestaan tukenut valtiokirkkojen uskonnollista hegemoniaa ja niiden harjoittamaa uskonnollista suvaitsemattomuutta ja syrjintää – lainsäädännöllä ja pakolla.

Miten tähän on tultu?

Jeesus kielsi väkivallan: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu (nyky-Raamatussa ”kaatuu”). Matteus laittoi Jeesuksen suuhun: ”Autuaita ovat rauhantekijät, he saavat Jumalan lapsen nimen”. Kaikille ovat tuttuja vuorisaarnan sanat, joissa Jeesus kehottaa: jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Samoin hän kielsi tekemästä pahalle vastarintaa.

Ilmeisesti aitoa historiallista Jeesusta on tuo vanhan hammas hampaasta-moraalin hylkääminen. Paavalikin kielsi kirjeessään roomalaisille maksamasta pahaa pahalla ja kehotti elämään rauhassa kaikkien kanssa sekä jättämään tuomion Jumalalle.

Alkukirkko otti Jeesuksen ja Paavalin sanat tosissaan erehtymättömänä Jumalan sanana. Sen vuoksi toimiminen sotilaana ja osallistuminen sotiin oli kiellettyä. Alkukristityille ihmiselämän pyhyys ja sen ehdoton kunnioitus poikkesi ympäröivästä yhteiskunnasta.

Kirkkoisien kanta 100-300-luvuilla sotaan jatkui jeesuslaisella linjalla. Justinus Marttyyri (100-luvun alkupuolella) vetoaa kristinuskon apologia-teoksessaan Jesajan ennustukseen: ”kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan.” On muuten arveltu, että hän ensimmäisenä käytti suomessa kristinuskoksi käännettyä sanaa.
Vuoden 150 tienoilla syntyneen Tertullianuksen mukaan Jeesus riisuessaan aseen Pietarilta, riisui aseista jokaisen sotamiehen siitä lähtien.

Niin ikään merkittävä kirkkoisä Origenes nimitti kristittyjä rauhan lapsiksi, jotka eivät Jeesuksen tähden nosta koskaan miekkaansa toista kansaa vastaan, jotka taistelevat hallitsijansa puolesta rukoilemalla hänen puolestaan. Kirkkoisän mukaan kristityt eivät osallistu hallitsijansa sotiin, vaikka heitä siihen pakotettaisiin. Origenes kuoli kidutuksiin vuoden 250 tienoilla vainoissa.

Kristityt hylkäsivät kaiken sotaan osallistumisen. Se aiheutti vakavan ristiriidan Rooman valtakunnan sotaisuuden ja kansalaisilleen asettamien vaatimusten kanssa. Kristinuskosta ei olisi koskaan tullut Rooman valtakunnassa ja myöhemmin muissa maissa valtionuskontoa, ellei kristikunnan kanta väkivaltaan ja sotaan olisi muuttunut. Jeesuksen väkivallattomuuden, rauhan ja vihollisen rakastamisen opetukset menivät opportunistisessa uskonnollisen ja poliittisen valta-aseman kaupassa. Yksi kristikunnan suuria auktoriteetteja, Augustinus, muotoili kirkon uutta kantaa sotiin 300-400-lukujen taitteessa. Kristinusko astui sotapoluille ensin Rooman valtakunnan keisareiden kanssa.

Augustinus yritti perustella, että sodankäynti on sopusoinnussa Uuden testamentin oppien kanssa. Hän määritteli, että on oikeudenmukaista sotaa. Se ei ollut vain puolustussota. Oikeudenmukaisia olivat myös sodat, joissa kaupunki tai kansa oli jätetty rankaisematta jumalattomista teoista. Kostosodat olivat siten oikeutettuja. Sodat olivat oikeutettuja myös käännytys- ja lähetystarkoituksissa sekä oikean uskon puolustamisessa.

Nämä näkemykset vakiintuivat vähitellen kristinuskon näkemyksiksi ja tekivät Euroopasta maailman sotaisimman maanosan hyvin pitkäksi aikaa. Molemmat maailmansodat ovat alkaneet Euroopasta, Venäjä varoittelee kolmannesta.

Papit siunasivat aseita kristikunnan sisäisissä sodissakin – molemmilla puolilla. Pyhiä sotia riitti. Sodan pyhyys ja katteeton lupaus taivasosasta taistelussa kaatuneelle lisäsi väkivallan motivaatiota, laajuutta ja määrää. Kirkoilla ja kristinuskolla ei ole ollut universaalisuutta, riittävää autonomiaa valtioista ja moraalista voimaa nousta yhdessä nationalismin ja rajojen yli rauhan asialle.