Maailman tärkein tehtävä

Kukaan meistä ei ole välttynyt kasvatukselta: lapsena jokainen, moni vanhempana, opettajana, päiväkodin työntekijänä, urheilujoukkueen valmentajana, isovanhempana. Kasvatus on maailman tärkein tehtävä. Omamme ja ihmiskunnan tulevaisuus on lastemme ja nuortemme käsissä. Otsikko on kasvatustieteen professori Veli-Matti Värrin juhlakirjan (2023) hänen jäädessä eläkkeelle.

”Aina oikein ei jaksa uskoa ihmiseen. Kun ihmiskunta tekee itsemurhaa.” Juice Leskinen kyseenalaistaa ihmisyytemme ja tapamme elää.  Laulajaa riipii syvä maailmantuska. Juice pakenee rakkauteen.

Kasvatus on mitä henkilökohtaisin kysymys kasvattajalle itselleen. Elämmekö yhteiskunnassa kuin kasvit ja eläimet luonnossa? Jotta näin ei tapahdu, kasvattajan tulee kyseenalaistaa oma elämismaailmansa. Muutoin kasvattaja ei itse kasva moraaliseksi subjektiksi. Elämästä suoriutuminen kasvien ja eläinten tavoin on ihmiselle liian vaatimaton tavoite.

J.V. Snellmanin mukaan kasvatuksen tehtävä on toimintaan opettaminen. Moraaliseksi subjektiksi kasvaminen tarkoittaa, että toiminnassamme kysymme samalla, mikä on oikeaa ja mikä väärää.

Tietoisen, moraalisen toiminnan vastakohta on hukuttautuminen maailmaan ja erityisesti kuluttamiseen ja viihtymiseen. Se on ihmisen traaginen hulluus. Se johtaa ihmiskunnan itsemurhaan.

Viihtyä pitää vain sen verran kuin se on terapeuttista ja lisää toimintakykyä. Nykyään voimme viihdyttää itsemme hengiltä somessa, suoratoistopalveluissa, tiktokissa ja hukuttaa niihin lapsemme.

Vuosikymmeniä minulla on ollut mielessä kolme T:tä: Tieto, Tahto, Toiminta. Elämästä ei tule eheää, jos jokin näistä puuttuu tai on hyvin vajaa. Ne kaikki tulee ottaa huomioon kasvatuksessa. Jokainen voi miettiä, mitä lapselle ja nuorelle tapahtuu, jos jokin niistä puuttuu tai on liian heikko. Kun ne ovat tasapainossa, myös tunne, neljäs T, ikään kuin kolmion keskellä on myönteinen ja motivoi niin tietämiseen, tahtomiseen kuin toimintaan.

Kristinuskossa on ollut tärkeä perusoivallus. Maailmaan hukuttautuminen ei ole moraalista, arvokasta ihmiselle. Ei ole jumalan tahdon mukaista olla ”maailman lapsi”. Sen sijaan, että uskonto olisi ottanut tavoitteeksi toimintaan kasvattamisen ja maailman muuttamisen, se on merkinnyt yleensä maailmasta pakenemista irrationaaliseen toimintaan, tuonpuoleisen ajatteluun ja toivoon ei-tässä maailmassa.

Kasvatus on lapsen ja nuoren suuntaamista maailmaan. Lapsen ja nuoren itseluottamus ja toimintakyky perustuu siihen, että kasvattaja kohtelee lasta kunnioittavasti. Silloin lapsi löytää oman itseytensä ja myös oppii kunnioittamaan vanhempiaan, muita kasvattajiaan ja muita ihmisiä. Kunnioituksen puute tuhoaa.

”Suurin kaikista on rakkaus.” Rakkaudessa lapsi ja nuori löytää parhaimpansa. Rakkaudella vaikutetaan siihen, että lapsessa ja mikseipä jokaisessa meissä oleva hyvä tulee esiin. Noin 2400 vuotta sitten Aristoteles kirjoitti: ”Rakkaus on hyvinä pitämiemme asioiden toivomista toiselle juuri tuon toisen eikä itsemme vuoksi sekä toimimista voimiemme mukaan niiden toteuttamiseksi käytännössä.”

Kunnioituksen ja rakkauden ohella on ratkaisevan tärkeää kasvattaa lasta arvostukseen. Se on kolmas keskeinen tunnustussuhde, kolmas tärkeä asenne suhtautua toisiin ihmisiin. Lapselle tulee antaa arvostusta siitä, että hän on hyvä muille omasta vapaasta tahdostaan. Arvostuksen antaminen lapselle ja nuorelle oman edun saavutuksista kasvattaa itsekkyyteen, luonnon ja muiden ihmisten hyväksikäyttöön. Kasvaminen yhteisen hyvän tekemiseen on kansakunnan ja ihmiskunnan selviytymisen ehto.

Filosofi Immanuel Kantin sanoin kasvatus on myös vaikein tehtävä, mitä ihmiselle voidaan antaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu