Sodan ensimmäisenä vuosipäivänä 24.02.2023.

Varhain eräänä talvisena aamuna tapahtui se, mihin viimeiseen asti ei haluttu uskoa: venäläiset tankit vyöryivät Ukrainan rajan yli. Massiivinen maahyökkäys oli alkanut.

Se oli jotain, minkä ei pitänyt olla mahdollista. Eihän Venäjän presidentti ihan demokraatti ollut, vielä, mutta…Venäjää ajateltiin kuten Neuvostoliittoa. Neuvostoliittokin oli aina tulemisen tilassa. Ei vielä valmis, mutta kohta. Yhdysvaltoja arvioitiin aina nykyhetkessä, Neuvostoliittoa sellaisena kuin se tulisi (joskus) olemaan. Venäjän demokratiassa katsottiin olevan puutteita, ja aina enemmän, mitä kauemmin kaksituhatlukua kului, mutta silti oli vahva luottamus, että suuri maa kääntyy. Vielä Krimin miehityksen jälkeenkin usko oli luja.

Oma osansa asiassa varmasti oli sillä toiveikkuudella ja myönteisellä asenteella, millä lännen vasemmisto tapasi suhtautua Neuvostoliittoon, agraaripuolueita myöten, geopoliittisesta sijainnista lähes riippumatta ja kun se ei enää ollut mahdollista, amerikka-inho ei kadonnut mihinkään, päinvastoin. Se sai uutta vettä myllyyn, kun Trump valittiin presidentiksi.

Putin oli melkein kuin pyhäkoulupoika Trumpiin verrattuna, mikäli eurooppalaista punavihertävää vasemmistoa ja valtavirtamediaa oli uskominen. Trumpia inhottiin kybällä, sivuosaan jäi, mitä Venäjällä tapahtui. Bidenin ja muiden kivojen ja herttaisten demokraattien ajateltiin ja ajatellaan olevan ihan kuin me, vaikka ero Trumpiin on sittenkin lähes kokonaan julkisessa esiintymisessä, tai Bidenin tapauksessa päättämättömyydessä, ei politiikassa. En menisi vannomaan, etteikö pienimmillä vahingoilla olisi päästy, mikäli Yhdysvaltojen presidenttinä olisi viime vuoden ollut joku normihaukka-republikaani.

Kukapa olisi uskonut sitäkään, että tiedustelupalvelun everstiluutnantti pysyy tiedustelupalvelun everstiluutnanttina loppuikänsä, tapahtui mitä tahansa. Kuvaavaa oli, että jo vuonna 2000, kun Putin oli valittu Venäjän presidentiksi, yllättäen, kuten luultiin, Putin heti valinnan jälkeen kutsui tiedustelupalvelu-kollegat kokoon juhlapäivällisille, nosti maljan ja sanoi virnistäen: ”tehtävän ensimmäinen osa suoritettu.” Se ei tainnut olla sittenkään vitsi.

Nyt on kulunut vuosi siitä, kun Venäjä aloitti järjettömän hyökkäyksen Ukrainaan. Sen piti olla riemumarssi Kiovaan, mutta siitä tuli verinen hyökkäys- ja tuhoamissota.

Historian tuomioistuin on siitä hassu, että joskus se langettaa tuomion hyökkääjän päälle ja vapauttaa puolustajat, toisinaan toisinpäin. Nyt ei ole epäselvyyttä, kuka sodan aloitti ja kuka yksiselitteisesti on syyllinen kymmenientuhansien ihmisten, myös lasten, täysin turhiin kuolemiin.

Venäjän puolelta kaatuneita on tällä hetkellä 100 000, Ukraina on menettänyt 60 000 sotilasta. Tähän päälle tuhannet siviilit ja tuhoutuneet kodit, kaupungit, jotka raunioina. Tuhannet unelmat ja toiveet, joista vain tuhkaa jäljellä.

1900-luvulla kuoli mieletön määrä ihmisiä sodissa, keskitysleireillä, gulageissa. Kaikki arviot ovat summittaisia, mutta luvun täytyy olla satoja miljoonia.

Eikö muuten ole eräällä tavoin historian ironiaa, että parhaan historiallisen teoksen 1900-luvun mielettömyydestä kirjoitti mies, joka kuului Britannian mikroskooppiseen, mutta satasella stalinistiseen ja moskovamieliseen kommunistipuolueeseen: Eric Hobsbawm.

1900-lukua leimasi kaksi totalitaarista järjestelmää: kommunismi ja kansallissosialismi. Saksalaisesta tehokkuudesta ja venäläisestä hälläväliä-asenteesta huolimatta tässä jättimäisten tuhoamis- ja keskitysleirien brutaalissa ihmisentappokisassa kyseenalaisen ”voiton” vei kommunismi. Aate, jonka nimeen vielä ei niin kovin kauan sitten suuri osa maamme kirkassilmäisistä ylioppilaista fanaattisesti vannoi.

Liberaali demokratia osoitti 1900-luvulla ylivoimaisuutensa. Mutta ilman häpeällisiä tahroja ei sekään selvinnyt. Dresdenin pommitus, jonka tulipätsissä paloi poroksi 20 000 ihmistä, oli täysin turha. Yhdysvaltojen atomipommit Hirosimaan ja Nagasakiin olivat täysin turhia nekin, sota oli jo ratkaistu. USA ei niin kovin kauniilla takapihallaan latinalaisessa Amerikassa tuki kymmeniä verisiä diktaattoreita ja kylvi Vietnamin viidakoihin napalmia kuin abit karkkia kadunvarsille. Yhdysvallat hyökkäsi vielä 2000-luvun alussa valheelliseksi hyvin tietämänsä tiedon varassa Irakiin ja tappoi 100 000 ihmistä. Tosta niinku noin vaan, koska öljy.

Miten naivilta vaikuttaa kaiken edellisen valossa humanistien vakuuttelu ja liberaalipiispojen usko ihmisen pohjimmaiseen (tule sellaisena kuin olet-) hyvyyteen. Mikään ihmiskunnan historiassa ei erikoisemmin viittaa, että ihminen olisi hyvä. Ei ole. Kaikki veriset tuhoamisleirit lähimenneisyydessä sen sijaan osoittavat, että moraalisessa mielessä ihmiskunnan oletettu kehitys on sittenkin kosmeettista, jos sitäkään. Ja perisynti teologisessa mielessä on totta ja toisella nimellään pahuus empiirisesti totta vielä enemmän ja karummin.

Anne Applebaumin ”Gulag: vankileirien saaristo” on kauheaa luettavaa. Suosittelen!

Silti Yhdysvallat, kaikesta ällöttävästä kaksinaismoralismistaan ja tekopyhyydestään huolimatta, oli se maa, joka kaamealla 1900-luvulla pelasti Euroopan, vieläpä useasti. Ja taas, kun Eurooppa on pulassa, ja totalitarismi ja tuho uhkaa, katse kääntyy Atlantin taakse.

Sinne katsoo nyt myös Suomi. Onneksi tällä kertaa sinne.

Suomelle itärajan puolustus on elämän ja kuoleman kysymys. Sen rinnalla ei merkitse mitään, joudummeko tekemään moraalisessa mielessä joitakin ei täysin puhdasoppisia sopimuksia Turkin presidentin kanssa.

Yhä enemmän alkaa silti selkäpiitä pitkin valua kalmankylmä hiki. Entä jos? Entä jos Turkilla ja Unkarilla ei sittenkään ole aiettakaan hyväksyä Suomen Nato-jäsenyyttä? Entä jos ne ovat jo Putinin taskussa ja/tai pelaavat loppuun saakka kaksilla korteilla.

Mikään ei ole mahdotonta. Runoilihan Matti Rossikin aikanaan, että setä-Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin.

Entä jos jostain syystä Turkki haluaa hyväksyä vain Suomen, mutta ei viimeiset 60-vuotta omahyväisenä moraalin suurvaltana poseerannutta Ruotsia? Parasta olisi silloin sanoa: heippa Ruotsi! Kun kyse on maan sotilaallisesta turvallisuudesta, siinä jos missä kansallinen itsekkyys ja vain se, on arvo numero yksi, kaksi ja kolme.

On selvää, että myös Ruotsin etu on, että edes Suomi on Natossa. Kannattaa muistaa, että meillä, toisin kuin läntisellä naapurilla, on tuhat kilometriä rajaa sellaisen maan kanssa, joka modernin maailmanhistorian aikana on tappanut, kiduttanut, raiskannut ja tuhonnut omia kansalaisiaan enemmän kuin mikään muu maa maailmassa. Hyvin varovainenkin arvio liikkuu sadassa miljoonassa.

Jos tämän kohta vuoden kestäneen vitkuttelun jälkeen Turkki ja Unkari vihdoin ratifioivat Suomen Nato-jäsenyyden, mitä hartaasti toivon, niin Suomen puolelta olisi paras olla asettamatta mitään ehtoja.

Mieluummin voisimme nostaa hattua, kumartaa ja pyytää kohteliaasti mahdollisimman paljon ydinaseita ja kiitos, mitä useampi Nato-tukikohta tänne, sen parempi. Täällä Oulussa ainakin olisi lääniä. Torillakaan ei enää ole ketään, paitsi puoliksi rakennettu hotelli. Siinä tuomiokapitulin vieressä olisi hyvin tilaa. Piispa voisi aamukahville mennessään pitää Nato-joukoille aamuhartauden.

Ja jos jonnekin vielä pitää mahdollisimman korkea ja vankka piikkilankapäällysteinen muuri rakentaa, niin minulla olisi sillekin katsottuna sopiva tuhat kilometriä pitkä paikka. Venäjän käytös viimeisen vuoden aikana on ollut sellaista veristä humppaa, että mitä enemmän puhe Suomesta ”pohjolan hampaisiin asti aseistautuneena Israelina” pitää paikkansa, sen parempi.

Naamiot riisuttiin vuosi sitten. Kun tulevaisuudessa kirjoitetaan maamme poliittista historiaa, valokeila on syytä suunnata myös sylttytehtaalle ja sen liepeille. Kaikki käsi diktaattorin kädessä istuskelut, kaikki kaasuputki- ja pankkiveivaukset ja – veijarit sopimuksineen on syytä tutkia tarkasti ja kirjoittaa historiatieteen keinoin mahdollisimman objektiivisesti auki.

Eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho muuten eräässä vaalitentissä vuosia sitten sai europarlamentaarikko Eero Heinäluoman menettämään totaalisesti malttinsa viitattuaan siihen, että eräät entiset Suomenkin poliittiset johtajat venäjäbisneksillään ovat vain antaneet Putinille vipuvartta Euroopassa, kun tositilanne tulee. Ja tositilanne tuli.

Nyt meillä ei ole myssyjä, vain hattuja, mutta mikäli maamme poliittisesta historiasta voi mitään päätellä, ei kulu muutamaa vuosikymmentä kauempaa, jos niinkään kauan, kun on taas myssyjen aika.