Yhtälönratkaisua Arhinmäelle

Julkisen talouden suunnitelman (JTS) 2020-2023 sisältämät VM:n ennusteet osoittavat, että maan hallituksen tavoitteet julkisen talouden tasapainosta vuonna 2023 ovat vain Antin märkä uni.

Valtion menojen arvioidaan kasvavan kehyskaudella noin kolme prosenttia vuodessa, mutta tulojen vain kaksi prosenttia vuodessa. Valtion budjettitalouden alijäämä kasvaa vuoteen 2023 mennessä vähintään neljään miljardiin euroon. Kuntatalous tulee kehyskaudella repsahtamaan yli kolme miljardia euroa alijäämäiseksi.

Ryhmäpuheenvuorossaan perussuomalaisten Lulu Ranne totesi suunnitelmaan nähden mm. seuraavia seikkoja:

”Julkista sektoria on pienennettävä, menot on pistettävä kuriin, menojen painopistettä on siirrettävä. Tarvitsemme enemmän hoitajia ja opettajia, vähemmän ilmastopaneelien sihteeristöjä tai maailmanparannuksen asiantuntijaverkostoja. Julkiselta sektorilta tulee vapauttaa osaavaa työvoimaa yksityissektorin käyttöön. Hoitoalalle koulutettuja on houkuteltava takaisin alalle olosuhteita ja palkkaa korjaamalla…

Meillä ei ole varaa haitata ulkomaankauppaa ja sisäistä liikennettämme merkityksettömällä mutta kalliilla ilmastojohtajuudella, älyttömällä hiilidioksidijahdilla. Yhtä vähän meillä on varaa taloudellista huoltosuhdetta ja turvallisuutta heikentävään maahanmuuttoon, eikä meillä kerta kaikkiaan ole varaa jättää edes yhteiskunnan pahoinvoinnin ja ongelmien ennaltaehkäisyä lapsipuolen asemaan.”

Tämä on vasemmistoliiton Paavo Arhinmäen mielestä ”mahdoton yhtälö”.

Arhinmäki on kuitenkin täysin tyytyväinen JTS:n toteamukseen, että kehyksen päälle mätettyjä lisämenoja katetaan kehyksessä jo olleiden menojen uudelleenkohdistuksilla o_O
Se se vasta korkeampaa matemaatiikkaa on…

Tavallinen ihminen ymmärtää, että jos tulot eivät riitä eikä niitä saa lisää, menoja on hillittävä.

OECD:n ja EU:n tilastojen mukaan Suomen julkiset menot ovat Ranskan jälkeen toiseksi suurimmat kokonaistuotantoon suhteutettuna. Eurostatin mukaan Suomessa on EU:n kolmanneksi eniten julkisen sektorin työpaikkoja suhteessa kaikkiin työpaikkoihin. Sen lisäksi julkisiin hankintoihin käytetään 30-35 miljardia euroa vuosittain.

Arhinmäki ei ymmärrä, että julkista sektoria pienentämällä koko maan ja yksityisen sektorin kilpailukyky ja siten jaettava kakku kasvavat. Painopistettä muutettaessa jotkin osa-alueet, kuten esim. opetus, hoito ja ennaltaehkäisevät palvelut voivat saada enemmän kuin aikaisemmin. Nyt pahoinvointi kasvaa nopeammin kuin ehditään rahaa mättämään vaikuttavuudeltaan olemattomiin palveluihin.  Julkisen talouden kaikki menot eivät suinkaan mene pohjoismaisen hyvinvointivaltion ylläpitoon, vaan päinvastoin, syövät sen rahoituspohjaa.

Yksistään valtiolla on palttiarallaa 74.000 ihmistä töissä, näistä n. 70 %:lla on jokin korkeakoulututkinto. Kuntien ja kuntayhtymien henkilöstö on n. 420.000, joista 57 %:lla jokin korkeakoulutututkinto. Vaikka kuntien henkilöstöstä 66 % on terveys- ja hyvinvointi- tai kasvatusalalla, muita on vielä yli 140.000.

Ei ole epäilystä etteikö virastoissa tehtäisi kovasti töitä, mutta yhtä varmasti tehostamisen varaa on vielä paljon – kuntien henkilöstön suuruusluokka on pysynyt samana vuosikymmeniä,  samaan aikaan yksityiselle sektorille (esim. hoivayhtiöt) on syntynyt runsaasti julkisista varoista ostojen kautta rahoitettavia työpaikkoja.

Tärkeintä on jatkossa arvottaa mitä ylipäänsä tehdään – pahinta tuhlausta on tehdä tehottomasti asioita, joita ei pitäisi tehdä ollenkaan.