Ikimetsä on fiktio

Ikimetsässä humisevat 600 vuotta vanhat hongat, 300 vuotta vanhat kuuset levittävät oksiaan ja 100 vuotta vanhat koivut kasvavat niiden välissä. Suurin piirtein näin luontotoimittaja kuvasi ikimetsää pari viikkoa sitten radiossa. Hänen mukaansa suurin osa suomalaisista ei ole koskaan nähnyt metsää – ainoastaan vain erilaisia puupeltoja. Hänen käsitykseensä metsästä on helppo yhtyä – minä en ole nähnyt eikä ehkä kukaan muukaan suomalainen ole nähnyt kuvatun kaltaista metsää. Ikimetsä on poliittisia tarkoituksia varten kehitetty fiktio. En väitä, etteikö jostain voisi löytyä kuvatun kaltainen metsä, mutta luonnonvaraisena metsänä se on kuitenkin harvinaisuus. Hoidettuna se on mahdollinen.

Suurin ongelma metsäkeskustelussa on historiattomuus. Selvittelin kirjaani ’Pihlajaveden kirkonrakentajien etsimässä’ varten maisemaa, missä 1700-luvun ihmiset elivät. Ruotsissa pelättiin niihin aikoihin metsien loppuvan ja säädettiin laki vuonna 1776, että kirkkojen ja julkisten rakennusten materiaaliksi ei saa käyttää puuta. Kaskeamista rajoitettiin – tervanpoltto sallittiin, koska Tukholman laivanrakentajat tarvitsivat tervaa. Mutta oikeasti – tarkastelualueena minulla oli läntinen Keski-Suomi ja siellä Pihlajavesi. Alueella asui noin 200 ihmistä ja alueen koko oli 500 neliökilometrin luokkaa. Olivatkohan metsät silloin oikeasti uhattuna?

Ensimmäiset metsästäjät tulivat läntiseen Keski-Suomeen, muinaisen Satakunnan alueelle 1500-1600 -luvuilla. Mitä he näkivät? Näkivät läpitunkemattomia ryteikköjä. Ikimetsät olivat riukuuntuneet, puita oli kaatunut sikin sokin – kovinkaan moni puu ei vastannut nykyistä käsitystä ikimetsästä. Puut olivat vanhoja, mutta kitukasvuisia – kuusikoissa puiden latvukset olivat niin tiuhassa että valo tuskin pääsi maahan saakka. Aluskasvillisuutta näissä ryteiköissä ei juurikaan ollut. Abram Lilius kommentoi myös metsiä mineraalien etsintämatkallaan 1700-luvun lopulla: Suomenselän alueen metsät ovat arvottomia riukuja. Alueella oli kuitenkin riistaa, josta saatiin monenlaisia hyödykkeitä, mm. turkiksia – siksi sinne muutettiin.

Vaikka nykyisin puhutaan paljon ilmastonmuutoksen vaikutuksesta – niin 1500-1600 -luvuilla oli myös myrskyjä, metsäpaloja tuholaisia jne. Metsä kohtasi jatkuvasti erilaisia katastrofeja. Edellä kuvaamani ikimetsä ei ollut hiilinielu – sen hiilidioksidipäästöt ovat moninkertaisia nykyaikaiseen hoidettuun metsään verrattuna.

Oliko 1600-luvun metsän biodiversiteetti parempi kuin nykyisessä metsässä – ainakin se oli erilainen. Lapsuudessani 1950- ja 1960-luvulla metsistä otettiin irti kaikki mahdollinen. Sotakorvaukset piti maksaa ja Suomi piti rakentaa. Metsäpolitiikka määräsi hyvin tarkasti, miten metsiä pitää hoitaa – keskeinen käsite oli ’metsän hävittäminen’. Jos syyllistyi metsän hävittämiseen, rangaistus saattoi olla koko tilan metsien rauhoittaminen. Käytännössä se tarkoitti elinehtojen menettämistä. Joku yhtiö tai pankinjohtaja osti tilan pilkkahintaan ja rauhoitus purkaantui. Sen jälkeen metsän hoito oli pelkkää bisnestä – yleensä ensimmäinen hakkuu kattoi koko tilan hinnan.

Se biodiversiteetti ei ollut kummoinen, ei ollut suurpetoja, joutsenia ja metsäpolitiikka suosi suuria aukkoja, mutta nykyinen puunkasvu on seurausta tuosta ’väärästä metsäpolitiikasta’. Laidunmaat ja niityt tukivat perhosten ja pörriäisten kantoja.

Lapsuuteni metsiä, jotka silloisen käsityksen mukaan olivat hyvin ja oikein hoidettuja, haukutaan nyt puupelloiksi – näistä pitäisi sitten jollain keinolla saada jatkuvan kasvatuksen metsiä. Ei onnistu hetkessä – tarvitaan 50-70 vuotta, jotta jatkuvan kasvatuksen tavoitteet saavutettaisiin. Mielestäni vaihtoehdoksi jää aukkohakkuu, jossa jätetään runsaasti siemenpuita, tiuha siemenpuuasento. Alueelle tulee myös muita kuin siemenpuiden siemeniä. Seurauksena on monilajinen taimisto, jonka hoito sitten määrittää millainen metsä sinne kasvaa.

Metsän kasvatuksessa ja sen uudistamisessa aikajänne on 50-100 vuotta. Nyt kerrotaan olevan kiire ilmastonmuutoksen takia. Voisin ennustaa, että vielä vuonna 2050 tai 2070 on kiire – silloin alkavat nyt metsässä tehtävät toimenpiteet vaikuttamaan. Metsänhoidossa ei ole saatavissa pikavoittoja edes ilmastonmuutosta silmällä pitäen. Hätiköidyt toimenpiteet voivat aiheuttaa paljon haittaa metsän kasvamiselle, ilmastolle ja Suomen taloudelle.

+29
karkot
Keskusta Keuruu

Kari Kotiranta on toiminut yliopiston opettajana,tutkijana ja yrittäjänä sekä kansalaisopiston opettajana ja rehtorina. Eläkepäivien harrastuksena ura vapaaehtoisena museoesineenä ja kirjailijana Tiedetilan tietokonemuseossa (romujen rassailua vuodesta -69).

Käytän arvonimeä tiedetilallinen, jonka olen itse itselleni antanut.
Tulin valituksi kaupunginvaltuutetuksi 2021 vaaleissa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu