”[…] ridentem dicere verum / quid vetat?”

Horatius: Sermones I, 1:24. 1967, 58.

Eurooppa on Eero Tarastin proosassa utopia ja toiseus. Sitä katsellaan ytimestä, sivusta tai valtameren takaa milloin palvoen tai ivallisena, milloin muuten vain oudoksuen. Kaiken aikaa sitä yritetään muistaa oikein ja ymmärtää, mutta lähes poikkeuksetta henkilöt sivuuttavat ja torjuvat joitakin sen keskeisiä ilmiöitä. Esikoisromaani Professori Amfortasin salaisuus (1995) päättyy matkaan sinne, ja Eurooppa/Ehkä (2016) kuvaa eurooppalaisuuden etsintää Euroopassa ja kaukaisessa Americanassa. Henkilöillä on kohteesta irrallisia mielikuvia, mutta se on lähes jokaiselle liian suuri ja moninainen muistettavaksi ja hahmotettavaksi. Sieltä Americanaan saapuville annettiinkin esikoisromaanissa juomaa, joka sai unohtamaan kaiken siihenastisen. – Selvittelen tässä artikkelissa, mitä ja miten Eurooppa on Professori Amfortasin salaisuudessa.

1 Postmodernisti Eero Tarasti

Näyttäisi, että musiikkitieteen professori Eero Tarastin tieteellistä ja kaunokirjallista tuotantoa arvostetaan maailmalla enemmän kuin meillä. Eri maanosissa hänet tunnetaan postmodernistisena romaanikirjailijana, filosofina, johtavana semiootikkona, taitavana pianistina ja humanistisena kulttuurikriitikkona. Eksistentiaalisemiotiikassaan Tarasti avaa ihmisyyttä erityisesti olemisen, muistin ja historian käsitteiden avulla, ja hänellä on tieteellisiä julkaisuja lukuisilta semiotiikan osa-alueilta. Hän tutkii musiikin ohella mm. myyttejä, tyylikausia, kirjallisuutta ja taiteidenvälisiä yhteyksiä. Tarastin kannanotot kulttuuritilanteesta, suomalaisuuden ja maapalloistumisen kysymyksistä, yliopistosta ja yhteiskunnasta ovat painokkaita. Hän kuuluu useimpia väitöskirjoja ohjanneisiin professoreihimme.

Romaanien Professori Amfortasin salaisuus ja Eurooppa/Ehkä pääteemoja ovat tietäminen, Eurooppa ja arvot. Tarasti edustaa postmodernismin kultivoitunutta ja henkevää linjaa samoin kuin Italo Calvino, Umberto Eco, Harry Forsblom ja Henri Broms. He ovat kansainvälisiä toimijoita, jotka ovat julkaisseet tutkimuksia kirjallisuudesta. Syystä tai toisesta suomalaista postmodernismia on tutkittu melko vähän. Jokunen kirjallisuuden professori jopa katsoo, että virtausta ei ole koskaan ollut, ainakaan Suomessa. Jätän lukijoitten pohdittavaksi, mistä tämä jyrkkyys ja jälkijättöisyys.

Eurooppa-kuvassaan Tarastin proosa ilottelee eri kausilta, aineistoista ja kirjallisuudenlajeista olevilla piirteillä ja ilmaisutavoilla, joita se arvioi, korostaa, hajottaa ja yhdistelee. Tieteisiin, taiteisiin ja aatteisiin viittailevissa romaaneissa ovat lajityypeistä läsnä mm. matkakertomus, kehitys-, seikkailu-, yliopisto- ja jännitysromaani, väitöskirja ja tutkielma, opiskelijan harjoitustyö sekä oopperalibretto ja keskiaikaiset runoelmat, ja keskusteluun osallistuvat monet 1700–1900-luvun historiasta ja kulttuurihistoriasta olevat tekstit. Muistumat elokuvasta ja viihteestä vuorottelevat Platonilta, Nietzscheltä ja Heigeggerilta olevan materiaalin kanssa. Ylevä ja profaani, sentimentaalinen ja ilkikurinen, informaatio ja demagogia, sensaatio ja asiallisuus, tieteellinen ja uskomuksellinen leikkautuvat toisiinsa, niin myös mystifiointi ja demystifiointi. Romaanit näyttävät, mihin älyn, opillisen sivistyksen ja informaatioyhteiskunnan liiallinen palvonta johtaa. Metafiktiivisyys on teoksessa vahvaa, ja fiktio avautuu kohti nonfiktiota.

2 Pedagoginen utopia ja kysymys tietämisestä

Professori Amfortasin salaisuus on pedagoginen utopia, jossa lajiperinteen mukanaolo auttaa rakentamaan tietämisen teemaa ja palvelee yliopisto- ja kulttuurikritiikkiä. Teoksessa on lisäksi piirteitä kristillisestä, pythagoralaisesta, poliittisesta, taloudellisesta, valtio- ja arkkitehtuuriutopiasta. Käy ilmi, että epärealistinen ihannekuva muuttuu käytännössä vastakohdakseen ja toteutuu tärveltyneenä. Niin on koulutusjärjestelmissäkin.

Romaani on taidetta eurooppalaisesta tieteestä, ja – päähenkilöinään tutkijat, semiootikot, opiskelijat ja taiteenharrastajat – se esittelee taidetta ja tiedettä erilaisina tietämisen tapoina. Yliopisto ja tiedemaailma saavat osansa Tarastin henkevästä, hymyilevästä ja perimmälti vakavasta arvioinnista, samoin ihmisten ymmärryksen rajallisuus ja kaventuminen. Americana on irvokas kuva siitä, millaiseksi Eurooppa on kehittymässä.

Länsimainen rationalismi – cogito, ergo sum –, monipuolinen kielitaito ja kriittinen, laaja-alainen humanismi on informaatioyhteiskunnassa hylätty, samoin niitä täydentävä irrationaalinen, intuitiivinen ja emotionaalinen ymmärrys. Väitteiden imurointia verkosta ja auktoriteeteilta luullaan tietämiseksi. Informaatio on tarkasti säädeltyä: kansalaisille valittu tieto on muokattuna keskustietokoneella. Aniharva huomaa, että kaikki muu on sensuroitu pois. Kiellettyjä ovat esimerkiksi saksan kieli ja romantiikan tyylikausi.

Tarasti kuvaa rajaa semioottisena ilmiönä. Näennäisen vapaassa Americanassa on näkymättömiä ja näkyviä rajoja, esteitä ja muureja. Kaikki on määriteltyä ja lokeroitua – jopa linnut on asutettu erityisiin reservaatteihin. Juuri kukaan ei silti huomaa, miten säänneltyä elämä on.

Romaani näyttää nykyihmistä ja kulttuuria vaanivan epäaitouden, pysähtyneisyyden ja kuoleutumisen. Se haastaa ajattelun, kerronnan ja lajityyppien banaaliuden ja vihjaa, että rajojen avautuminen ratkaisisi osan ongelmista.

Utopiatila ja merkkimaailma ovat romaanissa moniulotteisia ja -viittauksisia. Teos hahmottaa ja problematisoi merkityksenmuodostusta. Semioottisena romaanina se esittää ja samalla parodioi eksistentiaalisemiotiikan ohjelmaa sellaisena kuin Tarasti kiteyttää sen esikoisromaanin ilmestymisvuodelta olevassa artikkelissa ”Promenadilla Euroopassa eli postmodernismin loppu”: ”On päästävä tutkimaan merkkien elämää sisältä päin ja sitä millaisessa tosiasiallisessa merkitysten universumissa elämme koko elämämme sen ajallisen prosessin ajan” (1995b:45). Merkityksenmuodostus on Americanassa puutteellista ja vääristelevää. Globalisaatio on tuottanut pinnallisen, kiiltokuvamaisen lumetodellisuuden.

Korkeasti oppinut humanisti Amfortas on side tuhoutuneeseen Eurooppaan, josta hän on lähtöisin. Hänen muistinsa ja ymmärryksensä ovat kunnossa, koska hän ei ole ennen teoksen loppujaksoa joutunut nauttimaan unohdusjuomaa. Hän on ihanteellisuudessaan ironisesti kuvattu semiootikko. Platonin ihannevaltiossa filosofit tietävät, mikä on muille parasta, Americanassa sen tietää valtaeliitti, joka koostuu etupäässä naisista ja semiootikoista. – Ihmisiä ja asioita luokitellaan ja arvioidaan numeerisesti: tieto- ja asennetestit määräävät kunkin paikan. Ihmiset tekee helpoiksi hallita koulutus, joka yhtäläistää ajattelua ja sosiaalistaa. Kansalaisilta odotetaan niin suurta kuuliaisuutta, että heidän asemansa muistuttaa Politeiassa kuvattua orjuutta; tätä sanaa ei käytetä, koska suositaan eufemismeja ja kielenkäyttö rakentaa lumetodellisuutta. Tilanne on ratkaisevasti toisenlainen Hermann Hessen Das Glasperlenspielissä, Tarastille tärkeässä pedagogisessa utopiassa.

Arkkitehtuuri- ja transkendentaalinen utopia sukeltavat esille akateemisen ympäristön kuvauksessa. Rakennuksilla on ironisesti yhteys ruusuristiläisyyteen ja esoteerisen kristinuskon temppeleihin. Yliopisto on samalla kertaa satulinna, Graalin ja Klingsorin linna, Minoksen palatsi ja Der Steppenwolfin maaginen teatteri. Opiskelija Sebastian hahmottaa yliopiston pyramidiksi, hauskaa ja ironista kylläkin. Pyramidi viittaa kaukaiseen sivilisaatioon ja sen taiteeseen, epätasa-arvoiseen yhteiskuntaan ja omalaatuiseen arvojärjestelmään – ja ennen muuta kuolleeseen olotilaan ja kuolleiden palvontaan.

Rakennuksessa havaitaan kaikki arkkitehtuurin keskeiset tyylit, ja siinä on eri tahoille viittaavia merkkejä. Eklektisenä ja taiteita ja tyylikausia yhdistelevänä se on metafora  postmodernistisesta estetiikasta ja pienoiskuva Tarastin romaanista. Yliopisto on tilana sakraali ja groteski. Se on ”monimutkainen, labyrinttimainen talomonstrumi” (Tarasti 1995a: 82), valtakamppailun ja pudotuspelien ontto kulissi. Akateemisen maailman omituisuus huipentuu jaksossa, jossa väitöstilaisuus riehahtaa henkien taisteluksi.

Kun eurooppalaisten yliopistojen idea toteutuu opettajan ja opiskelijan kohtaamisessa, kohtaamiset ovat Americanan pimeissä organisaatioissa yleensä pinnallisia ja kaavamaisia. Otium sapientis on muuttunut lekotteluksi dormitoriossa. Yliopisto, joka on raakalaismainen irvikuva antiikin Kreikasta juontuvista akatemioista, on vailla tiedon valoa mutta täynnä elävästä kulttuurista peräisin olevia, naurettaviksi muuttuneita merkkejä ja jälkiä.

Americanan yliopistot ovat itseriittoisesti valtio valtiossa. Yliopisto on osamaailma, jollaisia kuvataan postmodernismissa. Se on paitsi Irokeshin kaupungin ja Americanan tärkein paikka, myös koko maailman keskus. Se on oma muusta erillinen (epä)todellisuutensa, ja tulokkaan on opittava siellä uusi käytös ja puhetapa. Sen instituutiossa eletään toisin kuin muualla, ja sillä on erityislaatuinen arki, rituaali ja historia, moraali ja toimintatapa. Itseriittoisena se on unohtanut velkansa yhteiskunnalle, joka ylläpitää sitä.

Akateeminen maailma on taistelukenttä: kilpailu (agon), peli ja sotatila ovat siellä elämän perusmetaforia. Kahdessa lähekkäisessä yliopistossa, jotka ovat Southfield ja Northfield, harrastetaan kummassakin semiotiikkaa. Ne kiistelevät siitä, kummassa on huippuosaajia,”oikeaa” tiedettä ja suurempi rahoitus. Voittaja ei ole se, jossa on enemmän ja syvällisempää tietoa ja ymmärrystä, vaan se jossa kovimmin juonitellaan, lyödään ja turnataan. Yliopisto on merkillisen oopperan näyttämö ja akateemisten taistelujen areena. – Richard Wagnerin Parsifal, jonka parodia romaani on, sisältää vastineet yliopistolle ja sen ympäristölle.

Kautta Platonin, idea- ja ilmiömaailma ovat erilaiset. Euroopassa, joka on romaanissa eräänlainen ideamaailma, on perinteisesti arvostettu muistamista, oivallusta ja luovaa ajattelua tienä tietoon, Americanassa tietäminen on jäljittelyn jäljittelyn jäljittelyä. Tietokäsitys ja periaatteet, joiden varassa suurin eurooppalainen tiede ja taide on luotu, nousevat Americanassa pinnalle niin hämärinä ja väärin tulkittuina katkelmina, että ne vääristyvät vastakohdikseen.

Americana on tekno-semioottisessa vaiheessa – se on Eero Tarastin käsite. Hänen mukaansa yhteiskunnan ja kulttuurin vaiheet ovat arkaainen, sosio-semioottinen ja tekno-semioottinen (ks. Tarasti 2015, 139). Teknologia on muuttanut ajattelua: ihmisestä on tullut koneen jatke ja ohjelmoitu robotti. Koneitten väitetään lisänneen vapautta ja turvallisuutta, mutta ne orjuuttavat ja tekevät elämästä mekaanista. Yhdenmukaistuminen ja digitalisaatio osoittautuvat rajojen rakentajiksi, eivät niiden purkajiksi. Käsitys vapaasta tiedonkulusta on harha. Keskustietokoneella oleva infomaatio tyrannisoi yksilöä ja yhteisöä ohjailemalla ajattelua ja toimintaa. Se tarjoaa pinnallisen ja valheellisen kuvan ilmiöistä – platonilaisittain se on jäljittelyn jäljittelyä. Entinen Eurooppa on kuitenkin soluttautunut uudelle mantereelle Amfortasissa, ja jokunen opiskelija on siitä kiinnostunut.

Humanismi on eurooppalaista, uudessa maailmassa koneet hallitsevat ihmistä. Viisiulotteinen videoteatteri luo korviketodellisuuden – tarinoita tuottaa tietokone. Omaehtoinen, mielikuvitusta ja muistia hyödyntävä tarinankerronta jäsentäisi asioita ymmärrettäviksi, mutta valmiiksi pureskellun aineksen nieleminen hämärtää ymmärrystä. Ihmiset tuijottavat vastaanotinten näyttöön kuin Platonin luolan asukkaat luolan peräseinään. Virtuaalisuus on oikean elämän korviketta.

3 Suomi ja Eurooppa – tarua ja unelmia

Tarastin romaanit on kudottu samoista säikeistä kuin Euroopan kulttuuri – ne ovat läpikotaisin eurooppalaisia. Ne kytkeytyvät keskeiseen osaan Euroopan klassista kirjallisuutta, musiikkia ja filosofiaa. Romaanien kuvastimessa nähtynä americanalaisten elämä on pintaa ja lavasteita vailla  syvyyttä ja aikaulottuvuutta. Kulttuuri on kaventunut nykykulttuuriksi, tietäminen informaatioksi.

Americanassa arvostettu informaatio on irrallista ja valheellista. Euroopan myytit ovat sen sijaan todellisia, ja niihin sisältyy merkittävää tietoa ja viisautta. Amfortas, Graalin kuningas, on sama taruhenkilö, joka esiintyy Kalastajakuninkaana T. S. Eliotin Autiossa maassa. Graalin ritari Parsifal, jonka ansiosta kuningas ja valtakunta pelastuvat, saa vastineekseen romaanissa Sebastianin. Amfortasin kanssa mittelevä ilkimys Rosgnilk on muunnos Wagnerin Klingsor-hahmosta, joka esiintyy myös Hessen novellissa ”Klingsorin viimeinen kesä”. Kuten Wagner, Tarasti käyttää myyttejä vapaasti, yhdistelee niitä ja kehittelee niiden tapahtumia ja hankilöitä.

Eurooppa on muuttunut myytiksi: maanosa on raunioina ja sen kulttuuri pirstoina. Katastrofin tuoma tuho aiheuttaa tietämisen kriisin: trauma saa torjumaan tärkeitä asioita. Eurooppa on enää taru ajatuksenvapaudesta, suurista ajattelijoista, persoonallisuuksista ja sankareista. Se on myytti siitä, että ihminen on arvokas sinänsä, ei vain aikaansaannostensa nojalla. Platonin ajoista asti on mantereella vaadittu ihmistä tiedostamaan alkuperänsä ja tuntemaan itsensä – americanalaisilta on kielletty ja heidän silmissään on tehty halveksittaviksi muistaminen, yksilöllisyys ja vanhan kulttuurin tuntemus, joita he ovat oppineet väheksymään. Eurooppa on saavuttamaton kuin tarujen Atlantis, josta ei tiedetä juuri mitään.

Romaanin loppu sijoittuu katastrofin koettelemaan Suomeen, joka on taantunut arkaaiselle tasolle.  Sen kieli on lähes kadonnut ja sen asukkaista tiedetään yhtä vähän kuin Tacituksen kuvaamista fenneistä. Kulttuurista on säilynyt jokunen kalliomaalaus, jonka arvoa kukaan ei käsitä. Suomen edustama historia ja muinaisuus ovat merkityksettömiä americanalaisille, jotka elävät kapeaa nykyhetkeä. Tarastin eksistentiaaliteoriassa ajallisuus, muisti ja tradition ovat kulttuurin ja ymmärtämisen välttämättömiä aspekteja (Tarasti 2015, 267–168). Niitä tarvitaan tajuamiseen, ihmisyyteen ja eettisyyteen. Kaipaus Suomeen on kaipausta metafyysiseen kotiin. Myyttinen matka sinne on täyttymätöntä totuuden etsintää ja halua tietää ihmisen ja kulttuurin alkuperä.

Suomi on tuonpuoleisuutta, transsendenssia, johon kenelläkään ei ole enää aitoa kosketusta. Paikkojen moninaisuus moduloituu romaanissa ulottuvuuksiksi diesseits–jenseits, täällä–toisaalla, tämänpuoleinen–tuonpuoleinen. Toisin sanoen vallitsee jako topos–heterotopos, joka on Tarastin mukaan oleellinen myös Wagnerin Lohengrinissa (ks. Tarasti 1993, 39). Americanasta katsottuna Eurooppa on heterotopia.

Tuhoutunut Suomi on romaanissa rakentuvan oopperan tapahtumapaikka. Se on nyt oopperaksi muuttuneena konkreettisesti tarujen ja runojen maa, mutta niitä ei enää osata tulkita. Kun kielet – suomi, latina ja saksa – ovat kuolleet, on mahdotonta ymmärtää Eurooppaa syvällisesti. Kuten  Hans-Georg Gadamer (1986: 478) writes: ”Sein, das verstanden werden kann, ist Sprache” [Being that can be understood is language]. Suomen kulttuuri ja yhteiskunta eivät enää kykene olemaan inspiroiva esimerkki rikkaasta ja monipuolisesta kulttuurista.

Laaja-alainen ymmärrys on Americanassa ja Euroopan perikadossa pelkkä unelma. Vallitsee väärä tietoisuus, falsches Bewusstsein (ks. Tarasti 2015, 135). Käsittämättömät merkit viittaavat toisiin käsittämättömiin merkkeihin; väärä tulkinta johtaa uusiin virhetulkintoihin. Euroopan kulttuurin rikasta moninaisuutta ei enää tavoiteta. Sen musiikki, gallialainen oppineisuus, kirjallisuus ja vanhat kielet näyttävät kuolleen. Kuolema ei kuitenkaan ole jonkin ilmiön lopullista päättymistä, kuten ei ole Wagnerin musiikissakaan. Eksistentiaalisemiotiikan mukaan elämän ja kuoleman kategorioitten lisäksi on ei-elämä ja ei-kuolema.

Päätösjakso keskustelee kolmen eksistentiaalisemiotiikassa keskeisen teeman kanssa. Ne ovat semioeettisyys, postkolonialismi ja resistanssi. Eettisyys löytyy romaanissa ironian ja parodian, banaaliuden ja naurun lävitse. Tarinassa on sama opetus kuin Hermann Hessellä Der Steppenwolfissa: meidän on opittava nauramaan itsellemme ja kulttuurillemme. Toinen opetus, ajatus pelastuksen mahdollisuudesta, on kirjallisuudessa yleinen. Kuten Tarasti kirjoittaa, ihmisen pelastus tai vapahdus on keskeinen teema Proustin proosassa,  Wagnerin Parsifalissa (Tarasti 1988, 10) ja T. S. Eliotin tunoelmassa The Waste Land.

Ihmisen ja kulttuurin voisivat pelastaa humanistiset arvot: oikeudenmukaisuus, yhdenvertaisuus, yksilöllisyyden hyväksyntä ja toisiaan täydentävät skeptisyys ja valoisa elämänkäsitys. Ne on  professori Amfortasilla, joka on romaanin henkilöistä eurooppalaisin ja myyttisin. Das Glasperlenspielin magister musicaessa ja hänessä elävät laaja oppineisuus, musiikki keinona kohota satunnaisuuden yläpuolelle, yksilöllisyys, kriittisyys ja vapaus auktoriteeteista. Niiden avulla  kykenee uudistamaan kulttuuria ja auttamaan yhteisön pois kriisistä.

Kulttuurille olisivat ensisijaisen tärkeitä taiteet ja niiden tutkimus, elävä yhteys perinteeseen, ymmärrystä avartava kielitaito ja oman kielen arvostus. Uusi koulutusjärjestelmä perustuisi näille asioille.

Lähteet

Horatius, Q. Flaccus 1967. Q. Horati Flacci Opera (1901). Editio altera. Recognovit Edvardus C. Wickham. London: Oxford University Press.

Kajannes, Katriina  2005. Teoksessa Anna Helle & Katriina Kajannes (toim.), Henri Bromsin Paikan henki ja Eero Tarastin Professori Amfortasin salaisuus utopioina. PoMon tila. Kirjoituksia kirjallisuuden postmodernismista. Jyväskylä: Kampus Kustannus, 92–117.

Tarasti, Eero 1993.’Brünhilden valinta’ eli retki wagnerilaiseen semioosiin: intuitioita ja hypoteeseja. Musiikkitiede 5(1), 30–67.

Tarasti, Eero 1995a. Professori Amfortasin salaisuus: romaani. Helsinki: Yliopistopaino.

Kajannes, Katriina 2009. Possibilities of (mis)understanding. Eero Tarasti’s Le secret du professeur Amfortas as a semiotic novel. Teoksessa Eero Tarasti (toim.), Communication: Understanding/Misunderstanding. Proceedings of the 9^th Congress of the IASS/AIS – Helsinki-Imatra 11–17 June, 2007. Volume II. Helsinki: The International Semiotcs Institute, 676–685.

Kajannes, Katriina 2018. Muisti Eero Tarastin romaanissa Eurooppa/Ehkä. Teoksessa Katriina Kajannes (toim.): Muisti ja uni kirjallisuudessa. Helsinki: Kulttuuriperintöjen akatemia ry, Suomen Semiotiikan Seura ry. Acta Semiotica Fennica LIV, 143–158.

Kajannes, Katriina 2020. Eurooppa Eero Tarastin esikoisromaanissa. Katriina Kajannes & Matti Kuhna (toim.), Puolesta ja vastaan. Jyväskylä: Athanor.

Kajannes, Katriina 2023. Memory in Eero Tarasti’s novel Europe, perhaps. Eero Tarasti (ed.), Transcending Signs. Essays in existential Semiotics. Boston: De Gruyter Mouton.

Tarasti, Eero 1993.’Brünhilden valinta’ eli retki wagnerilaiseen semioosiin: intuitioita ja hypoteeseja. Musiikkitiede 5(1), 30–67.

Tarasti, Eero 1995a. Professori Amfortasin salaisuus: romaani. Helsinki: Yliopistopaino.

Tarasti, Eero 1995b. Promenadilla Euroopassa eli postmodernin loppu. Synteesi (4), 34–46.

Tarasti, Eero 2015. Sein und Schein. Explorations in Existential Semiotics. Berlin/Boston: De Gruyter.

Tarasti, Eero 2016. Eurooppa/Ehkä. Jyväskylä: Athanor.