Naiskansanedustajat asialla – vanhusviikon vastaukseton kysymys ja kysymyksetön vastaus

Kysyin hiljattain eräältä monia vuosia lukemattomin tavoin tukemaltani kansanedustaja-tohtorilta seuraavaa.

 

Miksi hoitajat kohtelevat näin pitkän linjan tieteentekijää? 

Mistä johtuu se, miten sairaanhoitajat kohtelevat epävirallisena omaishoitajana kauan toiminutta pitkän linjan dosenttia, joka on 30 vuotta opettanut yliopistossa. Toimivatko he  saamiensa opetuksen ja ohjeitten mukaisesti, kun yhä uudet heistä tiedustelevat häneltä sanasta sanaan samaa:

Tiedätkö mikä on dosetti ja osaatko käyttää sitä? Ja muuta senkaltaista. Esim. ostatko potilaalle tarpeeksi lääkettä, vastaatko lääkkeen jakelusta, miten annat  lääkkeet jne.

Mikä panee heidät kuulustelemaan omaista, jos potilaalla on käsivarressa mustelma, jonka hän vasta kotona muistaa tulleen ahtaassa vessassa? Mikä tekee heidät epäluuloisiksi, jos dosentti erehtyy kertomaan ottavansa potilaan kaikkeen mukaan ja kieltäytyvänsä  suhtautumasta häneen vain passiivisena kohteena?

Kuka ja mikä (heidän koulutuksensa, esimiehensä, jokin kirja vai opetusvideo) panee jokaisen heistä kohtelemaan dosenttia vuodesta toiseen tällä samalla tavalla?

Ainoakaan heistä ei ole palkkatyössään erehtynyt luulemaan, että  dosentti tietää, osaa, ymmärtää, tekee oikein saati haluaa tehdä oikein jotakin. Kohtelu on poikkeuksetta yhtä epäluuloista, määräilevää, alentavaa ja bessewissermäistä kuin ylimmältä pomolta halpa-arvoisimmalle alaiselle. Onko hän heidän alaisensa ja palvelijansa, hän joka uurastuksellaan säästää yhteiskunnalle suuria summia heidänkin palkkaansa? Dosentti ei ole ainoankaan hoitajan mielestä ansainnut kohtelua kunnollisena, omasta elämästään ja potilaan hoidosta vastaavana ihmisenä.

Kukaan heistä ei liioin ole erehtynyt pyytämään anteeksi potilaan omakantaan tekemiään virheitä ja muita merkintöjä, joissa mitä tahansa dosentin sanomaa tulkitaan kuin piru Raamattua. Tai sitä että he soittavat kahden vanhuksen kotiin vuodesta toiseen klo 8. (Moni meistä taviksista on oppinut, että vanhuksille soitetaan vasta puolilta päivin.) Tai sitä että he soittavat kännykkänumeroon, jota ei enää ole mutta joka kuului viisi vuotta sitten potilaalle, ei koskaan omaiselle, ja kirjoittavat sitten omakantaan, että vaimo ei vastaa puhelimeen. Ja sitä, että he eivät potilaan ja puolison lukuista, vuosia jatkuneista pyynnöistä huolimatta poista tiedoista tuota olematonta numeroa. Etc ad infinitum.

Minulta on vuosien ajan pyydetty kirjaa näistä asioista. Mutta hoitoalan palkansaajien ja yhteiskunnan päättäjien touhu nolottaa niin paljon, että olen lykännyt kirjan ilmestymistä.

 

Ainoallekaan hoitajalle potilas ja minä emme ole vastanneet samalla mitalla eli olleet ilkeitä ja alentavia. Kumpikin pelkäämme heitä vaikka kaikissa muissa suhteissa olemme pelottomia. He ovat vuosien aikana luoneet pelon ilmapiirin, joka on tihentynyt muuriksi heidän ympärilleen. Mieleen tulevat etsimättä lapsuuden kokemukset Jyvälässä. Jos ei osannut nukkua päiväunia kilttien lasten tavoin, lastentarhan opettajat laittoivat lapsen istumaan yksin pottahuoneen lattialle.

Epävirallinen omaishoitajuus ei ole helppoa. Ainoa todella vaikea asia tilanteessa on yhteiskunnallisten päättäjien ja hoitoalan byrokraattien asenne ja toiminta. Kiitos kuitenkin vanhusalan jyväskyläläiselle  virkamiehelle Maarit Raappanalle. Hän pahoitteli sitä, että hoitaja ja Oivan toimija uteli selkäni takana poliklinikalla mieheltäni, saako hän varmasti minulta kolme lämmintä ateriaa päivässä.

 

Keskisuomalaisessa kerrottiin hiljattain Jyväskylän yliopistossa tehdystä selvityksestä, joka osoittaa, että omaishoitajat eivät saa tarvitsemaansa ja ansaitsemaansa apua ja tukea. Mutta kuka voi sitä edes pyytää, jos kokemukset ovat tällaisia?

Mieheni ja  minä olemme työssämme aina palvelleet toisia. Emme ole silti kohdelleet ketään, niin kuin meitä nyt kohdellaan.

Lääkärini, joka on hoitanut minua jatkuvasti yli puolet elämästäni, ei ole kertaakaan nöyryyttänyt eikä epäillyt tai syyttänyt minua mistään eikä ilkeillyt. Samoin ne yli- ja erikoishoitajat, jotka kuuluvat lähimpiin ystäviimme ja joitten kanssa olemme tekemisissä ihmisinä, emme kohteina emmekä siis heidän palkkatyössään. Eli byrokratiako on syypää? – Lääkärini on yksityislääkäri.

 

Jutta Urpilaisen aikaansaannoksia

Tässä samasta aihepiiristä eräs kysymyksetön vastaus vuosien takaa. Sen jäljet näkyvät tänään, kun vanhukset kärsivätkin suurimmalta osalta omissa kodeissaan, osa toki turvattomissa laitoksissa.

Jutta Urpilaisen aikaansaannoksia:

”Rakennepaketti: Vanhustenhoidosta lähtee 300 miljoonaa

Vanhusten laitoshoitoa vähennetään, maakuntakirjastoverkkoa harvennetaan ja päivähoitomaksuja nostetaan. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen astuu voimaan vuoden 2015 alussa ja kotihoidontuen muutos elokuussa 2015.

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) kommentoi rakenneuudistusta Yle TV1:n uutisissa perjantaina illalla. Julkisen sektorin tuottavuutta on lisättävä muun muassa niin, että vanhukset asuisivat mahdollisimman pitkään omassa kodissaan, Urpilainen sanoi.” https://yle.fi/uutiset/3-6961877

Koska ainoakaan poliittinen päättäjä ei kerro vanhustenhoidon ja epävirallisen omaishoidon nykytilan taustalla olevista päätöksistä ja periaatteista, oli tarpeen kaivaa esille tuo silloisen ministerin selväsanainen kannanotto.

0
katriinakajannes
Sitoutumaton Jyväskylä

Kansannainen, kirjallisuuden dosentti, pitkän linjan tieteentekijä
Lempinimet Kaiju, Kaijukka
Kuva Osmo Hänninen

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu