Suomalaisen rauhanliikkeen merkkimies

Mitä hyvää tekee nykyhetkenä, se jää olemaan ikuisiksi

ajoiksi, mutta mitä nykyisyydessä tekee persoonallista

tulevaisuuttansa varten, se katoaa.

Arvid Järnefelt: Hiljaisuudessa. Arvid Järnefeltin ajatuksia.

 

 

Arvid Järnefelt (1861–1932) on suomalaisen rauhanliikkeen merkkimies. Rauhanaate ja tolstoilaisuus näkyvät hänellä toiminnassa, oman elämän ratkaisuissa ja katsomuksellisissa kirjoituksissa. Ne ovat keskeisiä myös laajassa kaunokirjallisessa tuotannossa, jonka aiheet, tyylit ja sävyt ulottuvat realismista ja ajankuvauksesta symbolismiin, henkistyneisyyteen ja panteismiin.

 

Kysyn tässä kirjoituksessa, millaista Järnefeltin rauhantahto on. Miten siihen nivoutuu hänen vaatimuksensa toisten palvelemisesta ja omantunnon äänen kuulemisesta?

 

 

 

Tie tolstoilaiseksi pasifistiksi

 

Järnefeltin kehityksellä kirjailijaksi ja pasifistiksi oli lähtökohtana sukutausta ja kodin virikkeet. Koti auttoi ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja katsomuksia, ja vanhemmat arvostivat eri yhteiskuntaluokista olevien yhteistyötä. Isä oli aloitteineen kansakoulujen perustajia ja sosiaalisen tasa-arvon edistäjiä, ja äiti kannusti taiteilijoita ja kirjailijoita kuvaamaan kansaa todenmukaisesti.  Tämä oli jo käytännön rauhantyötä ja pohja laajemmalle, määrätietoiselle rauhan rakentamiselle.

 

Vanhemmat olivat aatelisia. Alexander Järnefelt, joka oli kenraali, maaherra, senaattori ja suomalaisuustaistelija, oli Keski-Euroopasta Pohjoismaihin tullutta sukua. Sen jäsenillä oli taiteellisia lahjoja ja kirjallisia kykyjä, ja heissä oli eri alojen oppineita. Pietarissa syntynyt ja varttunut äiti Elisabeth oli balttilais-saksalaislähtöisiä Clodt von Jürgensburgeja, ja hänen lähiomaisissaan oli nimekkäitä taiteilijoita ja tiedemiehiä. Elisabethin suku arvosti Tolstoita ja hänen myönteistä asennettaan kansaan. Pariskunta asui alkuun Venäjällä ja puhui keskenään venäjää, mutta he muuttivat Suomeen ja kotikieleksi vakiintui suomi. Kansainvälisyyteen kasvanut Elisabeth kotiutui hyvin maahan ja kiinnostui sen kulttuurista ja oloista.

 

Lapset oppivat sivistyneessä ja monikulttuurisessa kodissa ymmärtämään erilaisia katsomuksia. Heitä kannustettiin snellmanilaisuuden merkeissä tutustumaan kansaan ja sen kulttuuriin. Eri maiden kirjallisuus- ja aatekehityksestä hankittiin tietoja. Perheen ja vierailijoiden keskustelu taiteista, tieteistä ja yhteiskunnasta teki oppisivistyksestä omakohtaista. Yhteydet Venäjälle, Saksaan ja muualle Eurooppaan olivat aktiivisia.

 

Arvid Järnefelt kasvoi nuoresta pitäen rauhantyöhön – rauhan ja sovinnon kulttuurin edistämiseen. Hän sai eväitä kodin ja ystäväryhmien kulttuurikeskusteluista. Suuntautumista tolstoilaisuuteen helpottivat omat taipumukset ja asenteet, joihin kuului jatkuva oikean ja väärän puntarointi. Tiedonhalunsa ohjaamana hän syventyi myös kulttuuri- ja aatevirtauksiin ja päätti hankkia monipuolisen koulutuksen.

 

Nuoruuden innostus Snellmaniin ja ahdas fennomania eivät riittäneet hänelle, vaan hän omaksui jo ennen tolstoilaisuuttaan ajatuksen kansojen samanveroisuudesta ja rauhanomaisesta rinnakkainelosta. Hänelle ihmisten tasa-arvo ja keskinäinen ymmärrys ja arvostus oli rauhantyön edellytys.

Järnefeltit pitivät ajan ylhäisön tapaan monipuolista kielitaitoa tienä eri kulttuurien ja kansojen ytimeen. Isä huolehti siitä, että lapset oppivat suomeakin hyvin. Kesäisin oleskeltiin maan eri kolkilla, jotta syntyi läheinen kosketus kansaan ja sen kieleen. Suomen, ruotsin ja venäjän lisäksi Arvid Järnefelt osasi saksaa, ranskaa ja englantia. Kodissa ei kasvanut yhden kirjan, asian tai taiteen ihmiseksi. Arvid Järnefeltkin harrasti eri taiteita ja esimerkiksi piirsi ja maalasi taitavasti. Sisaruksista jotkut viettivät koko ikänsä taiteiden piirissä. Eerosta tuli taidemaalari, Armaksesta säveltäjä, Kasperista monipuolinen taidemies, kääntäjä ja kriitikko ja Aino eli musiikin keskellä Jean Sibeliuksen puolisona.

 

Tolstoin tuotantoa ja aatetta teki tunnetuksi 1880-luvun alkuvuosina syntynyt ns. Järnefeltien koulu eli Elisabethin salonki, joka oli kaikille jäsenilleen tärkeä kulttuurivaikuttaja. Se kokoontui Helsingissä ja myöhemmin Kuopiossa, ja siihen osallistuivat Arvid Järnefeltin lisäksi keskeiset realistikirjailijat ja sellaisiksi kehittyvät nuoret. Tapaamisissa keskusteltiin kirjallisuudesta, luettiin uutta ranskalaista proosaa ja tutustuttiin estetiikkaan. Juhani Niemi kirjoittaa: ”Järnefeltin piirin päämääränä oli luoda uutta kansallista kulttuuria yhdistellen musiikillisia ja kuvataiteellisia elementtejä. Kirjallisia harjoituksia nimitettiin musiikkitermein ’etyydeiksi’. ’Nykyinen realistinen taide vaatii välttämättä harjoitelmia itse luonnosta’, Arvid Järnefelt määritteli kirjailijakoulun opinkappaleen. (Niemi 2005, 59.) Kodin ulkopuolella hänelle olivat tärkeitä Filosofinen yhdistys ja Päivälehden piiri. Hän kuului Päivälehden perustajiin.

 

Salongissa puhuttiin usein filosofiasta, joka olikin Arvid Järnefeltin kiinnostuksen kohteita. Hän opiskeli yliopistossa mm. filosofiaa ja venäjän kieltä ja valmistui filosofian kandidaatiksi. Leipzigin yliopistossa hän suunnitteli väitöskirjaa ja keskittyi uuteen filosofiaan ja psykologiaan, erityisesti Wilhelm Wundtin teoriaan ja myös suosikkiinsa Immanuel Kantiin. Suomessa hän siirtyi kuitenkin oikeustieteeseen ja tuli lakitieteen kandidaatiksi.

Järnefelt avioitui Emmy Parviaisen kanssa vuonna 1884, ja heidän esikoisensa Eero syntyi 1888 pariskunnan asuessa Venäjällä. Arvid Järnefeltin etsi elämälleen kestävää pohjaa, ja ristiriita oikeiden valintojen tavoittelun ja väärien tekojen välillä ahdisti häntä. Ratkaisun toi intensiivinen Tolstoin harrastus ja sitä seurannut mielenmuutos, jota hän sanoi heräämiseksi. Tolstoilaisuus oli vastaus kaikkiin Järnefeltin kysymyksiin, myös pohdintaan nationalismin ja kansainvälisyyden suhteesta. Ahdas suomalaisuuskiihkoilu ei riittänyt hänelle, kun hän etsi yleisinhimillisyyttä ja sitä, mikä yhdistää eikä erota ihmisiä ja kansoja.

Kirjailijan äiti suositteli hänelle Tolstoin kirjaa Kristuksen opin henki. Se olisi tuskin aiheuttanut käännettä hänen ajattelussaan ja elämässään, jos taustana ei olisi ollut perheenjäsenten kriittisyys virkavaltaisuuden haittoja, kirkkoa ja muita organisaatioita kohtaan ja samalla tahto eettisesti kestäviin ratkaisuihin omassa elämässä, työssä ja suhteessa läheisiin. Arvid Järnefelt oli jo lapsena erityisen omapäinen ja oikeudentuntoinen totuuden etsijä. Ei ollut vain murrosikäisen kapinaa, että hän ei suostunut menemään rippikouluun kuin erikoisjärjestelyjen tapahduttua (??).

Heräämistä seurasi suuri elämänmuutos. Aluksi se koski työuraa, sitten koko elämää. Kirjailija kertoo näistä asioista teoksessa Heräämiseni (1894), ja Juhani Niemi kokoaa ne yhteen tutkimuksessaan. Ratkaiseva käänne oli dramaattinen. Jo sitä ennen Järnefelt kiinnitti entistä enemmän huomiota Kristuksen rakkaudenoppiin ja nähdä sen valossa kaikki elämän ilmiöt. Hän kertoo 1.10.1891 kirjeessä veljelleen:

Olen huomannut – ja siitä juuri aijoinkin sinulle kirjoittaa – että on aivan väärin murehtia tai surra sitä, ettei voi muutosta vaikuttaa. Ei auta henkisesti suuttua pahuudesta jota ympärillä näkee, vielä vähemmän sitä saa vastustaa. Sillä kaikkim ahtiivinen pahan vastustaminen vie ihan väärään suuntaan. Minulla puolestani on ollut suuri kokemus siitä asiasta. Huomasin näet että olin täydessä touhussa pahaa vastustamassa , että tuskittelin, harmistuelin ja loukkaannuin, kun muka en saanut ihmisiä käsittämään tai kun he eivät huolineet minun oikaisuistani. Mutta sitten pääsin näistä ikävyyksistä, jotka olivat minulta jo aivan humöörin viedä (jopa pari kertaa horjauttivatkin). Pääsin niistä aivan kuin painajaisesta. Yhtäkkiä näet tuli minulle selväksi totuus: älä vastusta pahaa/ se on, tässä kohdassa: älä pyri mestaroimaan, opettamaan tai kurittamaan ketään/. Ja taas palasi entinen ilo ja tyytyväisyys. (Siteerattu Niemi 2005, 77.)

 

Järnefeltin rauhanaatteen ydinasia oli kaikkien yhtäläinen arvo. Toista ei pitänyt mestaroida, eikä hänen yläpuolelleen tullut asettua. Ollessaan 1890-luvun alussa hovioikeuden auskultanttina Vaasassa Järnefelt tarkasteli tuomarin työtä tolstoilaisuuden ja Kristuksen sanojen valossa ja otti vakavasti Kristuksen sanat ”älä tuomitse”.  Nähdessään suomalaisten köyhyyden ja inhimillisen hädän hän ymmärsi, että ihmisen ja oikeuslaitoksen ei pitäisi tuomita ketään. Heräämiseni-kirjan luvussa ”Mistä syystä en ruvennut tuomariksi?” hän toteaa, että pahaa ei pidä vastustaa pahalla ja että ihmisten tuomitseminen on väärin. Aiemmin hän oli kaavaillut itselleen asemaa päättäjänä ja korkeissa asemissa toimivana henkilönä, olihan hän jo edustanut valtiopäivillä sukuaan. Marraskuussa 1891 Järnefelt kieltäytyi menemästä käräjäpaikalle. (Niemi 2005, 70–78.)

Järnefelt luopui tuomarin työstä, virkaurasta ja syntyperän ja koulutuksen  tuomasta ylemmyydestä. Hän muutti perheineen maalle, Lohjan Virkkalaan Rantalan tilalle. Siellä hän elätti itsensä ja perheensä käytännön työllä. Yritykset oppia suutarin ammatti eivät onnistuneet kovin hyvin, mutta maanviljelystä hän harjoitti vuodesta toiseen. Muutenkin hän pyrki toteuttamaan tolstoilaisia ihanteita. Rauhanaate oli hänelle vuosi vuodelta tärkeämpi. Hänestä tuli merkittävä rauhanmies, yhteyksien rakentaja ja sovittelija, jonka kirjoituksia luettiin ja jolta kysyttiin neuvoja.

 

 

Järnefeltin tolstoilaisuus

 

Rauha ei merkinnyt Järnefeltille vain sodan puuttumista, vaan hän toivoi sen toteutuvan kaikessa ihmisten toiminnassa. Hän ajatteli kristinopin valossa, että rauha alkaa jokaisen sisimmästä ja toteutuu rakkaudessa ja palvelemisessa. Rauha ei ollut jotakin, mikä otetaan esille juhlapuheissa, vaan se kuuluu arjen elämiseen.

Järnefelt kyseenalaisti yleisiä asenteita ja toimintatapoja, kuten kilpailun ja pyrkimyksen hyötyä toisista. Valta, varallisuus, korkea asema ja oma etu eivät hänestä olleet tavoittelemisen arvoisia. Elanto tuli hankkia rehellisesti, jättäytymättä toisten palveltavaksi. Kenenkään ei tullut vaurastua toisten aikaansaannoksilla. Katse tuli kääntää omasta minästä ja lähipiiristä laajempiin kokonaisuuksiin ja lähimmäisten auttamiseen. Silloin voi lisätä ihmisten keskinäistä ymmärrystä ja vastuuta ja auttaa heitä löytämään oma paikkansa elämän kokonaisuudessa.

 

Järnefeltin tolstoilaisuudessa oli keskeistä Kristuksen opetus ja Vuorisaarnan moraali. Ihmisen tuli uudistua sisäisesti ja luopua itsekkyydestä. Hänen oli täytettävä Isän tahto toteuttamalla uskoa teoissa, ei vain sanoissa. Hyvät elämäntavat auttaisivat tässä, ja siksi kannattaisi nauttia kasvisravintoa ja olla seksuaalisilta tavoiltaan puhdas.

Ihminen oli Järnefeltin mukaan vieraantunut luonnosta, ja paluu yhteyteen maaemon kanssa oli tärkeää kummankin parhaaksi. Yhteistyö luonnon kanssa edellytti luopumista liiasta kulutuksesta ja maan omistuksesta. Maatyöläisten ja muun työväen asemaa oli kohennettava, ja jokaisen olisi hyvä elää omien kättensä työllä.

Järnefelt arvosteli byrokratiaa ja vaati yksilölle vapautta yhteiskuntakoneiston orjuudesta ja oikeutta sisäiseen kasvuun. Hänen opissaan oli joitakin anarkismin piirteitä. Järnefelt arvosteli valtarakenteitten ja instituutioitten kielteisiä vaikutuksia kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Yhteiskunnan instituutioita ja vääryyksiä tuli vastustaa aseettomasti ja korjata niitä rauhanomaisesti. Ihmiset voisivat siirtyä tällaiseen ajatteluun ja toimintaan havahtumalla ja uudistumalla yksilö yksilöltä. Tavoite eli eri kansojen ja kansanosien veljeys ja ihmisten yhdenvertaisuus ja vapaus oli saavutettava väkivallattomasti.

Rauhan tie oli ratkaisu kaikkiin yhteisöjen ja yhteiskunnan ongelmiin, samoin yksilön elämän vaikeisiin tilanteisiin. Ne olisi ratkaistava niin, että kaikkia osapuolia kohtaan osoitettaisiin rakkautta.

Järnefelt arvosti ihmisen kasvua vapauteen ulkopuolisista voimista, sisäisyyden ja Isän äänen ohjaamaksi. Koulut, kirkkokunnat ja systeemit kahlitsevat ja rajoittavat, ja voitontavoittelu ja sille perustuva järjestelmä ei mahdollista ihmisen ja yhteisön myönteistä kehitystä.  

Ratkaisuissaan Järnefelt toteutti valitsemaansa aatetta aina kun mahdollista, usein jyrkästikin. Kun hän heräämiseksi nimittämänsä tolstoilaisuuteen havahtumisen jälkeen alkoi ottaa todesta sanat ”älkää tuomitko”, hän yllättäin luopui odottavasta virkaurasta ja arvostetusta juristin työstä. Tämä päätös ja muutto Lohjan Virkkalaan Rantalan tilalle herättivät kielteistäkin huomiota, mutta ne eivät olleet ainutlaatuisia. Maaseutu kiinnosti useita taiteilijoita, kirjailijoita ja säveltäjiä, mistä ovat esimerkkinä muutot Järvenpäähän.

 

Tutustuttuaan Tolstoin teoksiin hän myös suomensi niitä: Kristuksen opin henki (1894), Ylösnousemus (1899), Evankeliumi (1902), Lapsuus, poikaikä, nuoruus (1904), Kristillinen oppi (1909)

Kirjassa Missä mennään on

professori Juhani Niemen

artikkeli Järnefeltistä.

 

Järnefelt pyrki rakentavaan, rauhanomaiseen yhteistyöhön eri tahojen kanssa. Monet eivät hyväksyneet häntä, ja esimerkiksi Päivälehden eli myöhemmän Helsingin Sanomien piiri irtisanoutui hänen aattestaan. Myöhemmin Järnefeltiä on luonnehdittu vihreän suuntauksen, ihmisoikeustaistelun ja rauhantahtoisen työväenliikkeen rakentavaksi voimaksi. Hän oli yhteistyömies, joka pyrki rakentamaan eri ryhmien välille ymmärrystä ja sovintoa. Hän ei korostanut erottavia tekijöitä vaan sitä, mikä on yhteistä kaikille ihmisille ja myös eri ihmisryhmille. Taustansa, lukeneisuutensa ja elämänkokemuksensa vuoksi Järnefeltin oli helppo lähestyä ylhäisöä ja kansaa, oppineita ja oppimattomia, rikkaita ja köyhiä, ja hän teki rakentavaa yhteistyötä eri taustoista olevien kanssa.

 

Järnefeltin pasifismikin pohjautuu vuorisaarnaan ja tolstoilaisuuteen. Hän ei vain kirjoittanut rauhasta ja sovinnosta, vaan hän toimi aatteensa hyväksi käytännössä. Järnefelt jopa teki kaikkensa estääkseen kansalaissodan. Sen takia jotkut leimasivat hänet todellisuudelle vieraaksi äärimmäisyysihmiseksi. Viisaana ja lukeneena rauhan miehenä hän oli sikäli realisti, että hän tajusi selvemmin kuin muut, millaiset voimat olivat liikkeellä ennen sotaa ja mihin oltiin menossa. Vaikka rauhanaate herätti vastustajissa laajasti kiusan henkeä ja aggressioita, kirjailija oli monelle silloin ja myöhemmin esikuva ja merkkimies, jolta haettiin neuvoa.

 

Kuten professori Juhani Niemi kirjoittaa, Järnefeltiä tulkittiin usein väärin kirjailijana ja aatteen miehenä. Fennomanian aikana häntä ei ymmärretty. ”Sata vuotta sitten Arvid Järnefelt moninkertaisessa monikulttuurisuudessaan Järnefelt näytti eksoottiselta, vieraalta ja vaikeasti lähestyttävältä: siksi hänet oli kirjallisessa julkisuudessa vaivattomampi torjua kuin ottaa omaksi” (Niemi 2005, 13). Hän oli kiistelty julkisuuden henkilö, jonka myös lehtimiehet ja pilapiirtäjät panivat merkille. Hänen palava idealisminsa ja Kristus-keskeinen mutta kirkonvastainen elämänymmärryksensä huomattiin, ja hänellä oli pilkkaajia ja vastustajia mutta myös ihailijoita ja seuraajia. Hänen olemuksensakin oli vaikuttava. Mainittakoon latinan opettajani Aulikki Oksalan sanat, että kun Järnefeltin näki kävelemässä Helsingissä, ymmärsi hänet heti hengen mieheksi.

 

Arjen velvollisuutensa hän pyrki täyttämään tunnollisesti.

Järnefelt katsoi, että kaikki todellinen muutos vaatii henkilökohtaista valintaa ja sisäistä kasvua. Se on mahdollista niissä tilanteissa, joita elämä järjestää ihmiselle. Rakkaudenoppiaan kirjailija julisti vuonna 1917 Helsingin kirkoissa, joihin hän meni puhumaan ilman virallista lupaa. Hänen siitä saamansa vankeusrangaistus kumottiin myöhemmin. Puheissaan hän pyysi keskenään kiisteleviä ryhmittymiä solmimaan sovinnon, jolloin vältyttäisiin paljolta pahalta. Ylitse ihmisyyden ja veljeyden menevä sitoutuminen oppeihin ja ryhmäkuntiin ei hänen nähdäkseen ollut oikein.

 

Kirkkopuheissa Järnefeltin ajattelun keskeiset linjat ovat esillä: nouseminen aseettomasti uudistamaan yhteiskuntaa, selkeä rauhantahtoisuus, näkemys luonnonmukaisen ja yksinkertaisen elämäntavan oikeudesta, henkilökohtainen kristillisyys ja sen mukainen sisäisen kasvun vaatimus. Ihminen saa vapauden Isältä, eikä kenelläkään ole oikeutta kaventaa sitä. Johanneksen kirkossa Flooran päivänä 1917 pitämässään puheessa Järnefelt selvitteli Isämeidän-rukouksen sanoja. Ydinajatuksina olivat rukoukseen sisältyvät ihmisten veljeyden ja jokaisen hetken täyden elämisen ideat. Ihmisen ei tule tänään syyllistyä vääryyteen huomisessa mahdollisesti odottavan hyvän vuoksi. Oikea ja hyvä on elettävä todeksi tässä ja nyt. ”Lähestyköön sinun valtakuntasi tässä elävässä nykyisyydessä.”

 

Luottamus jokaisen ihmisen sisimmässä puhuvaan totuuden ääneen merkitsi Järnefeltille myös toisen ihmisen vakaumuksen ehdotonta kunnioittamista. Tyttärensä vaikeissa kriiseissä hän kieltäytyi antamasta selviä menettelyohjeita. Hän sanoi vain, että olisi hyvä toimia tavalla, joka olisi rakkaudellinen kaikkia asianosaisia kohtaan. Toisen ihmisen kunnioittaminen oli kirjailijalle samalla jokaisessa olevaan Kristukseen luottamista. Greeta ja hänen Herransa -romaanin nimihenkilö oppii elämän koettelemuksissa luopumaan omasta tahdostaan ja jättämään asiat Isän määräysvaltaan. ”Meidän on tehtävä tässä elämässä kaikki niin kuin Herran käskystä eikä ihmisen”, hän sanoo.

 

Puhuessaan Kallion kirkossa Järnefelt mainitsi uskonmuutoksen silmänräpäyksellisyydestä. Käytännön ekumenian hengessä hän toivotti yhteyttä kaikkien vapaiden suuntien jäsenten kesken. Tullessaan tuntemaan Jumalaa ihminen hänen mukaansa kykenee saamaan tasapainoon järjen ja rakkauden, jotka molemmat kuuluvat täyteen ihmisyyteen. Järnefeltin usein toistama ajatus oli, että pahaa ei voiteta pahalla, niin kuin tulta ei sammuteta tulella.

 

 

katriinakajannes
Sitoutumaton Jyväskylä

Kansannainen, kirjallisuuden dosentti, pitkän linjan tieteentekijä
Lempinimet Kaiju, Kaijukka

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu