Ei armoa, ei kotimaata?

Olemassaoloni legitimiteetti on itse kokemanani kyseenalaista tai horjuvaa. Itsetyydytykseen vertautuva itselegitimointi vie legitimiteettivajeeseen. Ulkopuoleltani – esimerkiksi vaimolta tai jumalalta ”armona” – tuleva legitimaatio tuntuu riittämättömältä, säälittävältä tai säälivältä.

Olen turha, entistä turhempi ja tarpeettomampi. Nähtävästi olen muuttumassa painolastiolioksi*, taakaksi ja riesaksi itselleni ja ainakin läheisilleni ja yhteiskunnalle.

Albert Camus’n mukaan itsemurha on ainoa vakava filosofinen ongelma. Mutta en tapa itseäni, koska minussa ei ole siihen miestä ja minulla on tekosyitä jatkaa olemassaoleskeluani, semmoisia verukkeita kuin uteliaisuus ja uhma.

”Ja ainoa absoluutti on taistella läpi elämän kohti kuolemaa kuin taisteleva, hyökkäävä sotilas. Kaikki muu on epäröintiä, pelkuruutta, laiskuutta, siten surkuteltavuutta.” Kirjoitti Ludwig Wittgenstein päiväkirjaansa vuonna 1937.

Elämästä kyllänsä saaneena” (1. Moos. 25:8)? Elämälle kylliksi antaneena? Höh.

 

Painolastiolio: Psykiatri Hermann Simonin vuonna 1931 Saksan evankeelisten akateemikkojen konferenssissa pitämässä alustuksessa käyttämä sana; loi perustaa kansallissosialismille.

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu