Kiinalainen juttu

Minua huolettaa se ero, mikä Suomessa usein näkyy puhuttaessa yhtäältä Venäjästä ja toisaalta Kiinasta. Pyrkimys ylläpitää tiiviitä kauppasuhteita Kiinaan muistuttaa samasta virheestä, minkä me teimme Venäjän suhteen. Olemme tosiasioiden edessä joutuneet tunnustamaan, että ”Wandel durch Handel” ei toiminut Venäjän suhteen, mutta sama ymmärrys ei tunnu edelleenkään ulottuvan Kiina-suhteisiin. Meidän olisi mielestäni valmistauduttava paremmin Kiinan huonosti harkittuihin vihamielisiin toimiin, jotta ne eivät tulisi yhtä lailla yllätyksenä kuin Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan tuli aivan liian monille suomalaisille.

Kiinan asiantuntija Miles Yun mukaan meidän on luovuttava toivosta, että me voimme muuttaa Kiinaa, ja sen sijaan keskityttävä siihen, miten estämme Kiinan kommunistipuoluetta muuttamasta meitä. Samaan lopputulokseen päädyin Venäjän suhteen, kun Moskova valtasi Krimin Ukrainalta vuonna 2014: meidän ei pidä enää miettiä, miten edistää muutosta Venäjällä, vaan miten puolustautua Venäjää vastaan. Liityttyämme läntisten kansanvaltojen puolustusliittoon meillä on ehkä ensi kertaa kansamme historiassa tilanne, jossa itäisen vihollisen mahdollinen aseellinen hyökkäys ei muodosta eksistentiaalista uhkaa.

Kasvavalle yhteistyölle kommunistisen Kiinan kanssa vaikuttaa löytyvän paljon tukea Suomen vientivetoisessa elinkeinoelämässä, josta merkittävä osa on jälleen kerran asettunut tukemaan kokoomuksen ehdokasta tasavallan ulkopolitiikan johtoon. Alex Stubb kutsuu linjaansa ”arvopohjaiseksi realismiksi”, mutta erityisesti Kiinan suhteen se vaikuttaa vähintäänkin toiveajattelulta tai suoranaiselta sokeudelta. Kiina on jo pitkään haastanut sääntöperäistä maailmanjärjestystä voimapolitiikallaan. Minä pelkään, että ne samat teollisuuden kapteenit, jotka aiemmin sitoivat Suomea Venäjään, pyrkivät sitomaan meitä nyt Kiinaan.

Menetettyjen Venäjän markkinoiden edes osittainen korvaaminen Kiinan kaupalla edellyttää toimivia logistisia ketjuja, joista merkittävä osa kulkee joko rautateitse Venäjän läpi tai meritse Koillisväylän kautta. Näiden kauppareittien tehokas hyödyntäminen edellyttäisi luultavasti suhteiden uudelleen lämmittämistä Moskovan kanssa, mikä olisi askel taaksepäin. Läheisemmät suhteet Venäjän vahvimman liittolaisen kanssa voisivat puskea meitä takaisin riippuvuuteen Venäjästä. Tällä hetkellä mikään tällainen ei näytä mahdolliselta, mutta lähitulevaisuuden eri skenaarioissa ei liene mahdotonta, että jotain tällaista yritettäisiin meillä uudelleen.

Kampanja-avauksessaan Alex Stubb totesi, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa meidän kansallinen etumme on ankkuroitu sekä Euroopan unioniin ja Natoon että kahdenvälisiin suhteisiin Yhdysvaltain, Kiinan ja Intian kanssa. Eikö tämä kuulosta hieman samalta kuin tasavallan väistyvän presidentin romahtanut jakkaramalli, ”aktiivinen vakauspolitiikka”? Venäjän tilalla on nyt vain toinen tyrannivaltio Kiina. Maailma on muuttunut, kansainvälinen politiikka on muuttunut, mutta Suomen ulkopolitiikan lainalaisuudet eivät ole muuttuneet. Me haemme edelleen kansainvälisten suhteiden ”tasapainoa” harvainvallasta, vapauden vihollisista.

Jos virastaan väistyvä tasavallan presidentti asemoi itsensä — ja sitä myötä Suomen virallisen ulkopolitiikan — ”Putin-kuiskaajaksi”, onko Stubbin ajatus ryhtyä nyt ”Xi-kuiskaajaksi”? Entisen ministerikollegansa Timo Soinin puheohjelmassa Stubb muisteli lämmöllä taannoisia tapaamisiaan Kiinan nykyisen diktaattorin kanssa:

”Minulla oli ilo ja kunnia — jos sitä sellaiseksi voi kutsua — tavata [Xi] kaksi kertaa. […] Piti olla sellainen puolen tunnin kohteliaisuuskäynti; puolentoista tunnin jälkeen paiskattiin kättä ja oltiin käyty hyvä keskustelu maailmanpoliittisesta tilanteesta. […] Sitten 2009 hän taisi tulla Suomeen uudestaan, ja täysin protokollan ulkopuolelta oli sanonut, että haluaa tavata sen nuoren Suomen ulkoministerin uudemman kerran. Istuttiin sitten tuolla Kalastajatorpalla valtion vierasmajalla parisen tuntia ja puhuttiin maailman menosta. […] Enpä tiedä, muistaako hän nuorta ulkoministeriä enää, mutta ehkäpä niillä tiedustelu pelaa.”

Stubbilla tuntuu ylipätään olevan huomattavasti enemmän ymmärrystä Kiinan kommunistipuolueelle kuin yhtä lailla kansanmurhia suorittavan itäisen naapurimaamme hallinnolle. Sinänsä tämä asenne ei ole mitenkään poikkeava eurooppalaisessa keskustelussa, mutta minua, kansanmurhiin torjuvasti suhtautuvaa ihmisoikeusfundamentalistia, tämä ”chinaversteherismi” häiritsee kovasti. Kiinan kommunistipuolue näyttäytyy minulle kuin nestemäisenä myrkkynä, ympäristölle haitallisena kemikaalivuotona, joka tunkeutuu joka paikkaan, ellemme tuki aukkoja. Minua alkaa toden totta pohdituttaa se, että Stubb ja hänen kampanjaansa tukeva suomalainen suurpääoma eivät lähtökohtaisesti ole sulkemassa aukkoja.

Eräs varsin yleinen ajatus on, että länsimaiden tulisi pyrkiä lyömään kiilaa Venäjän ja Kiinan väliin. Yhdysvalloissa ulkopoliittiset puoskarit kääntävät tämän yhtälön päinvastoin: heidän mielestään Yhdysvaltain olisi tehtävä ”diili” Venäjän kanssa Kiinaa vastaan. Kääntää yhtälön kummin päin tahansa, minusta se on yhtäkaikki sama väite: Länsi ei kykene puolustautumaan samanaikaisesti kahta vihollista vastaan. Minua hämmästyttää tämä läntisen impotenssin uskontunnustus.

Stubb on ulostuloissaan tukenut näkemystä moninapaisesta maailmasta, jota myös Pekingin propaganda toitottaa. Regensburgin yliopiston professori Gerlinde Groitl totesi Hudson-instituutin haastattelussa elokuussa, että ”moninapaisuus” on kansainvälisessä politiikassa sekä epätoivottava ilmiö että epärealistinen käsite. Hänen mukaansa moninapaiset järjestelmät ovat epävakaita, ja maailmassa on joka tapauksessa vain kaksi mahdollista napaa: Yhdysvallat ja Kiina.

Stubb väittää, että Peking ei halua horjuttaa tasapainoa Taiwanissa, ja hän maalailee Kiinalle rauhantekijän roolia Ukrainan sodassa. Hänen käsityksensä Kiinan toiminnasta kansainvälisen politiikan areenalla on nähdäkseni ilmiselvässä ristiriidassa meidän tärkeimmän liittolaisemme virallisen ja molempien puolueiden yhteisen näkemyksen kanssa, joka korostaa sitä, että kommunistinen Kiina pyrkii nimenomaan muuttamaan vallan tasapainoa ennen kaikkea Itä-Aasiassa.

Stubb on toistuvasti todennut, että Suomen ei pidä olla ihan kaikissa asioissa yhtä mieltä Yhdysvaltain kanssa, ja että yksi tällainen asia on nimenomaan suhteet Kiinaan. Helsinki Security Forum -tapahtumassa syyskuussa Stubb lausui näin: ”Kiina ei ole Venäjä. Kiina on pitkäjänteinen ja strateginen, ja Kiinan kanssa meidän täytyy tehdä yhteistyötä tavalla tai toisella. Se 25 prosenttia, kun emme ole Amerikan kanssa, meidän kannattaa olla kiinalaisten kanssa.”

Soinin puheohjelmassa joulukuussa Stubb kuvaili kommunistista Kiinaa näin: ”Kiinassa historian tulkinta on erilaista. Vuosisata on vain yksi lehti kirjassa; sen kun kääntää niin mennään eteenpäin. […] Kiina on strateginen, viisas, kärsivällinen suurvalta. […] Venäjän tulokulma on ihan erilainen; se on hyökkäävä, se on disruptiivinen, se on aggressiivinen, se on imperialistinen ja revisionistinen. […] Kiinan tulokulma on erilainen.”

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan kokeneena tutkijana Stubbin täytyy tajuta, että kun hän käyttää tällaista kieltä Kiinasta, hän kerjää kehuja kommunistipuolueelta. Stubbin itsepintainen usko Pekingin pönkittämään ajatukseen, että kommunistipuolue jatkaa Kiinan viisituhatvuotista valtiollista perinnettä, on epähistoriallinen. Minulle kommunistipuolue edustaa nimenomaan irtiottoa Kiinan pitkästä valtiollisesta perinteestä, joka sekään ei ole millään muotoa hyväntahtoinen.

Stubbin käsitys kommunistisen Kiinan poliittis-taloudellisen järjestelmän luonteesta perustuu väitteille, jotka eivät tarkoita mitään: Kiina on viisas ja kärsivällinen; Länsi näkee kvartaalin, Kiina vuosisadan; Lännellä on kello, Kiinalla aikaa. Nämä ovat vain retorisia kielikuvia, mielikuvaviestintää, propagandaa. Stubbin Kiina-kuva on romanttinen, lähes kiiltokuvamainen. Samaan aikaan hyvin monet Kiinan talouden johtavat asiantuntijat ja maassa toimivat ulkomaiset yhtiöt näkevät, että yksi merkittävimmistä taloudellisista riskeistä Kiinassa on jatkuva ja kasvava epävarmuus valtiollisen (eli kommunistipuolueen) politiikan suunnasta. Epävarmuus ja kärsivällisyys ovat käsitteitä, jotka sopivat kovin huonosti yhteen.

Yksipuoluejärjestelmässä politiikan suunta voi muuttua nopeasti ja jyrkästi — sekä hyvässä että pahassa. Tästä on Kiinassa lukuisia esimerkkejä ihan viime vuosilta: kiinteistömarkkinoiden äkkijarrutus, teknologiasektorin yhtäkkinen suitsiminen, koronapolitiikan yllättävät täyskäännökset. Epävarmuus valtiollisesta politiikasta on Kiinan järjestelmän sisään rakennettu ominaisuus: se johtuu lopulta siitä, että politiikan ensisijainen tavoite ei ole talouden kestävä kasvu, vaan kommunistipuolueen vallan varmistaminen. Jos kommunistipuolue kokee, että liike-elämän taloudellinen vaikutusvalta tai kotitalouksien vaurastuminen uhkaa puolueen vallan monopolia, yksityinen sektori saa väistyä puolueen tieltä. Näin on käynyt Xin aikana.

Stubbin näkemystä Kiinan kommunistisen puolueen suhteesta maan historiaan on usein vaikea erottaa puolueen propagandasta, joka hyvin ristiriitaisesti väittää puolueen edustavan Keskustan valtakunnan tuhatvuotista valtiollista viisautta. On yksi asia suhtautua harkiten vaatimuksiin Kiina-riippuvuuksien vähentämiseksi, mutta on aivan toinen asia samalla kerta toisensa jälkeen vahvistaa yhä aggressiivisemmin toimivan kommunistisen Kiinan projisoimaa kuvaa paikastaan maailmassa. Omaksumalla tällaisen retoriikan puhuessaan kommunistisesta Kiinasta Stubb on tietoisesti avannut sen oven, johon Peking koputtaa. Minusta tämä on iso ongelma.

Linjapuheessaan kokoomuksen presidenttiehdokas totesi, että ”Neuvostoliitto ja myöhemmin Venäjä on kohdellut montaa maata globaalissa etelässä huomattavasti kunniakkaammin kuin mitä me lännessä olemme koskaan tehneet”. Globaalin etelän aiempien ja nykyisten hirmuhallintojen valintojen ymmärtäminen menee meidän kotimaisessa keskustelussa usein liian pitkälle. On hyvin vaikea nähdä, miten sotarikoksiin, kansanmurhiin ja hyökkäyssotiin toistuvasti syyllistyneen totalitaristisen supervallan ja sen toimintatavat perinneen suurvallan tuhollista toimintaa maailman köyhissä maissa voidaan luonnehtia millään muotoa ”kunniakkaaksi”. Tällainen ajatus ilmentää yhtäältä vihollisemme kunniattoman historian valkopesua ja toisaalta eräänlaista itseinhoa omaa läntistä viiteryhmäämme kohtaan.

Stubbin monet lausunnot ovat suopeasti ilmaistuna ovenavauksia diplomatialle tai ilkeästi sanoen vihjeitä vapauden vihollisille. Hänen päässään tuntuu olevan suurvallan mentävä aukko. Tässä mielessä hän edustaa ulkopoliittista jatkuvuutta — Halosen-Niinistön linjaa, joka taas nojaa peruslähtökohdiltaan ja asenteiltaan suomettuneisuuden pitkään perinteeseen.

Ilokseni panin merkille, että Helsingin kaupunki on kytkeytynyt irti kommunistisen Kiinan imperialistisesta propagandasta: Helsingin tapahtumasäätiö ei enää järjestä kiinalaisen uudenvuoden tapahtumaa. Kun edellisen kerran kävin tapahtumassa Helsingin ydinkeskustassa, jättimäisellä ruudulla pyöri Kiinan keskustelevision lähetys, jossa kommunistipuolueen armeija juhli voimansa tunnossa.

kerkkopaananen

Kerkko Paananen on vanhempi tietotyöläinen, joka on seurannut ammatikseen Baltian maiden talousuutisia. Hän kirjoittaa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta The Ulkopolitist ja Nordic Defence Review -verkkojulkaisuille. Hän on aiemmin toiminut päätoimittajana Alkukoti-lehdessä ja puheenjohtajana Suomalais-venäläisessä kansalaisfoorumissa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu