Tasavallan vaalimonarkin valta ja vallattomuus

The Ulkopolitistin taskulähetyksessä Ulkopoliittisen instituutin tutkija Henri Vanhanen totesi, että tasavallan presidentti Sauli Niinistön rakentamat henkilökohtaiset suhteet maailman johtajiin ovat nostaneet Suomen asemaa kansainvälisessä politiikassa. Minä olen nähnyt tässä myös mahdollisen ongelman: olen pelännyt, että pienvaltiossa suurta ulkopoliittista valtaa käyttävän johtajan henkilökohtaiset suhteet suurvaltojen johtajiin saattavat alistaa kansallisen edun maan ulkopoliittiselle näkyvyydelle. Ne ovat mielestäni kaksi eri asiaa, eivätkä välttämättä käy aina yhteen. Esimerkiksi Liettuassa on tästä kysymyksestä ollut jonkun verran kiistaa. Niinistöä kutsuttiin ”Putin-kuiskaajaksi”, mitä pidin kovin ongelmallisena ominaisuutena. Kokoomuksen Alexander Stubb taas on pitänyt väittämäänsä henkilökohtaista yhteyttä kommunistisen Kiinan diktaattoriin vaalikampanjassaan korostuneesti esillä.

Taskulähetyksessä keskusteltiin myös presidentti-instituution ja parlamentarismin välisestä jännitteestä. Nykyisen kaltainen vahva presidentti on jossain määrin anakronistinen jäänne. Jos tällaista instituutiota ei olisi olemassa, sitä ei pitäisi keksiä. En kuitenkaan näe, että kiintymys vahvaan johtajaan olisi ainoastaan sukupolvikysymys: kyselyiden mukaan suuri osa nuorisostakin halajaa vahvaa johtajaa. Presidentin ”pohjoiskorealainen” kannatus on kansanvallassa ongelma. Se ei luultavasti olisi niin iso ongelma, jos presidentillä ei olisi näin paljon todellista valtaa. Voidaan myös kysyä, jarruttiko Niinistön suunnaton suosio ulkopolitiikan muutosta. Koska hän oli arvostelun yläpuolella, hänen edustamaansa ulkopoliittista linjaa ei myöskään voitu tehokkaasti haastaa. Toisaalta voidaan myös nähdä, että linja ei ollut yksin tasavallan presidentin, vaan koko suomalaisen yhteiskunnan yhteinen valinta.

Väistyvää presidenttiä ei olla uskallettu haastaa politiikassa, mutta ei myöskään erityisemmin mediassa. (Helsingin Sanomilla taitaa olla tässä suhteessa paras journalistinen näyttö.) Tämä on mielestäni iso ongelma. Presidentti-instituutio on poliittinen. Sen sakraalisuus ruokkii kansalaisten tunteenomaista taipumusta harvainvaltaisuuteen. Suomalainenkaan kansanvalta ei ole immuuni sitä vaarantaville taudeille. Toisaalta, onko suuren yleisön käsitys presidentin ”johtajuudesta” itse asiassa jossain määrin harhakuvitelma? Tasavallan presidentin koettu johtajuus on arvostelun yläpuolella, mutta mitä se sellainen johtajuus on, joka ei kohtaa vastustusta? Eikö se ole lopulta dekoratiivista, symbolista, illusorista? Miksi tasavallassa on olemassa todellista valtaa käyttävä vahva instituutio, jota kansanvalta ei haasta?

On hyvä kysymys, osoittautuuko nyt valittava uusi presidentti yhtä suosituksi kuin väistyvä. Seuraavan presidentin persoona on todennäköisesti kovin erilainen kuin nykyisen. En kuitenkaan ole lainkaan varma siitä, että presidentti-instituutio kokee aivan väistämättä jossain vaiheessa nuorennusleikkauksen; tulevissa sukupolvissa on varmasti aivan yhtä lailla vanhempia valtiomiehiä ja -naisia kuin aiemmissakin. Minulla on (luultavasti ihan typerä) sanonta: nuorissa ei ole tulevaisuus, koska tulevaisuudessa he eivät ole enää nuoria. Miksi kansalaisten jatkuva luottamus vaaleilla valittavien johtajien poliittiseen kokemukseen vähenisi — varsinkin jos presidentin valtaoikeudet pysyvät samoina? Tilanne voisi ehkä olla toisenlainen jos tasavallan presidentillä ei enää olisi virallista poliittista valtaa.

Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija Maarika Kujanen kiinnitti taskulähetyksessä mainiolla tavalla huomiota tasavallan presidentin kanslian virkanimityksiin. Se on seikka, josta nähdäkseni keskustellaan aivan liian vähän, sekä nimitysvaiheessa että nimitettyjen mandariinien virkakauden aikana. Tasavallan presidentin kanslia käyttää valtaa suurelti ilman jatkuvaa julkista tarkastelua. Tässäkin katseeni kohdistuu yhtäältä median rooliin vallan vahtikoirana ja toisaalta mediatalojen toimitusten ja valtion virkakoneiston väliseen pyörivään oveen. Kuinka moni toimittaja on siirtynyt toimituksesta ulkoasiainhallintoon ja sitten taas takaisin? Kuinka uskottavasti tällainen toimittaja kykenee käsittelemään kriittisesti joko edellistä tai mahdollisesti tulevaa työnantajaansa? Vaikka hän siihen itse kykenisikin, voiko hän olla varma suuren yleisön luottamuksesta? Minusta tätä pitäisi pohtia enemmän.

Professori Osmo Apunen puhui ulkopolitiikan ”puhekurista”, joka rajasi myös toimittajien ja tutkijoiden sananvapautta. Yliopistotutkija Johanna Vuorelman mielestä samanlaisesta puhekurista on suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa yhä edelleen piirteitä. Pienessä maassa on pienet piirit, tutkivaa journalismia ulkopolitiikasta ei oikeastaan tehdä, ja useat asiantuntijat katsovat olevansa osa ulkoasiainhallintoa. Piirin keskiössä on ollut poikkeuksellisen suosittu presidentti. Historiantutkija Johanna Rainio-Niemen mukaan presidentti ei ole kannustanut moniarvoiseen ulkopoliittiseen keskusteluun. Vaikka seuraavakaan presidentti ei katsoisi sen kuuluvan tehtäviinsä, voimmeko silti jatkossa odottaa suomalaisen toimittajakunnan terästäytyvän tämän politiikan alan tarkastelussa?

kerkkopaananen

Kerkko Paananen on vanhempi tietotyöläinen, joka on seurannut ammatikseen Baltian maiden talousuutisia. Hän kirjoittaa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta The Ulkopolitist ja Nordic Defence Review -verkkojulkaisuille. Hän on aiemmin toiminut päätoimittajana Alkukoti-lehdessä ja puheenjohtajana Suomalais-venäläisessä kansalaisfoorumissa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu