Pakkosuomi

Yli viisikymmentätuhatta allekirjoitusta on saatu
kansalaisaloitteeseen pakkoruotsin poistamiseksi kouluopetuksesta. Aloitteentekijät
unohtivat suomenruotsalaisten pakkosuomen, ja muille he tarjoavat pakkoenglantia.

Eduskunta joutuu paneutumaan aiheeseen syksyn
mittaan. Innostus on suurta erityisesti kansallisesti käpertyvien persujen
joukossa.

Suomi on virallisesti kaksikielinen maa ja
kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Äidinkielenään suomea puhuvia on 4,9
miljoonaa ja ruotsia 290 000. Muita kieliä puhuvia asuu Suomessa
250 000 ihmistä, joista ylivoimaisesti suurin ryhmä ovat 60 000
venäjänkielistä.

Kansalaisaloitteen allekirjoittaneet pitävät
pakkoruotsia kohtuuttomana pienen ryhmän etujen puolustamisena. Heidän mukaansa
väkinäinen ruotsin opiskelu on omiaan lisäämään nyreyttä kielivähemmistöä
kohtaan, ja hidastaa nuorten valmistumista ja työelämään sijoittumista.

Pakkoruotsin puolustajat vetoavat perinteiseen
Suomen kaksikielisyyteen. He korostavat että pohjoismaalaisuus on osa
suomalaista identiteettiä, ja ruotsista luopuminen köyhdyttäisi ylipäätään
kielellistä osaamista.

Argumentit ovat tuttuja. Ei ole epäilystä, ettemmekö
politiikassa löydä perusteita, jos johtopäätös on tiedossa.

Kansainvälisesti Suomi on näyttänyt mallia hankalien
sisäisten jakojen ratkaisemisessa. On ylpeyden aihe, että ruotsinkielisen
vähemmistön asema turvattiin aikoinaan luomalla itsenäistyvästä maasta
kaksikielinen. Ainoa poikkeus on yksikielinen Ahvenanmaa. Senkin autonomia on
kansainvälisesti harvinaisen komea ratkaisu.

Parisataa vuotta sitten koko Suomi oli virallisesti
yksikielinen. Eliitti, hallinto ja koulutus olivat ruotsinkielistä.
Suurimmillaan neljäsosa väestöstä puhui äidinkielenään ruotsia.

Mikä on tilanne tänään? Vain 5 % on ruotsinkielisiä,
ja lähes saman verran puhutaan muita kieliä. Valta-osassa Suomea väestö ei kaipaa
lainkaan ruotsia, muita vieraita kieliä kylläkin.

Itä-Suomessa venäjää ei ainoastaan kuule laajalti,
vaan mainoksissa ja opasteissa törmää jatkuvasti kyrillisiin kirjaimiin. Ei
ihme, että eräät kunnat ovat pyytäneet lupaa kielikokeilulle, jossa ruotsin
sijaan toisena kielenä olisi venäjä. Siihen ei ole suostuttu. Miksi ei?

Olisiko lainsäätäjien syytä elää ajassa?
Epämielekkääksi koettu pakko ei ole kenenkään etu, ei se ainakaan lisää
opiskelumotivaatiota.

Eikö lähtökohdaksi riittäisi, että äidinkielen
opiskelu on pakollista, näin sekä suomensuomalaisilla että
suomenruotsalaisilla. Muuten tuettaisiin monikielisyyttä ja edellytettäisiin
valinnaisia kieliä. Luotettaisiin ihmisten omaan harkintakykyyn.

Ennen muuta kieltenopetuksessa tulisi korostaa kykyä
käyttää vierasta kieltä, puhumista ja ymmärtämistä. Miksi ihmeessä koulumme yhä
tuottaa virheettömiä kielenkääntäjiä? Meikäläinenkin olisi aikoinaan saattanut
saada improbaturien sijaan vähemmän nöyryyttäviä arvosanoja.