Ikääntyminen suuri riski?

Väestön ikääntyminen on nopeaa kaikkialla maailmassa. Suomalaisille on tullut toisen maailmansodan jälkeen tilastollista elinaikaa lisää 23 vuotta. Kehitys on meillä samankaltaista kuin muissa läntisen Euroopan maissa.

Vastasyntyneen elinaikaodote on Suomessa nykyisin naisilla 84 vuotta ja miehillä 77 vuotta. Ikäihmisten suhteellinen väestöosuus kasvaa. Kun vuonna 1960 maassamme oli yli 65-vuotiaita 7,4 % väestöstä, niin nykyisin heitä on jo yli 18 %. Vuonna 2030 oletetaan joka neljännen Suomessa asuvan olevan ikäihminen.

Onko tällainen kehitys saavutus vai uhka? Käyttöön ovat vakiintuneet puheet passiiviväestöstä, eläkepommista ja sosiaali- ja terveydenhuollon karkaavista kustannuksista.

Ainakin asiantuntijat varoittavat väestöllisen huoltosuhteen heikkenevän. Työikäisten määrä koko väestöstä uhkaa huveta nykyisestä 64 % alle 60 %:n vuonna 2030. Tuolloin sadan työikäisen huollettavana arvioidaan olevan 44 ikäihmistä. Alkaako tämä olla jo kohtuutonta!

Mitä väestöllinen huoltosuhde kuvaa? Väestö jaetaan ikäryhmiin ja oletetaan joidenkin käyvän töissä ja toisten ei. Ne, jotka eivät tee töitä elävät muiden siivellä. Tilasto on ilmeisen leimaava.

Katsotaanpa tilastoja tarkemmin. Pitkässä historiallisessa kaaressa lasten ja ikäihmisten osuus koko väestöstä on ollut noin 40 %:n tasolla. Vuonna 1900 työikäisten osuus väestöstä oli 59,6 %. Suurimmillaan, 67,8 %, se oli vuonna 1980, ja on sittemmin laskenut hitaasti tavoittaen ennusteiden mukaan joskus 2020-luvulla saman tason kuin sata vuotta aikaisemmin. ”Passiivisen”, ei-työikäisen väestön suhteellinen osuus ei siis ole katastrofaalisesti lisääntynyt tai lisääntymässä.

Olennaisin muutos on tapahtunut ei-työikäisen väestön rakenteessa – ja tämä pikemminkin helpottaa kuin pahentaa huoltosuhdetta. Vanhemmistaan täysin riippuvaisten alaikäisten osuus on asteittain laskenut ja ikäihmisten noussut.

Jälkimmäisistä suurin osa on itsenäisesti toimeen tulevia. Yli 75-vuotiaista 90 % asuu edelleen omassa kodissaan ja vain joka neljäs on säännöllisten vanhuspalvelujen piirissä. Suuri enemmistö ikäihmistä pärjää samalla tavoin omin voimin kuin kuka tahansa keski-ikäinen tai nuori aikuinen.

On täysin kohtuutonta leimata ikäihmiset lasten kaltaiseksi passiiviväestöksi. Eläkeläiset eivät käy palkkatyössä, mutta he tekevät vapaaehtoistyötä, ovat omaishoitajina ja auttavat monin muin tavoin läheisiään.  

Eläkeläiset maksavat verot säästöön siirretystä palkastaan, eli työeläkkeestään siinä kuin palkkatyötä tekevät. Kun he käyttävät julkisia palveluja, niin niistäkin he maksavat kuten muut. He luovat talouteen myös tehokasta kulutuskysyntää. Ikäihmiset ovat mitä suurimmassa määrin vahva voimavara ja aktiivisia toimijoita kansantaloudessa.  

Mutta ei ikäihmisten itsetuntoa loukkaa niinkään se, että heidät mielletään budjetin suureeksi, pelkäksi kulueräksi ja passiiviväestöksi. Eniten satuttaa se, että ikiaikainen ihmiselämään kuulunut huolenpito vanhemmista ei enää tänään ole itsestäänselvyys.

Vanhemmilla on vastuu tarjota suoja ja hoiva lapsilleen. Oletettavasti sama vastuu on lapsilla, kun isänsä ja äitinsä tulevat siihen ikään, etteivät enää tule itsenäisinä toimeen. Huoltosuhteesta marmattaminen ei ole asiallista eikä eettisesti perusteltavissa.